Osa 1

Turpaanottavana osapuolena viime aikoina ollut Alyosha vittuuntuu vallitsevaan tilanteeseen, muiden ohjailtavana olemiseen ja hankalaan artifaktin metsästys -tehtävään. Hän ilmoittaa muulle ryhmälle lähtevänsä seuraamaan joitain Vadikin katoamiseen liittyviä johtolankoja. Alyosha aloittaa tutkimustyöt poliisiasemalta, josta hän saa jututtamalla tuttavalliseen sävyyn aiemmin tapaamiaan konstaapeleita selville, että Vadikin katoamisen aikaan tavoitettu kulkuri on vapautettu poliisin hoivista ja luovutettu edelleen psykiatriseen sairaalaan tarkkailtavaksi. Kyseinen miekkonen on kirjattu sairalaan nimellä Vasili Ivanov (slaavilainen vastine amerikkalaiselle John Doelle). Alyosha suuntaa seuraavaksi sairaalaan, Prahan laitamilla sijaitsevaan Pyhän Basileuksen Psykiatriseen Instituuttiin.

Sairaalassa Alyosha pääsee juttusille Jekaterina Lukyanova -nimisen venäläissyntyisen mutta Prahaan kotiutuneen naislääkärin kanssa. Alyoshan onnistuu saavuttaa naisen luottamus; selviää, että Alyosha ja Jekaterina ovat käyneet samaa Pietarilaista yhteiskoulua, joskin eri vuosina. Alyosha ja Jekaterina tutustuvat lähemmin sairaalan yökahvilassa kupillisen ääressä. Alyosha saa vakuutettua Jekaterinan jaloista tarkoitusperistään potilas Ivanovin suhteen. Jekaterina lupaa yrittää järjestää tapaamisen Alyoshan ja potilas Ivanovin välillä. Alyosha lupaa viedä Jekaterinan illalliselle tulevalla viikolla.

Muutamaa päivää myöhemmin Alyosha pääsee viimein tapaamaan potilas Ivanovin, luonnollisesti Jekaterinan valvonnassa. Jekaterina kertoo, että Ivanov on ollut jo jonkun aikaa apaattinen ja toisinaan lähes katatoninen. Kun Alyosha istuu alas Ivanovia vastapäätä, kolkon oloisen miehen katseeseen syttyy jonkunlainen palo, joka voi olla tunnistamista. Ivanov tarttuu Alyoshaa ranteesta: "Alyosha, sinun on pakko auttaa minut pois täältä!" Alyosha irroittautuu miehen otteesta, mutta ehtii saada psykometrisen mielikuvan, joka muistuttaa ahdistavaa tunnetta, jonka klaustrobofinen kokee ollessaan vangittuna liian pieneen tilaan. Mies alkaa riehua ja huutaa. Sairaalan harteikkaat vahtimestarit joutuvat rauhoittelemaan häntä. Lopulta mies viedään takaisin koppiinsa.

Alyoshalle juolahtaa mieleen, että Vadikilla ainakin oli selkeä aversio vangittuna olemiseen. Miehen käytös vaikutti tässä suhteessa tutulta. Alyosha kertoo Jekaterinalle puppua siitä, kuinka potilas Ivanov tosiaankin muistuttaa hänen kadonneen ystävänsä setää, josta on aiemmin nähnyt valokuvan, ja tämä setä saattaisi hyvinkin tietää ja kertoa kadonneen ystävän olinpaikan, mikäli hänet vaan saadaan vastaanottavaisempaan mielentilaan, esimerkiksi vapauttamalla hänet hieman avarampaan tilaan. Alyosha saa Jekaterina ylipuhuttua toiseen tapaamiseen, jossa potilas Ivanov vietäisiin sairaalaan alueella olevaan puistoon kävelylle. Vartioituna, luonnollisesti; Ivanov on kuitenkin osoittanut joitain väkivaltaisia tendenssejä.

Muutamaa päivää myöhemmin Alyosha ja Jekaterina käyvät illallisella, joka johtaa drinkkeihin (Alyosha juo tonic-vettä), joka johtaa yhteiseen taksimatkaan Jekaterinan asunnolle. Ei tosin tämän pidemmälle; Alyosha ja Jekaterina istuvat sohvalla jutellen aamuviiteen, jonka jälkeen lievässä hiprakassa ollut Jekaterina nukahtaa. Alyosha peittelee hänet sänkyyn ja viettää itse yön olohuoneen sohvalla, enimmäkseen valvoen ja kiroillen saamattomuuttaan.

Osa 2

Epäilemättä Alyoshan psykometrinen kyky on osasyy siihen, miksi Alyosha ei halunnut viedä tapaamista Jekaterinan kanssa fyysisemmälle asteelle, vaikka Jekaterina selvästi vaikutti vastaanottavaiselta. Oli miten oli, vietettyään enimmäkseen unettoman yön Jekaterinan sohvalla, Alyosha nousee varhain aamulla kuullessaan Jekaterinan herätyskellon pirinän ja keittää molemmille aamukahvit, jonka jälkeen Jekaterina suuntaa töihin jättäen Alyoshan omiin oloihinsa. Jekaterinan kevyt suudelma ennen lähtöä herättää mielikuvia yksinäisyydestä ja kaipuusta. Se maistuu katkeransuolaiselle.

Seuraavana päivänä Alyosha soittaa jälleen Jekaterinalle, joka kertoo, että on onnistunut järjestämään ulkotiloissa tapahtuvan tapaamisen potilas Ivanovin kanssa. Kaksi päivää myöhemmin Alyosha tapaa jälleen Jekaterinan ja potilas Ivanovin. Ivanov vaikuttaa olevan selvästi levollisempi nyt päästyään ulos. Keskustelun aikana Alyoshalle selviää: Potilas Ivanov ei muista oikeaa nimeään. Nimi Vadik vaikuttaa potilaasta silti jotenkin tutulta. Potilas Ivanov vihaa eristetyksi tulemista yli kaiken. Pietarista faksattu Vadikin psykologinen profiili täsmää tähän. Muutaman tunnin keskustelun jälkeen Alyosha on vakuuttunut, että potilas Ivanovissa on liikaa samankaltaisuutta kadonneeseen Vadikiin, että kyseessä voisi olla silkka sattuma. Jotkut miehen piirteet (persoonallisuuden piirteet, siis) ovat kuitenkin selkeästi vieraita, eivätkä muistuta mitään Vadikin psykologisesta profiilista. Kaiken kaikkiaan Alyoshasta vaikuttaa vahvasti siltä, että mikä tai kuka hyvänsä Potilas Ivanov on, hänen mielensä on ainakin osittain identtinen Vadikin mielen kanssa.

Myöhemmin samana iltana Alyosha ja Jekaterina tapaavat toisensa Jekaterinan asunnolla. Keskustelun aiheeksi nousee mystinen potilas Ivanov. Jekaterina, jonka erikoisalaa on psykiatria ja tarkemmin skitsofrenian ja jakautuneen persoonan tutkiminen, on sitä mieltä, että potilas vaikuttaa henkilöltä, joka on omaksunut kasan mielikuvia ja muistoja, jotka eivät alunperin ole hänen omiaan, vaan pikemmin niin kuin metodinäyttelijä, jonka rooli on ollut niin vahva, että on ”jäänyt päälle”. Jekaterina kertoo kohdanneensa joitain vastaavia tapauksia aikaisemminkin. Eräässä tämänkaltaisessa tapauksessa hänen potilaansa oli nuori tyttö, joka oli vakuuttunut, että hänen kuollut isänsä riivasi häntä ja puhui hänen kauttaan. Tyttö oli niin vakuuttava, että sekä tytön äiti, että tämän kutsuma pappi olivat varmoja siitä, että kyseessä oli autenttinen riivaustapaus. Jekaterinan tytölle määräämä hoito ei tuottanut tulosta, joten muutamaa kuukautta hoidon aloittamisen jälkeen tytön äiti otti tytön ulos sairaalasta ja veti mukanaan. Myöhemmin Jekaterinalle selvisi, että tytön äiti ja samainen, aiemmin mainittu pappi olivat kiduttaneet tyttöä kunnes hän menehtyi. Luonnollisesti äiti ja pappi olivat olleet sitä mieltä, että heidän ”hoitotoimensa” olivat tytön parhaaksi ja riivaajan poisajamiseksi.

Luonnollisesti Alyoshalla on omia mielipiteitä tapaus Ivanovista, mutta koska hän ei tunne Jekaterinaa kovin hyvin, hän ei uskalla mainita ääneen mahdollisuutta, että jokin Toispuoleisen olento olisi saattanut kaapata Vadikin sielun hänen ruumiistaan, ottaen Vadikin sielun paikan ja muokaten hänen ruumiinsa täysin erilaiseksi.

Toki on viime kädessä Alyoshan päätettävissä, miten hän toimii tästä eteenpäin. Luottaako hän Jekaterinaan riittävästi? Uskooko hän, että Vadikin sielu on yhä olemassa jossain, josta sen voisi palauttaa? Miten Alyosha tekee seuraavaksi?

Osa 3

Ilta alkoi kääntyä yöksi. Kahdentoista maissa Jekaterinan puhelin soi. Jekaterina oli keittiössä keittämässä teetä, eikä tuntunut kuulevan puhelinta, joten Alyosha vastasi hänen puolestaan. Linjan toisessa päässä oli hiljaista hetken. Sitten, miesääni: ”Koske hänen, niin olet kuollut.” Puhelu katkesi. Alyosha katsoi hölmistyneenä luuria ja laski sen sitten takaisin paikoilleen. Alyoshan kohottaessa katseensa, Jekaterina seisoi ovensuussa kasvoillaan ristiriitainen ilme: ”Alyosha.. Sinun pitää lähteä. Haluaisin, että jäät. Haluaisin viettää yön kanssasi, mutta se ei käy. Sinun pitää mennä.” Kysymykset risteilivät Alyoshan mielessä, mutta tunnistaen päättäväisen ilmeen Jekaterinan kasvoilla, hän vaikeni, otti takkinsa ja astui ulos ovesta Prahan yöhön.

Kävellessään poispäin asunnolta kädet syvällä takin taskuissa huuliensa välissä savuava mahorkaa, hän yhtäkkiä tajusi, että miehen ääni langan toisessa päässä oli ollut tuttu. Se toi mieleen muistoja vanhoista pahoista ajoista. Niistä ajoista, kun Alyosha työskenteli Osasto E:n laskuun samalla, kun välitti tietoja Gorja-nimisen kontaktin kautta ”tovereille” Kansallisen Turvallisuuden Komiteassa. Jokin oli pielessä. Jokin oli pahasti pielessä.. Alyosha kääntyi kannoillaan ja alkoi marssia takaisin Jekaterinan asunnolle. Hän ei kuitenkaan mennyt sisälle asti, vaan jäi ulos, vastapäiseen porttiholvin varjoihin. Siitä näki erinomaiseti Jekaterinan kolmannessa kerroksessa olevan asunnon ikkunat. Verhot olivat vedetyt, mutta sisällä näkyi silti selvästi kahden henkilön varjot. Toinen oli pienikokoinen, naisen varjo. Jekaterina epäilemättä. Toinen oli kookkaampi, hieman kumararyhtinen ja pukeutunut pitkään takkiin. Alyosha odotti kärsivällisesti.

Kului puoli tuntia. Sitten rappuun syttyivät valot ja Alyosha näki popliinitakkiin ja lierihattuun pukeutuneen miehen astelevan portaita alas ja ovesta ulos kadulle. Mies katsoi vaivihkaa molempiin suuntiin ja käveli sitten autolleen, kymmenen metrin päähän pysäköidylle mustalle ladalle. Mies oli kuin suoraan edelliseltä vuosikymmeneltä. Autoa myöten. Alyosha kirosi ja säntäsi juoksuun kadun yli. Hän nappasi maasta ison kivenmurikan, jolla hän iski miehen auton kuskinpuoleisen ikkunan säpäleiksi ennen kuin auto ehti liikahtaa. Alyosha nappasi otteen pelokkaasti huutavan miehen kauluksesta ja kiskoisi taaksepäin, niin että miehen halpahallisolmio pureutui kaulan pehmeään lihaan tukiten henkitorven. Pitäen edelleen kiinni miehen kauluksesta, Alyosha avasi takaoven ja antoi terävän nyrkiniskun miehen ohimoon. Tarpeeksi terävän tainnuttaakseen. Miehen toipuessa iskusta, Alyosha istahti takapenkille, veti oven perässään kiinni, ja nappasi uuden, tukevamman otteen miehen solmiosta, jonka hän kietoi oman kätensä rystysten ympärille. Alyosha sihahti hampaidensa välistä: ”Aja. Toveri..” Mies laittoi vaihteen silmään ja painoi tottelevaisesti kaasua.

Joitain minuutteja kului hiljaisuuden vallitsessa. Mies puhui: ”Kapteeni, voit hellittää otetta. Emme aio sinulle pahaa.” Alyosha murahti ja kiristi otettaan. Mies kakoi hieman, mutta jatkoi puhumista heti kun Alyosha taas löysäsi hieman otettaan: ”Toveri.. Olen lukenut kansiosi. Tiedän, mihin kykenet, mutta älä tapa viestinviejää. Minulla on vaimo ja viisivuotias tytär.” Alyosha näki ikkunasta aution oloisen rakennusmaan ja komensi miestä ajamaan sinne ja pysähtymään. Mies teki työtä käskettyä. Alyosha jatkoi kuulustelemista: ”Noniin, toveri. Suu puhtaaksi. Kenen laskuun työskentelet? FSB:n (Liittovaltion turvallisuuspalvelu. KGB:n korvaaja.)? Jonkun muun?” Puhelin miehen taskussa alkoi hälyttää ja mies teki vaistomaisen liikkeen sen suuntaan. Alyosha nappasi häntä ranteesta ja kävi läpi hänen taskunsa, korjaten parempaan talteen niin Tokarev-pistoolin kuin matkapuhelimenkin. Alyosha tiuskaisi: ”Vastaa puhelimeen, toveri!”, piti puhelinta miehen korvaa vasten ja painoi luurinkuvaa. Matala miehen ääni luurin toisessa päässä sanoi: ”Yashin, antakaa luuri Kapteeni Popovitchille.” Alyosha vei puhelimen omalle korvalleen ja kuunteli: ”Kapteeni Popovitch. Siitä on aikaa, da? Olemme tarkkailleet teitä ja ryhmäänne. ”Argos-säätiö...” Melkoista. Luulitteko tosiaan, että Äiti Venäjä lakkaisi huolehtimasta niinkin tärkeästä kansallisen turvallisuuden osa-alueesta kuin sota yliluonnollista ja tunkeutujia vastaan? En uskonutkaan. Kuulkaas. Teillä ei ole harmaintakaan aavistusta, mistä Projekti Koscheissa on kyse. Aiotteko tappaa miehen, jonka takaraivolla epäilemättä pidätte pistoolia? Mikäli niin teette, ette koskaan saa tietää tämän enempää... No, miten on, kapteeni?” Alyosha oli vaiti hetken, vastaten sitten: ”Toveri, luulen, että meillä on yhteisymmärrys.” Luurin toisesta päästä kuului murahdus, sitten: ”Te päästätte mieheni menemään vahingoittumattomana. Me otamme teihin yhteyttä myöhemmin, sopivaksi katsomanamme ajankohtana. Sillä välin te jatkatte niinkuin tähänkin asti. Jatkatte yhteistyötä Luutnantti Lukyanovan kanssa, joka on tästä edes teidän yhteyshenkilönne. Hän järjestää Potilas Ivanovin vapautuksen ja luovuttaa hänet teidän haltuunne. Te puolestanne suosittelette kolleegoillenne Luutnantti Lukyanovan värväämistä pieneen kerhoonne. Onko selvää tähän asti?” Alyosha puri hammasta. Määräilevä äänensävy sai hänen niskakarvansa pystyyn. Tieto, että Jekaterina oli valehdellut hänelle sai karvaan maun hänen suuhunsa. Lopulta hän vastasi: ”Selvä. Millä nimellä kutsun teitä?” Miesääni vastasi: ”Voitte kutsua minua ”Papa”:ksi.”

Osa 4

Papa oli koodinimi Osasto E:n menneisyydestä. Se oli nimi, jota Osasto E:n viimeinen johtaja Kenraaliluutnantti Anatoly Ivanovitsch Dementjev oli käyttänyt. Ei ihme, että miehen ääni oli puhelimessa kuulostanut tutulta. Mitä ilmeisimmin ”Papa” oli tehnyt comebackin jonkunlaisen Venäjän hallituksen alaisen paranormaalia torjuvan ryhmän jäsenenä, mahdollisesti sen johtajana. Tai sitten kyseessä oli taas kerros valheita ja naamioita. Oli miten oli, tässä tilanteessa Alyoshan oli vaikea tehdä muuta, kuin mitä hänen oletettiin tekevän. Tietoa oli vain aivan liian vähän. Nämä ihmiset tiesivät selvästi Alyoshan ja KGB:n aiemmasta ”yhteistyöstä”, ja voisivat mahdollisesti käyttää tätä tietoa Alyoshaa vastaan...

Alyosha kirosi sapekkaasti, astui ulos autosta ja paiskasi oven kiinni perässään. ”Toveri Yashin” varmasti kiitti Jumalaa saadessaan pitää henkensä, eikä juurikaan aikaillut kaasuttaa matkoihinsa. Kirottua. Tämä merkitsi sitä, että myös Alyoshan pitäisi muuttaa ajattelutapaansa. Löytää taas se terä, joka hänellä joskus oli, silloin Vanhoihin Pahoihin Aikoihin. Varaa virheisiin ei yksinkertaisesti ollut. Mitä ”Papa” oli tarkoittanut Projekti Kosheilla? Oliko Vadikin tila tarkoituksella aiheutettu niin, että hän palvelisi jonkun projektin tarkoitusperiä? Vai oliko takana vielä jotain muuta? Miten ”Gorja” liittyi tähän, jos mitenkään? Mikä Gorja edes oli ollut? Aave? Harhanäky? Jotain muuta? Alyosha oli silloin ollut vielä juoppo, eikä ollut uhrannut juurikaan aikaa asian pohtimiselle. Nyt kenties siihenkin olisi syytä. Liikaa kysymyksiä, joihin vastausten etsimisen voisi aloittaa vaikka suoraan pääkallopaikalta. Vadik. Potilas Ivanov. Koshei. Alyosha saisi vastaukset kysymyksiinsä. Tai kuolisi yrittäessään.

Ensin kuitenkin Jekaterina. Hänen kauttaan Alyoshalla olisi pääsy potilas Ivanovin luokse. Kello oli lähemmäs kahta aamuyöstä Alyoshan päästessä takaisin asunnolle. Asunto oli pimeänä, samaten rappukäytävä. Välittömästi astuttuaan rappuun, Alyosha havaitsi, että jokin oli pielessä. Ilma on kylmempää sisällä kuin ulkona ja haisi oudolle. Sama perverssi sekoitus marsipaania, lantaa ja jotain pistävää, jonka Alyosha muisti haistaneensa niin Gorjan kuin Ain läsnäollessa, ja viimeisimpänä muutama päivä sitten Lian hotellihuoneessa, jossa mystinen Herra Morrow oli vieraillut. Alyoshan niskavillat nousivat pystyyn. Jos hän jotain oli oppinut kuluneiden kuukausien aikana, niin ainakin sen, että tuo haju liittyi yliluonnolliseen, yleensä pahanlaatuiseen sellaiseen (oliko muunlaista?). Alyosha veti pistoolin ja poisti varmistimen. Sitten hän alkoi varovaisesti kivuta portaita kohti Jekaterinan asuntoa.

Jekaterinan asunnon ovi oli raollaan. Jokin eteisen lattialla esti sen sulkeutumisen. Alyosha liikkui varovaisesti lähemmäksi. Se oli tuntemattoman miehen ruumis. Siisti pyöreä reikä hänen otsassaan kertoi selväkielisesti hänen kuolintavastaan. Pistävä haju oli asunnossa vielä voimakkaampi kuin rappukäytävässä. Hajuun sekoittuivat vastakäännetyn mullan, ruudin ja veren aromit. Eteiskäytävän toisessa päässä makasi toinen ruumis. Jekaterina. Hänen kädessään oli Tokarev-pistooli. Alyosha kumartui ruumiin ääreen ja koski varovaisesti sen kaulaa. Sydän löi yhä, joskin hitaasti ja heikosti. Ei jälkiä kamppailusta, ei verta. Pikainen kierros loppuasunnossa paljasti sen tyhjäksi. Vaikutti siltä, että tuntematon mies oli tunkeutunut Jekaterinan asuntoon ja Jekaterina oli ampunut hänet. Tämän jälkeen Jekaterina oli ilmeisesti menettänyt tajuntansa.

Käytyään asunnon vielä kerran läpi varmuuden vuoksi, Alyosha nosti Jekaterinan vuoteeseen makaamaan, kuitenkin sitoen hänen ranteensa ja nilkkansa. Sitten hän veti miehen ruumiin kokonaan sisälle, kääri sen jätesäkkiin, vaihtoi sulakkeen ja eteisen lampun, keitti pannun vahvaa kahvia ja pisti tupakaksi. Epämiellyttävä hajukin alkoi hieman hälventyä tuttujen kahvin ja mahorkan aromien leijaillessa asunossa.

Kaadettuaan pari kupillista vahvaa kahvia vatsaansa ja poltettuaan puolisen tusinaa tupakkaa, Alyosha meni makuuhuoneeseen, jossa Jekaterina yhä makasi tajuttomana. Hänen pulssinsa oli heikko ja ihonsa kylmänhikinen. Koskettaessaan Jekaterinan otsaa, Alyosha sai psykometrisen lukeman. Hyökkääjä oli joku tai jokin, joka tuli asuntoon tuntemattoman miehen kanssa. Hyökkääjästä ei saanut selvää lukemaa, mutta vaikutti siltä, että hyökkääjä oli tullut asuntoon miehen sisällä. Jekaterinan ammuttua miestä, todellinen uhka oli loikannut miehestä Jekaterinan kimppuun astraalitasolla. Alyosha sai mielikuvia jostain kylmästä ja pahansuovasta, pitkistä, terävistä kynsistä ja nälkäisestä, läpitunkevasta katseesta. Toispuoleisen olento oli kiskaissut Jekaterinan sielun mukaansa ja vanginnut sen astraalitason taskuun. Alyosha päätti ottaa riskin. Hän riisui kenkänsä ja sukkansa, napitti muutaman paidannapin auki ja asettui istumaan nojatuoliin Jekaterinan sängyn viereen. Hän asetti Jekaterinan herätyskellon soimaan puolen tunnin kuluttua. Sitten hän tarttui Jekaterinaan käteen ja keskittyi. Hitaasti mutta varmasti Alyoshan mieli luotasi lähi-astraalia, majakkanaan mielikuva Jekaterinasta, toisessa kädessään todellisuuteen ankkuroiva tikittävä kello.

Harmaa usva, rajapinta todellisuuden ja toispuolen välillä väistyi ja antoi tietä. Alyosha tunsi astraaliruumiinsa irtaantuvan ruumiistaan ja sukeltavan sielujen mereen; astraaliselle tasolle, jossa kaikki mielet ja sielut olivat yhtä. Hän väisti nukkuvien ajatuksia, sekavia mielikuvia unelmista ja peloista, joita astraalitasolle tulvi viereisistä asunnoista ja etäämpää Prahan kaupungin asukkaiden mielistä. Häilyvä, hopeinen polku, jota hän seurasi johdatti häntä hitaasti (mutta vain suhteellisesti ajatellen, sillä hänen mielensä matkasi ajatuksen nopeudella) kohti Jekaterinan sielua. Alyosha tunsi sukeltavansa kuin syvään kaivoon, jonka jäinen pinta särkyi tuhansiksi kimmeltäviksi sirpaleiksi, joista heijastuivat hänen omat pelkonsa. Lopulta hän löysi etsimänsä.

Tasku oli pienen, vetoisen, Pietarilaisen kerrostalon yksiön näköinen. Verhot ikkunoissa lepattivat ja paukkuivat. Huoneen nurkista hohti kylmä, musta valo. Seinustoilla vilistivät astraaliset varjokuvat, joiden liikkeiden seuraaminen oli lähes hypnoottista. Jostain kuului lapsen itkua. Jekaterina istui nojatuolissa huoneen keskellä. Itku tuli kehdosta toisella seinustalla, mutta kehto oli tyhjä. Alyosha astui Jekaterinan luokse ja tarttui häntä hartioista. Jekaterinan katse oli tyhjä. Yhtäkkiä huoneessa tuli vielä kylmempi. Jokin vieras, voimakas ja pelottava oli astunut sisään. Alyosha tunsi Sen kylmäävän hengityksen niskassaan ja kuuli äänen, joka oli kuin kynnet liitutaululla. Liikkuen hitaasti ja varovaisesti, mutta silti määrätietoisesti, Alyosha nosti Jekaterinan syliinsä ja kääntyi kohtaamaan olennon. Sen muoto oli sanoinkuvaamaton, alati muuttuva, kynsiä, hohtavia silmiä, nimetöntä kauhua. Samassa, kuin jostain seinän takaa, alkoi kuulua läpitunkevaa pirisevää ääntä. Olennon huomio tuntui kiinnittyvän toisaalle hetkeksi, ja juuri sillä hetkellä Alyosha sukelsi sen ohitse, kohti juuri avautuvaa oviaukkoa.

Pirinä kuului nyt paljon voimakkaampana. Alyosha avasi silmänsä ja painoi herätyskellon sammuksiin. Jekaterina oli hänen sylissään. Hän nyyhkytti voimakkaasti ja puristi Alyoshaa kuin hukkuva oljenkortta. Alyosha tunsi itsensä pohjattoman uupuneeksi. Hän kuiskasi Jekaterinalle: ”Rauhassa. Olet turvassa.” Jekaterina avasi silmänsä ja katsoi Alyoshaa. Sitten hän painautui vielä tiiviimmin Alyoshaa vasten ja painoi hänen suulleen voimakkaan suudelman. Alyosha vastasi suudelmaan.

Osa 5

Sälekaihtimien raoista paistava auringovalo osui Alyoshan silmiin, herättäen hänet. Jekaterinan lämmin, alaston vartalo oli painautuneena Alyoshan kylkeen. Hänen hiuksensa kutittivat Alyoshan nenää. Alyosha painoi suudelman yhä nukkuvan Jekaterinan otsalle, ja hivuttautui varovaisesti ylös sängystä. Asunnossa oli viileää. Alyosha veti housut jalkaansa ja meni keittiöön keittämään kahvia. Kymmenisen minuuttia myöhemmin makuuhuoneesta kuului ääniä (haukotus ja kankaan kahinaa), joista Alyosha päätteli Jekaterinan heränneen. Alyosha palasi makuuhuoneeseen molemmissa käsissään kuppi höyryävää kahvia. Jekaterina katsoi peittojen alta jotenkin ujon oloisesti Alyoshan istuutuessa sängyn reunalle ja ojentaessa toista kupeista Jekaterinalle. Jekaterina puhui: ”Minun on kylmä. Tule takaisin peiton alle.” Alyosha vastasi kulmien kurtistuksella: ”Meidän pitäisi puhua.” Jekaterina tarttui ojennettuun kahvikuppiin, työnsi tyynyjä sängyn päätylautaa vasten ja nousi istualleen. Alyosha jatkoi: ”Tapasin Yashinin. Puhuin ”Papan” kanssa. Voimme lopettaa teeskentelyn.” Jekaterina näytti hetken aikaa syylliseltä. Sitten hän puhui: ”Arvelinkin, että saattaisit tehdä jotain tuon kaltaista. Et ole ollenkaan niin tyhmä kuin mitä annat ymmärtää. Minä huomasin sen jo aikaisemmin. Selvästi kolleegani eivät huomanneet... Alyosha, olen pahoillani, että jouduin valehtelemaan. Mitä eilen tapahtui.. tarkoitan meidän välillämme. Se ei liittynyt millään tapaa tehtävääni. Sen tein omasta halustani. Uskothan?” Alyosha murahti jotain epämääräistä ja siirtyi istumaan nojatuoliin. Hän sytytti tupakan: ”Uskoin tai en, onko sillä merkitystä? Se tapahtui. Muistatko, mitään siitä, mitä tapahtui sitä ennen? Yashinin lähdettyä?” Jekaterina pudisti päätään: ”En, en mitään kovin tarkkaan. Muistan, että tuntematon mies hyökkäsi kimppuuni. Luulen, että ammuin hänet. Jokin... olento hyökkäsi kimppuuni. Sitten muistan nähneeni unta, jossa makasin Pietarin asuntoni sängyssä. Asunnossa oli joku tai jokin minun lisäkseni. Muistan kuulleeni lapsen itkua...”, Jekaterinan silmät kostuvat, ”Alyosha, muistan sinut unestani. Tulit luokseni ja veit minut pois siitä paikasta. Olit kuin kirkkaana hohtava enkeli. Heräsin sylistäsi.” Jekaterina kurkotti Alyoshaa kohti, mutta Alyosha vetäytyi vaistomaisesti poispäin. Jekaterina katsoi Alyoshan silmiin: ”Psykometrinen kykysi saa sinut välttämään ihokosketusta? He kertoivat minulle siitä. Luulin, että viimeöinen olisi...” Samassa Jekaterina purskahti itkuun. Alyosha sytytti toisen tupakan: ”Se olento... oletko kohdannut mitään vastaavaa aiemmin? Se varasti sielusi. Se olisi tehnyt ruumiistasi samanlaisen kuin miehen, jonka ammuit. Kutsumme heitä Ontoiksi Miehiksi. He ovat olleet perässämme jo jonkin aikaa. Epäilemättä nyt myös sinun perässäsi. Yleensä he tosin valitsevat uhreikseen sellaisia, jotka ovat jo valmiiksi altistuneet Toispuoleiselle. Mieleltään herkkiä, tai sellaisia, joilla on jonkinlaisia kykyjä. Jekaterina, onko vielä jotain, mitä et ole kertonut minulle itsestäsi?” Jekaterina pudisti päätään: ”Ei tietääkseni. Lapsena näin usein hyvin todentuntuisia unia. Kerran näin unta hukkumisesta. Viikkoa myöhemmin pikkuveljeni kuoli hukkumalla... Tarkoitatko jotain tuon kaltaista?” Alyosha mietti hetken: ”Ehkä. Saatat olla kyvykäs, tai ainakin latentti.” Jekaterinan kasvoilta paistoi hämmennys. Hän veti peittoa korkeammalle, korviinsa saakkaa ja onnistui ainakin hetken aikaa näyttämään pelästyneeltä pikkulapselta: ”Mitä tuo edes tarkoittaa..? Kyvykäs. Latentti. En ymmärrä enää mitään.” Alyosha laski kupin yöpöydälle ja tarttui Jekaterinaa kädestä: ”Autan sinua ymmärtämään. Et ole yksin.”

Osa 6

Joitain päiviä myöhemmin Alyosha otti yhteyttä Argos-säätiöön, jonka kautta hän sai järjestettyä potilas Ivanovin luovuttamisen huostaansa. Raha auttaa kummasti rattaiden voitelussa, ja ainakaan toistaiseksi Khabenskyn kukkaron rajat eivät olleet tulleet vastaan. Loput ryhmästä, eli Karpenkova, Krabava ja Bondarenko olivat tuolloin vielä kiireisiä tapaus Caravaggion parissa, joten Alyosha hoiti itse potilas Ivanovin noudon ja kuljettamisen Pietariin. Viikkoa myöhemmin Alyosha, Jekaterina ja potilas Ivanov saapuivat Pietariin. Ivanovissa havaitun kammon suljettuja laitoksia vuoksi hänet päätettiin sijoittaa Villa Vorontsoviin jatkohoitoa varten. Häntä hoitanut lääkäri, Jekaterina Lukyanova, otettiin Argos-säätiön palkkalistoille. Muutamaa viikkoa myöhemmin hoito alkoi tuottaa tulosta. Potilas Ivanov reagoi Vadikille kuuluviin esineisiin ja hänen muistinsa alkoi pikku hiljaa eheytyä. Niinkuin Alyosha oli arvellutkin, ”Potilas Ivanov” oli itse asiassa Vadik, joskin hänen ruumiinsa ja osa hänen muistoistaan kuuluivatkin toiselle, mahdollisesti sivupersoonalle, joka totteli nimeä ”Koshei”. Villa Vorontsovilla vietettyjen viikkojen aikana Alyoshan ja Jekaterinan välit lähenivät, joskaan Jekaterinan yhteydet tiedustelupalveluun eivät voineet olla vaikuttamatta Alyoshan suhtautumiseen. Lokakuun alussa, reilua kuukautta sen jälkeen kun Alyosha aloitti oman tehtävänsä ja erosi muusta ryhmästä, loppuryhmä sai oman tehtävänsä päätökseen ja palasi takaisin Pietariin, joskin ilman Bondarenkoa, jonka kohtalo ei vielä tuossa vaiheessa ollut Alyoshan tiedossa.