Toiminnot
Sivusto
08.11.07
Vuosi oli Keisarikunnan kalenterin mukaan 764. Oli Lughanin juhlan, keskikesän, aatto tulen vuodenaikaa. Tänä päivänä Sadirin piti mennä naimisiin Sudenpään Yasay Sinitukan kanssa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä edellisenä iltana Sadiri oli riidellyt raivokkaasti äitinsä Lotan kanssa. Riidan päätteeksi Sadiri oli painellessaan ulos suutuspäissään onnistunut tönäisemään vastaantullutta isosiskoaan Maayoa. Maayo kaatui portaissa ja nähdessään veritahran laajenevan viimeisillään raskaana olevan siskonsa hameessa, Sadiri otti jalat alleen. Tulevan avioliitto oli jo nostattanut epämääräisiä ajatuksia karkaamisesta ja nyt niistä tuli totta. Sadiri päätyi rantaan ja lähti ensimmäisellä löytämällään paatilla merelle tietämättä mitä tulisi tekemään. Jospa hän vaikka hukkuisi.
Illan pimetessä meren raivo yltyi. Tuntui kuin sillä olisi ollut oma tahto, voimakas ja vihamielinen sellainen. Ja niin epäilemättä olikin, sillä oli hyvin Sudenpään asukkaiden tiedossa, että merta hallitsevat jumalat, myrskyäidit, olivat hyvin kateellisia kaikille naisille, jotka olivat heitä itseään kauniimpia. Tämän nimenomaisen myrskyäidin nimen Sadiri tiesi hyvin; Sikunare. Tuota nimeä harvoin lausuttiin ääneen, ja silloinkin sylkäisyn saattelemana. Sikunare, joka oli hukuttanut Sadirin serkun edellisenä kesänä. Sikunare, joka vaatii hyvitysuhreja aina kun kylän miehet laskivat vesille. Sadiri kirosi tuota nimeä. Myrsky yltyi yltymistään. Siinä tuntui kuuluvan pahansuopaa ja julmaa naurua. Sadiri huusi äänensä käheksi myrskytuuleen: ”Hukuta minut, Sikunare! En enää piittaa!” Samassa oli kuin voimakas virtaus olisi tarttunut Sadirin veneeseen, kiidättäen sitä eteenpäin käsittämätöntä vauhtia, pois myrskyn silmästä, pois Sikunaren otteesta. Purje repeytyi , peräsin murtui, ja Sadiri puristi nopeasti hajoavan veneen laitoja, kunnes hänen sormensa vuosivat verta.
Lopulta aamu alkoi sarastaa ja myrsky laantua. Sadiri näki lännessä maata. Veneen vauhti alkoi hidastua, kunnes vaikutti, että se oli enää aaltojen ja heikkojen virtausten kuljettamana. Veden pinta veneen laidan vieressä rikkoutui ja vedestä nousi ensin viherhiuksinen pää, sitten voimakkaat syvien vetten väriset hartiat ja ylävartalo. Sadiri tunnisti välittömästi vanhan ystävänsä mer-kansan Mahoyun. Mahoyu vaikutti lopen uupuneelta. Sadiri ymmärsi Mahoyun pelastaneen hänen henkensä. Mahoyun voimakas vartalo oli haavojen peitossa pinnan alla käydyistä taisteluista siakoja vastaan. Sadiri oli ymmällään, mutta juuri kun hän oli avaamassa suutaan esittääkseen jonkun niistä useista kysymyksistä, jotka hänen päässään liikkuivat, kuului voimallista veden loisketta, kuin joku takoisi veden pintaa melalla. Mahoyu käänsi päänsä äkillisesti äänen suuntaan, ja oli sitten kadonnut takaisin pinnan alle. Sadiri käänsi päänsä äänen suuntaan. Kivikkoisella, yhä lähenevällä rannalla seisoi vanha mies yllään yksinkertainen kaapu, kädessään puinen keppi. Mies huudahti jotain kielellä, jota Sadiri ei ymmärtänyt. Samassa vene karahti karikkoon.
Sadiri nousi hitaasti seisomaan veneessä, joka vaikutti lepäävän karilla tukevasti kuin jättiläisen peukaloruuvvissa. Karikon kivet olivat selvästi näkyvissä, juuri ja juuri veden pinnan alla. Veneeltä johti kohti rantaa useista terävistä kivistä muodostuva luonnollinen laituri tai silta. Rannalla oleva mies seisoi ”laiturin” toisessa päässä tuijottaen Sadiria kasvoillaan ankara ilme. ”Tuletko minun rannalleni kutsumatta, nainen?”, mies huusi, ”Mikäli niin, joudut mittelemään kanssani!” Sadiri poimi yksinkertaisen nuijansa veneen pohjalta ja astui kiviselle laiturille päättäväisenä. Huutaen ilmoille klaaninsa nimen, ”Sudenpää!”, hän syöksyi kohti miestä.
Seurasi tuima mittelö. Mies oli selvästi huomattavasti vahvempi, nopeampi, väsymättömämpi ja taitavampi kuin hänen raihnainen olemuksensa olisi antanut ymmärtää. Hän ei antanut periksi tuumaakaan, vaan torjui vaivatta Sadirin jokaisen iskun. Vasta, kun Sadirin käsi alkoi väsyä niin, että hänen puolustuksensa herpaantui, mies antoi napakan kopautuksen suoraan Sadirin ohimoon. Helpon näköisessä iskussa oli voimaa niin paljon, että se pudotti Sadirin polvilleen. Tämä toistui muutaman kerran. Mies torjui ja väisteli kunnes Sadiri väsyi, ja antoi sitten keppinsä puhua. Kuumuus ja väsymys alkoi tuntua Sadirin lyijynraskaissa raajoissa. Hän jaksoi hädin tuskin nostaa nuijaansa. Mies katsoi Sadiria pohtivan näköisenä: ”Hm.. Ei sinusta ole astumaan minun rannalleni. Tekniikkasi on surkea ja alkeellinen. Iskuissasi on voimaa, mutta ei juuri tarkkuutta. Suurin heikkoutesi on kuitenkin kärsivällisyyden puute. Noh, yritätkä yhä nousta? Sisua ei tunnu puuttuvan...” Mies potkaisi nuijan Sadirin kädestä. Nuija lennähti monen metrin päähän veteen ja alkoi upota. Sadirilla ei ollut voimaa loikata sen perään. Mies jatkoi puhumista: ”Kuule, et ole täysin toivoton tapaus. Ehkä sinusta vielä tulee jotain. Tämä oppitunti oli ilmainen. Enempään minulla ei ole kuitenkaan ole aikaa. Neuvon voin kuitenkin antaa kaupan päälle. Palaa paatillesi ja souda kohti koillista. Kun näet pitkän, kivikkoisen niemen, jonka laella on kylä, jonka keskellä kasvaa mahtava kataja, laske siinä kohtaa rantaan. Kohtaat epäilemättä soturin, joka on hieman minun näköiseni, mutta nuorempi. Hänen nimensä on Shin, ja tittelinsä Fax. Sano, että haluat oppia, miten Katajakilvessä taistellaan. Älä kerro kuka sinut lähetti. En usko, että se on edes tarpeen. Kuhmut otsassasi kertovat kyllä riittävästi. Sitten, hän haastaa sinut, tai sinä haastat hänet, samantekevää kummin päin. Seuraa mittelö. Mikäli voitat Fax Shinin, voit palata tänne vuoden ja päivän kuluttua, mutta en usko, että voitat.”
Sadiri nyökkäsi miehelle, sukelsi nuijansa rannan kivikkoisesta pohjasta, palasi veneelleen ja laski vesille. Pikaisen purjeen parsimisen jälkeen matka Katajakilven kylään sujui huomattavasti edellistä yötä rauhallisemmissa merkeissä.
Oli Lughanin juhlan, keskikesän, aatto tulen vuodenaikaa. Kuten Keisarillisenkin kalenterin mukaan, vuosi oli 764, ajanlasku, jonka druunit laskevat alkaneen siitä vuodesta, jolloin virvanväki ajettiin pois Luodusta ja Erun saari asutettiin uudelleen ihmisten toimesta. Oli Ragayn aikuistumisriitin aika. Sen tarkoituksena oli valitun Lughanin urotyön toistaminen. Legendan mukaan eräänä aamuna aurinko ei paistanut ollenkaan, sillä yksi Isä Meren tyttäristä, auringon kirkkaudesta ja komeudesta kateellinen myrskyäiti, nostatti hirmuisia myrskypilviä ja usvaa, jotka estivät auringon säteitä paistamasta. Lughan matkusti tapaamaan myrskyäitiä, ja sai tämän ylipuhuttua vapauttamaan auringon säteet vetisestä vankilastaan.
Kun aamu sarasti harmaana ja pilvisenä, Ragay oli jo pitkällä tien päällä. Hän oli viettänyt yön paastoten ja mietiskellen, ja lähtenyt sitten matkaan ennen sarastusta. Ragayn opettaja oli vannottanut Ragayn, että paastoa ei tulisi murtaa ennen kuin auringon ensi säteet kimmeltäisivät merenpinnasta. Paksut, mustat myrskypilvet kerääntyivät taivaalle ja alkoi sataa. Ragayn vatsaa kurni, mutta hän jatkoi matkaa hammasta purren. Hänen suuntansa oli Sarastuksen kylästä kaakkoon Sarastuksenlahden kiertäen ja sitten länteen. Hänen määränpäänsä oli merenranta ja siellä paikka, josta hänellä oli vain nimi ja kuvaus; Rumpukallio, jonka Ragay tunnistaisi äänestä, joka syntyi mahtavien tyrskyjen lyödessä sitä vasten. Rumpukallion lähellä sijaitsi myös Katajan kylä, jonne Ragay oli saanut viemisiksi lääkeyrttejä. Edellisenä yönä oli saapunut Katajan kylästä, joka oli tuonnut sanan, että Katajan päällikkö, Fax Shin, oli haavoittunut pahoin myrkytetystä nuolesta. Mikään muu, kuin druunien yrttitaitous ei voisi häntä enää pelastaa varmalta kuolemalta.
Ragay juoksi nopeasti, sillä hän oli kärsimätön pääsemään perille. Koskaan ennen hänen jalkansa eivät olleet kantaneet häntä toisen heimon luokse. Alkoi sataa. Polku muuttui liukkaaksi, mutaiseksi velliksi. Pian oli niin pimeä, ettei Ragay enää nähnyt kunnolla eteensä. Edessä häämötti rakennuksen raunio. Nimensä mukaisesti levoton Ragay joutui manaillen hakemaan sateensuojaa raunion uumenista, vatsansa kurnien yhä pahemmin nälästä. Oli varmasti yli puolen päivän, mutta vieläkään ei näkynyt merkkiäkään auringosta. Pienen temppelin takaosassa, jossa oli yhä katto paikoillaan oli yllättävän kuivaa. Ragayta alkoi unettaa. Hän torkahti raskaiden sadepisaroiden rauhoittavaan ropinaan.
Hän havahtui ääneen. Niinkuin rahisevaan kuiskaukseen. Se tuli lattialautojen alta. Kuului lisää kuiskailua. Nyt Ragay erotti jo vanhalla kielellä lausuttuja sanoja. Kuiskaaja pyysi apua. Hän oli ilmeisesti jäänyt jotenkin vangiksi lattian alla olevaan kellariin ja pyysi, että Ragay tulisi hänen tykönsä ja kantaisi hänet ylös, sillä kuiskaaja oli itse (omien sanojensa mukaan) niin vanha ja raihnainen, ettei hän kyennyt nousemaan makuusijaltaan. Palkkioksi kuiskaaja lupasi kestitä Ragayta parhaan kykynsä mukaan. Hän kertoi, että hänellä oli laukussaan paistettuja peltopyitä, tuoretta leipää ja makoisaa juustoa, sekä leili virkistävää viiniä. Ragayn ei tarvitisisi tehdä muuta kuin irroittaa muutama lankku lattiasta ja kavuta alas. Tässä vaiheessa Ragayn epäilykset olivat jo heränneet. Kuka muka kuiskailisi hylätyn temppelin lattian alta vanhalla kielellä? Ja että hänellä olisi myös ruokaa ja juomaa, vieläpä juuri niitä ruokalajeja, joita Ragay oli jo ehtinyt uneksia syövänsä? Kuiskaaja jatkoi kuitenkin maanitteluaan, ja lopulta nuoren pojan uteliaisuus kävi ylivoimaiseksi vastustaa. Jos hän vain kurkistaisi. Mitä vaaraa siitä muka voisi olla?
Lahot lattialaudat irtosivat helposti. Niiden alla oli vain pimeyttä, ja pistävä mätänemisen haju. Ragay meni kontilleen ja kurkisti alas tekemästään reiästä. Alhaalla vaikutti liikkuvan jotain, jokin epämääräinen hieman miestä muistuttava hahmo... Samassa väkevä pitkäkyntinen koura syöksähti aukosta ja tarttui Ragayta kauluksesta! Sen ote oli kuin rautainen pihti, ja kun se alkoi kiskoa, se vaikutti hevostakin väkevämmältä. Mädän löyhkä erottui nyt paljon selvemmin. Se tuli selvästi käden omistajasta. Pimeydestä alkoi erottua epämuodostuneen oloinen pää, jossa oli syvällä kuopissaan julmat, hailakan väriset silmät. Silmien alapuolella olivat keltaiset, veitsenterävät hampaat, jotka kurottivat ahnaasti kohti Ragayn kurkkua!
Samassa temppelin ulkopuolelta kuului korviahuumaavaa karjuntaa, joka sai koko rakennelman tärisemään. Ote Ragayn kurkusta hellitti ja kalmankalpea käsi katosi takaisin lattian alle. Kuului ryskyvää ääntä. Lattialaudat, joilla Ragay istui antoivat myöten. Ragay putosi pimeyteen huutaen kauhusta. Hän tömähti maahan niin kovaa, että ilma pakeni hänen keuhkoistaan. Kun Ragay tuli tolkkuihinsa, hän havaitsi olevansa keskellä hurjaa taistelua. Jokin valtava, musta olento taisteli toista valtavaa, kalmankalpeaa olentoa vastaan. Molemmilla on terävät kynnet ja hampaat, jotka leiskuivat pimeydessä. Ragay teki parhaansa kontatakseen kauemmaksi taistelevista osapuolista. Kuului petomaista, kivunsekaista ulvontaa, ja samassa toinen olennoista, se, joka oli tarttunut Ragayta kurkusta, pinkaisi karkuun silmittömällä nopeudella. Musta olento juoksi sen perään, jossa vaiheessa Ragay havaitsi sen liikkuvan neljällä, voimakkaalla raajalla. Muutamalla pitkällä loikalla sekin oli kadonnut metsän uumeniin, jättäen Ragayn yskimään sortuneen temppelin kivipölyä ja puunsäleitä. Ragay poimi keihäänsä, heitti säkkinsä selkään ja juoksi vastakkaiseen suuntaan. Hän juoksi, kunnes hänen keuhkonsa olivat pakahtua. Hän pysähtyi vasta, kun metsä alkoi harveta ja edestäpäin alkoi kuulua rantaan lyövien aaltojen ääntä. Se kuulosti valtavan rummun lyönneiltä.
Vuosi oli Keisarikunnan kalenterin mukaan 764. Oli Lughanin juhlan, keskikesän, aatto tulen vuodenaikaa. Katajakilven klaanin keskuudessa juhlan valmistelut oli aloitettu jo hyvissä ajoin. Tynnyrit olivat täynnä sahtia ja viiniä, oli leivottu rukiista rieskaa ja veripalttua ja karjasta oli teuraalle pantu härkiä, sikoja ja lampaita. Shin ei juhlamenosta voinut silti nauttia, sillä hän makasi vuoteenomana, kuolettavasti haavoittuneena myrkytetystä nuolesta.
Joitain päiviä aikaisemmin Shinin luokse oli saapunut juoksija Katajan pohjoisesta naapurikylästä Meripihkasta. Hänen tuomansa viesti oli ollut huolestuttava; pohjanväkeä oli nähty öiseen aikaan liikkumassa lähimetsissä ja pelloilla, karjaa oli varastettu ja tapettu, ja myös joitain paimenia ja metsästäjiä oli kadonnut. Kaikkein huolestuttavinta oli kuitenkin, että myös sylilapsia oli kadonnut kehdoistaan omista kodeistaan. Meripihkan väki oli ymmärrettävästi peloissaan. Katajan klaanin solmimat liittolaisuudet ja sukulaisuudet velvoittivat, että Katajan väen tuli auttaa. Katajan Faxina Shinin tulisi lähettää sotureita Meripihkaan avuksi, mikäli pohjanväki päättäisi hyökätä suuremmalla joukolla. Koska vuodenaika oli sellaista, että Katajan muut, vähemmän ystävälliset, naapurit etelässä ja idässä ryöstelivät paljon Katajan mailla, Shin katsoi parhaaksi lähettää vain pienen joukon tutkimaan tilannetta Meripihkassa, jotta suurin vahvuus voisi jäädä suojelemaan Katajan kylää ja maita. Koska hän katsoi mahdollisen virvanväen hyökkäyksen varsin varteenotettavaksi uhaksi, Shin valitsi miehistään kaksitoista väkevintä ja lähti itse joukon johtajaksi. Varhain seuraavana aamuna pieni joukko sotureita, Meripihkan juoksija etunenässä, suuntasi kohti pohjoista.
Matka kesti yhteensä kaksi päivää. Toisen päivän aamuna alkoi sataa. Synkät myrskypilvet kerääntyivät taivaalle. Sotureista muutama piti tätä huonona enteenä. Shin rauhoitteli heitä, että oli sentään kesä; myrskyt olivat tavallisia mutta kestivät harvoin pitkään. Kun puolipäivä lähestyi, ja oli myrskypilvien ja ankaran sateen vuoksi niin hämärää, että tuskin näki eteensä, Shinkin alkoi huolestua. Illansuussa poukama, jonka laidalla Meripihkan kylän sijaitsi saatiin näkyviin. Kylässä ei näkynyt liikettä. Talojen savupiipuista ei noussut savua, eikä ikkunoista näkynyt valonkajoa. Soturit jatkoivat etenemistä, nyt huomattavasti enemmän varuillaan kilvet käsivarsillaan ja miekat ja keihäät vedettyinä.
Muutama taloista näytti siltä, että tuli olisi nuollut niitä, mutta että ne olisivat sammuneet sateen vuoksi. Kylänraitti tulvi polviin asti ulottuvaa mutaista vettä. Joenrannan tulvavallit olivat selvästi murtuneet. Soturit tarkastivat muutaman taloista. Missän ei näkynyt elonmerkkejä. Taistelusta kielivät siellä täällä lojuvat rikkinäiset kilvet ja keihäät, sekä nuolet joissain talojen seinissä. Vaikutti siltä, että vihollinen oli tullut monesta suunnasta. Viimeinen puolustustaistelu oli käyty kylän keskellä sijaitsevassa päällikön talossa. Sen ikkunat ja ovet olivat olleet selvästi teljettyinä, mutta ne oli murrettu ulkoa päin väkivaltaisesti ja suurella voimalla. Shin käski sotureidensa olla erityisen varuillaan. Taistelujen kovettamat ammattisotilaat tiivistivät rivejään niin, että heidän kilpensä menivät limittäin ja jatkoivat etenemistä kohti päällikön talon avointa ovea, jonka murtuneet pielet ja sälöytynyt puu saivat muistuttavaan ahnaasti auki olevaa valtavaa, mustaa kitaa.
Näky, joka sotureita kohtasi päällikön talossa sai karaistuneetkin veteraanit haukkomaan henkeään. Ruumiita oli kaikkialla, miehiä, naisia ja lapsia, kuolonkankeat kädet yhä puristaen murtuneita aseitaan, silmänsä avoimena kauhusta. Osassa ruumiita oli merkkejä siitä, että niistä oli purtu paloja irti. Kylän päällikkö, vanha Aday, jonka Shin tunsi hyvin, oli ripustettuna kattohirsiin jaloistaan. Hänet oli teurastettu niinkuin eläin. Hänen suolensa olivat ruumiin alla maassa pitkänä, verisenä kieppinä. Muutama sotureista ei kyennyt pitämään vatsalaukkunsa sisältöä sisällään. Tässä vaiheessa Shin havaitsi, että juoksija, joka oli tuonut soturit kylään oli tiessään. Ulkoa alkoi kuulua ulvontaa ja hyenamaista, raakkuvaa naurua ja aseiden kalketta kilpiä vastaan. Kuului huuto: ”Tappakaa heidät! Tappakaa heidät kaikki! Fhoi Myoren nimeen!” Samassa ovesta ja ikkunoista säntäsi epämuodostuneita mustanahkaisia, verenpeittämiä olentoja, joilla oli apinamaisissa käsissään sahalaitaisia miekkoja ja väkäskärkisiä keihäitä. Näiden mukana oli valtavia kalmanvalkoisia hurttia, joilla oli niin ikään sahalaitaiset, epätasaiset rivistöt kuolaa ja visvaa valuvia hampaita. Katajakilven soturit reagoivat nopeasti muodostaen tiiviin kilpien piirin. He tulisivat myymään henkensä kalliisti.
Miekka, keihäs ja kilpi kohtasivat leiskuvat kynnet ja hampaat. Hyökkäyksen ensimmäinen aalto murtui Katajan kilpimuuriin kuin vesi aallonmurtajaan. Shinin oikealla puolella seissyt soturi kaatui vihollisen sotakoiran painon alle ja revittiin kappaleiksi. Päällikön talon oviaukossa seisoi mies, joka oli tuonut Shinin ja hänen soturinsa kylään. Mutta tämä mies ei ollut mies ensinnäkään. Shinin katseen alla hänen piirteensä sulivat ja muuttuivat elohopeamaisella tavalla. Hän kasvoi pituutta ja hänen muotonsa muuttui solakaksi, kauniiksi ja kauhistuttavaksi. Hänen panssarinsa kimmelsi kuin sateenkaari ja hänen säilänsä oli kuin elosalama. Olennot, joita hän johti taisteluun olivat selvästi pohjanväkeä, heistä alhaisinta ja yleisintä lajia, jotka tunnettiin nimellä fomorrach. Olento, joka oli ollut mies huusi haasteen: ”Olen Fhoi Myoren Vadharach! Heikkoja eivät ole iskuni! Vähäisiä eivät ole haavat, jotka koristavat vihollisteni ruumiita! Hiljainen ei ole heidän leskiensä parku!” Ja siinä samassa hän liittyi taisteluun. Hänen takaansa ammuttiin nuolikuuro, joka vihelsi kuin parvi vihaisia herhiläisiä. Shin tunsi voimallisen iskun oikessa hartiassan, juuri siinä kohtaa, jota hänen oikealla puolellaan taistellut soturi olisi suojannut. Vadharachin ensimmäinen isku halkaisi toisen Katajan sotureista lähes halki iskulla, joka ulottui hartiasta lonkkaan. Shin iski häntä omalle aseellaan, mutta hän torjui iskun ilmiömäisellä nopeudella ja taidolla. Soturit Shinin molemmilla puolilla kaatuivat yksi toisensa perään. Vadharach tuntui välttävän iskemistä Shiniä itseään, tyytyi vain torjumaan, nauraen kaiken aikaa pilkallisesti. Pilkaten: ”Miten taistelet, Katajakilpi, jos vastustajasi ei väsy, eikä hänen puolustuksessaan ole aukkoja!” Lopulta Shin oli haavoittunut kymmenistä pienistä koirien hampaiden ja kynsien, ja fomorrachien säilien iskuista, ja hän oli yksin. Kaikki muut makasivat kuolleina maassa hänen ympärillään. Vadharach tuijotti Shiniä oudoilla vinoilla vihreillä silmillään, joissa ei ollut ollenkaan valkuaisia tai pupilleja, vain joitain kultaisia ja hopeisia täpliä. Hänen julmat täyteläisen punaiset huulensa olivat virneessä. Hän puhui taas: ”Teidät on voitettu. Sinäkin, Katajakilven Fax, olet jo kuollut. Et vain tiedä sitä vielä. Olkapäässäsi törröttävä nuoli on myrkytetty. Sinulla on juuri sopivasti aikaa palata kurjaan kyläpahaseesi varoittamaan heitä meidän tulostamme. Sitten kuolet tuskaliaan kuoleman.” Vadharach väistyi kauemmaksi, antaen Shininille tietä. Hänen koiransa ja fommorrachinsa tekivät samoin. Shinin kasvoille piirtyi suunnaton viha, mutta hän oli voimaton jatkamaan taistelua. Yksin ja haavoittuneena hän lähti palaamaan kohti Katajan kylää.
Pieni, vuotava vene ja myrskyävä meri ovat huono yhdistelmä, mutta sisun ja rukouksen voimalla Sadiri pääsi rantaan hengissä. Rannalla oli muitakin huono-onnisia, nimittäin lähellä olevan kylän päälliköksi myöhemmin paljastunut Shin henkihieverissä myrkystä. Shiniä Sadiri oli juuri tullut haastamaan kaksintaisteluun, mutta sattuneesta syystä se sai jäädä. Mutaista rinnettä ylös kylään, vartijat apuun. Kylässä asuu epäluuloista väkeä: hengenpelastajaakaan ei noin vain lasketa sisään ja Sadiri joutui jättämään nuijansa porteille ja sai seurakseen kaksi vartijaa. Ei kuitenkaan niin pahaa ettei jotain hyvääkin: Lughanin juhlan valmistelut olivat käynnissä ja pari päivää vatsassa möyrinyt nälkä talttui lopulta tuhdeilla voileivillä. Seurakseen Sadiri sai toisen ulkopuolisen, Ragayn. Ja mikäpä siinä syödessä kun päällikkökin alkoi osoittaa toipumisen merkkejä Ragayn mukanaan tuomien yrttien ansiosta.
Seurasi kuulustelua, kiusallisia kysymyksiä risaisesta hääpuvusta ja merimatkasta sekä hurjia kertomuksia pohjanväestä. Muitakin outoja olentoja oli nähty, ainakin Ragayn mukaan. Juhla oli tervetullut näitä tunnelmia keventämään. Paljon kummallista, kiehtovaa väkeä, hyvää ruokaa ja sahtia. Sudenpäässä tavanomainen tapa purra painiottelussa sai aikaan kiusallisen tilanteen, kun Sadiri puraisi palan vastustajansa korvasta. Tilanne ratkesi parhain päin ja Sadiri päätyi tyhjentämään viinileiliä Ragayn kanssa, joka kovasti esitteli tälle noitatemppujaan. Korvavaurioinen mieskään ei kantanut kaunaa. Ilta olisi ollut täydellinen ilman Pohjanväen läheisyydestä muistuttanutta lumisadetta kesken keskikesän juhlan.
Noniin, ensimmäinen peli takana. Meni minusta ihan hyvin pienestä systeemi-tahimisesta huolimatta. Olisiko jollakulla muuten intoa kirjoittaa jonkinsorttinen raportti pelistä tälle sivulle? Ihan basic riittää. Tapahtumien järjestys ja tavattuja hahmoja jne, ei tartte mitään kaunokirjallista koruilla, ellei iske inspis jostain syystä. Pelimekaniikassa toistaiseksi askarruttaneet ja väärin pelatut kohdat, jotka olen ehtinyt kirjasta selvittää tässä:
Kirjoittelen tänne lisää ahaa-elämyksiä jos tulee vastaan.
Pervilälle vielä erityiskiitos pelipaikasta, kahvista ja mainiosta lasagnesta.
Kuusi expaa pankkiin, olkaa hyvä. Kommentteja? Toiveita tulevasta?
Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped