Minulta kysyttiin jokin aika sitten, millaista se oli. "Se" tarkoittaa aina samaa, sillä ulkopuolisilla on vaikea sanoa suoraan sitä ikinä. Millaista oli löytää kadonnut kaupunki täynnä toinen toistaan vaarallisempia olentoja, kamppailla vuosituhansia vanhoja käärmeihmisiä vastaan ja lopulta taistella jumalaa vastaan.

Yleensä vastaan tähän; "Se oli kunniakasta, se oli paras taistelu ikinä, se oli uskomatonta", tai jotain muuta ympäripyöreää. Tai ohjaan heidät lukemaan Gelik Aberwhingen teoksen aiheesta. Riippuu joskus kysyjästä. Mutta tällä kertaa, kun tapahtuneesta on kulunut yli neljäkymmentä vuotta, se sai minut miettimään vastaustani. Aikaisempi kirjani on toivottavasti vastannut jotenkin siihen millaista se oli tiennäyttäjän näkökulmasta. Savenith-Yhin ja Ilmurean löytyminen ovat yhä tämän vuosisadan merkittävimmät arkeologiset löydöt, ja vaikka kymmenet haudanryöstäjät ja yksittäiset faktiot ovat nyt käyneet koluamassa kaupungin, on sen löytymisen ja sieltä saadun tiedon kunnia tiennäyttäjillä ja Dorianin retkikunnan harteilla.

Millaista se oli kuitenkin minulle? Minä en tuolloin ollut vielä kummoinen tiennäyttäjä. Olin nuori, villi ja vapaa. Olin enemmän kiinnostunut taisteluista, verenvuodatuksesta ja veljeni Shakan löytymisestä. Muinaiset rauniot, salaisuudet ajan syövereistä ja muinaiset salaliitot eivät minua kiinnostaneet. Kunnes tapasin Ametrinen ja Arhys Martiksen, matkakumppanini ja taistelutoverini matkalla Savenith-Yhissa ja Ilmureassa. Heidän kiinnostuksensa ja tehtävänsä paino tarttui minuun, ja vaikka en omannut heidän kaunojaan käärmekansan johtajaa kohtaan, opin heidän kauttaan välittämään heidän tavoitteistaan. Tutustuin heidän ystäviinsä, taistelin heidän rinnallaan loppuun asti ja vuosin verta heidän kanssaan.

Olen sitemmin nähnyt monia ihmeellisiä asioita, mutta ne viimeiset hetket tässä unohdetussa kaupungissa ovat ikuisesti muistissani. Tajusin silloin, kuinka tärkeä tehtävämme oli, kuinka olimme aikakauden risteyskohdassa, ja meidän harteillamme oli ohjata tulevaisuus pois orjuudesta ja kuolemasta. Olen varma siitä, että tarinat, bardien laulut ja paikallaolijoiden tarinat kuvaavat meidät suurina sankareina, legendojen ritareina ja mystisinä sotureina jotka estivät maailmanlopun. Mutta vaikka tuohon viidakkoon marssi cheliaxilaisen kreivin johtama retkikunta, jossa oli mukana nyt-legendaarinen merirosvokapteeni ja menestynyt taivalkapteeni, emme me olleet mitään niin erikoista. Suuret sankarit tekevät suuria tekoja, niittävät kunniaa taistelukentillä ja kaatavat lohikäärmeitä luolastoissa.

Mutta muistan ikuisesti sen, millaista oli kun orja vailla tulevaisuutta, hylkiö vailla tarkoitusta ja palvelija vailla herraa tappoivat jumalan, ja pelastivat maailman. - Tiennäyttäjien Kronikat vol. 69, tekijänä Roskva Rautakallo.

~~

Voisi luulla, että Krakenin linnassa kasvaneella olisi kaikki mitä voisi kuvitella haluavansa. On opettajaa Tiennäyttäjien killasta, erikoista asemestaria kaukaisilta mailta näyttämässä miten kunnon soturit taistelevat. On erikoisia esineitä ja aarteita kultaisesta kaupungista, asioita joiden olemassaolosta muut eivät edes tiedä. On uskollinen lemmikki ja seuralainen, joka on valmis mihin vain minun ja äitini puolesta. Sitten on vieraita, jotka saapuessaan iloitsevat yhdessä linnanherran kanssa, jakavat tarinoita takkatulen loimussa ja tervehtivät kuin he tuntisivat minut jostain. Heidän silmistään välittyy usein kuitenkin toinen tunne kuin minkä kieli kertoo. He ovat surullisia puolestani. Voisi luulla, että minulla on kaikkea mutta jotain tärkeää on puuttunut niin pitkään kuin jaksan muistaa.

Isä puuttui.

Linnanherra ja tämän ystävät kertoivat isäni antaneen henkensä taistelussa heräävää jumalaa vastaan. En tiedä enää uskonko tuota tarinaa, olen kuullut sen jo niin monesti, ja viime vuosina se on alkanut kuulostaa enemmän mahdottomalta. Tarina ei tuo häntä takaisin. Se ei vie pois äitini surua, eikä omaani. Se ei tuo takaisin menetettyä yhteistä aikaa, sitä ettei hän nähnyt minun kasvavan mieheksi. Hän ei tiedä mistä unelmoin, mitä halusin saavuttaa elämässä. Mahtaisiko hän olla ylpeä siitä mitä olen saanut aikaiseksi? Jos tarina on totta, miten voin koskaan saavuttaa oman elämäni aikana mitään vastaavaa? Ovatko omat saavutukseni aina isäni tekojen varjossa? Siitäkö vieraiden katseet kertovat, ilman isää kasvanut lapsi, joka ei voi ylittää isänsä perintöä vaikka kuinka yrittäisi?

Äitini ja linnanherran pettymykseksi olen päättänyt jättää linnan taakseni. Isän varjossa eläminen ei voi jatkua enää pidempään. Ryhdyn palkkasoturiksi ja luon oman polkuni. Ehkä joskus johdan omaa palkkamiekkakompaniaa ja kylvän kauhua sotakentillä. Ehkä pysäytän, tai aloitan vallankumouksen. Kenties tapan lohikäärmeen, haettuani miekan vuoren huipulta. Ehkä kuolen maantierosvon veitseen tai löydän kadonneen setäni. Kaikki ovat yhtä hyviä vaihtoehtoja menneisyyden varjon alla elämisen sijaan. Maailma tuntekoon minut omien tekojeni kautta, ei isäni uhrauksen vuoksi.

Palvele. Tottele. Suojele.

En ikinä.

- Emilio Lucius Martis, Arhyksen poika, jättäessään Krakenin linnan taakseen ja aloittaessaan oman taipaleensa.