Ensimmäinen luku: New Orleans – Dallas, 330 mailia luksusta

13.4.1877, Perjantai, kello 12.20
Juna New Orleansista Prescottiin lähti kirskahtaen liikkeelle laiturista vain viitisentoista minuuttia sitten, kello 12.03. Juna New Orleansista Prescottiin... New Orleans on sopiva paikka suuren rautatiefirman tukikohdaksi, siis paikaksi jossa Bayou Vermillion sai alkunsa, mutta Prescott; mikä helvetti on Prescott?

Prescott on hyttysenpaska ryppyisellä kartalla, tai oikeammin hyttysenpaska alkuperäisellä metallilevyllä jolta kartta on painettu. Se tuli hyttysen perseestä, eikä sillä ollut vielä nimeä. Vasta myöhemmin, kun LaCroixin miehet rakensivat kiskot aina Arizonan länsipuolelle asti, päätettiin että hyttynen paskoi niin hyvin että kartan osoittamaan kohtaan voitaisiin rakentaa pieni kylä. Sen äijän nimi ei ollut Scott, joka päätti että tähän paskan kohdalle tulee kylä, vaan Scott oli se tyyppi joka tuli kaavoittamaan kylän keskelle ei mitään heti sen jälkeen kun se tyyppi ennen Scottia sai kenkää. Kylälle annettiin sen tyypin nimi joka oli ennen Scottia, mutta se oli niin turha tyyppi että kukaan ei muistanut sen nimeä. Ja niin kylästä tuli pre-scott eli Prescott.

Periaatteessa Prescott on junan välipysäkki, sillä ihan oikeasti junan pitäisi mennä jo Kaliforniaan. Käytännössä Prescott on ollut päätepysäkki jo vuositolkulla, kun sitä rataa nyt ei millään saada Kaliforniaan asti. Rata ei mene Kaliforniaan, koska kukaan ei rakenna sitä eteenpäin, eivätkä kiskot osaa ainakaan toistaiseksi rakentaa itse itseään. Kukaan ei rakenna kiskoja eteenpäin, koska kukaan esimies ei käske työläisiä hommiin, ja näin on jatkunut jo pitkään. Työläiset odottelevat hyttysenpaskassa, ja nääntyvät nälkään koska tekemättömästä työstä ei tietenkään makseta palkkaa. Kaikkein uusavuttomimmat heistä ovat jo kuolleet, mutta fiksuimmat ovat keksineet joko jotain helppoa ruokaa, tai helpon toimenkuvan. He syövät joskus toisiaan, mutta yleensä he marssivat pieninä joukkoina Kalifornian puolelle rosvoamaan. Sieltä he eivät yleensäkään palaa, koska tajuavat että ehtivät Los Angelesiin paremmin kävelemällä.

Uskollisimmat työläisistä eivät tietenkään tee muuta kuin odota. He kokoontuvat suureksi laumaksi pysäkin lähelle, ja seisovat siinä kuokat ja lapiot kädessä iltaan asti. Kun tulee pimeä, he tietenkin tekevät jotain muuta, sillä eihän kukaan ole niin hullu että odottaisi pysäkinnokassa keskellä yötä, liikahtamatta keskellä yhtä liikkumattomia työtovereitaan, että joku viheltää pilliin. Eiväthän ihmiset odota pilkkopimeässä vihellystä jota ei ainakaan yöllä tule. Prescottilaiset eivät osaa sanoa mitä nämä työläiset tekevät öisin, koska nämä työläiset ovat vähän sisäänpäinkääntynyttä sorttia, jotka ovat ilmeisesti vannoneet vieläpä jonkunlaisen vaitiolosopimuksen. Aina välillä joku työläisistä tosin päästää vienon ölähdyksen, ja kaatuu kuolleena maahan, mutta sitä sattuu niin harvoin ettei siitä kannata huolestua.

Mutta nyt mennään asioiden edelle, ja pahasti: ensimmäinen välipysäkkihän on Dallas, joten mitä tässä Prescottista puhutaan? Paroni Simone LaCroix, nimestään huolimatta mies, on sanonut itseään väheksymättä, että hänen ansiostaan Dallas on ihan oikea kaupunki. Jos hän ei olisi rakentanut kiskoja sinne, Dallasissa ei olisi varmaan tuhattakaan ihmistä. Yhäkään itseään sen enempiä väheksymättä, LaCroix kertoi että rautatiet ovat nykyisin täysin rinnastettavissa elintärkeisiin valtimoihin, ja että hänen firmansa on siis eräänlainen sydän, joka pumppaa ihmisiä ympäri maita ja mantuja, pitäen maan elossa – jopa elävöittäen sitä entistä vauraammaksi ja elinvoimaisemmaksi. Lopulta hän vielä sanoi (yhäkään väheksymättä), että jokainen etelävaltiolainen on mittaamattoman pahasti hänelle ja muille rautatieparoneille velkaa. Ilman heitä tässä oltaisiin pohjoisvaltojen armoilla, sillä eiväthän aseet ja joukot liiku ilman rautateitä. Ilman heitä tässä seisoskeltaisiin mustien kanssa samassa jonossa ja kiltisti odotettaisiin omaa äänestysvuoroa siitä, että mistä kansalaisoikeudesta seuraavaksi luovuttaisiin. Simone LaCroix ei ottanut kantaa omaan ihonväriinsä, mutta arvatenkin hän on niin rikas että hänen on pakko olla oikeasti valkoinen.

Eli ollaan siis matkalla Dallasiin, pikkukaupunkiin jossa on potentiaalia. Jokainen maili poispäin New Orleansista on mailin verran kauempana ongelmista. Vaikka tämä on pakomatka, se ei tunnu siltä: Junan kaikki kolme matkustajavaunua on ensiluokkaisia, eksoottisilla puulajikkeilla verhoiltuja liikkuvia luksussviittejä, joiden penkit on pehmostettu upottavilla tyynyillä, ja joiden ikkunoissa on kerroksittain värikkäitä silkkiverhoja, joista vaunun matkustajat voivat sitten valita haluamansa sävyn auringon siivilöityessä sisään ikkunoista. Lattia on verhoiltu tummanpunaisella sametilla, ja yötä varten roikkuu katosta itämaisia öljylamppuja vihreine suojakupuineen. Ravintolavaunu on tietenkin oma lukunsa, ja uhkaa jättää varjoonsa jopa matkustajavaunujen koreuden. Keittiön puolelta leijailee voimakkaiden mausteiden ja tirisevän rasvan haju, seinillä on eläinten päitä ja kaukomaista tuotuja koristeita, kuten afrikkalaisia keihäitä, safarihattuja, pan-huiluja, ja muita kummallisia esineitä, joiden käyttötarkoitusta on mahdoton edes arvata. Vaunun keskellä on massiivinen mahonkipöytä, jossa on kultaisia koristeupotuksia. LaCroix on sanonut että pöytä on niin suuri, että itseasiassa ravintolavaunu on rakennettu sen ympärille – sitä ei siis ole koottu vaunun sisällä. Tiedä tuota, pitääkö paikkansa, onhan se suuri, mutta kyllä nuo tarjoilijat mahtuvat ihan hyvin sen ympärillä häärimään. Ravintolavaunussa mahtuu ruokailemaan yksi vaunullinen matkustajia kerrallaan, eli sen ympärille voi kerrallaan asettua noin kaksikymmentä ihmistä. Sopu tilaa antaa.

Juna on hyvin vartioitu: Pelkästään virkapukuisia turvamiehiä (kiväärein varustautuneilta hovimestareilta he hieman näyttävät) on jokaisen vaunun sisällä kaksi alati vartioissa. He vaihtavat vuoroja kuuden tunnin välein, joten heitä pitäisi olla yhteensä ehkä noin 20. Kun he eivät ole vartiossa, ovat he lyömässä korttia tai kuorsaamassa huipputurvallisessa tavaravaunussa junan perällä. Samaisessa tavaravaunussa on myös julman näköinen aparaatti, Gatling-tykki, jota miehittää aina vähintään kaksi vartijaa, ja jolla voi sitten sohia ketä tahansa joka seuraa junaa liian lähellä. Sanoin että vartioita näyttäisi olevan 20, mutta luultavasti heitä on myös matkustajien joukossa naamioituneina, niin kuin on tapana. Muuta henkilökuntaa on kymmenkunta, mukaanlukien kokit, tarjoilijat, kuljettaja ja kuljettajan apupoika.

Kello 18.15
Satakunta ihmistä kulkee tuhatta ja sataa metallisten kiskojen päällä, koreissa häkeissä, savua ja häkää sieraimissaan. Voisi veikata että väki vähenee kun saavutaan lähemmäs hyttysenpaskaa – eihän kellään ulkopuolisella Prescottiin voi mitään järkevää asiaa olla. Ilmeisesti LaCroix on tällä kertaa kuitenkin menemässä ihan päätepysäkille asti, ja niin ovat ne laitapuolenkulkijatkin jotka hän otti mukaansa tälle reissulle New Orleansista. Tämä porukka allekirjoitteli oikein jotain sopimuksia miekkosen kanssa, hetkeä ennen kuin söivät päivällistä. Jotain velkakirjan tapaisia raapustelivat, ja ilmeisesti velkaa sovitellaan jonkinlaisen työn merkeissä. LaCroix puhui että nämä New Orleansin pakolaiset olisivat hänen palkollisiaan kahden viikon verran, ja toimittaisivat hänen osoittamiaan askareita kiitoksena mahdollisuudesta lähteä raiteille näinkin lyhyellä varoitusajalla.

Junan on määrä saapua Dallasiin kello viiden aikoihin huomeniltana, kun on matkattu yhteensä 330 mailia, ja aikaa vietetty raitella semmoinen kolmisenkymmentä tuntia. Vaikka aikaisemmin tulikin kehuttua pehmeitä istuimia, tulee seuraava yö olemaan todellinen koetinkivi niiden laadun suhteen. Varjot junan ympärillä käyvät pidemmiksi, ja aurinko on kiiruhtamassa kohti horisonttia. Vielä ei kuitenkaan ole hämärää, paitsi niissä vaunuissa joiden matkustajat ovat vetäytyneet ruokalevolle, niissä osa ikkunaverhoista on vedetty alas, ja valaistus on himmeän sävytteinen. Harva on kuitenkaan valmis käymään nukkumaan, kun lipun hintaan kuuluu illallinenkin: Ruoka on ollut todella tasokasta niin lounaalla kuin päivälliselläkin.

Kello 20.10
Nyt on illallinen syöty, jonka aikana henkilökunta on vetänyt verhot matkustajavaunuista alas. He ovat myös sytyttäneet vihreänä hohtavia öljylamppuja pitkin junaa. Valaistuksen sävy on erikoinen valinta, sillä tunnelma on hieman aavemainen. Varsinkin kun monen kerroksittaisen verhokankaan läpi ei siivilöidy auringonlaskun punaista kuin kenties välähdyksittäin junan liikkeiden mukaan. Illallinen oli poikkeuksellisen tukeva, sellainen jota tavallinen ihminen syö tavallisessa tilanteessa päivälliseksi: Yhtiön vieraanvaraisuus kääntyi jotenkin painostavaksi, ja tuntui sopimattomalta kieltäytyä rasvaisesta pekonista, vaikka se voikin aiheuttaa levottoman yöunen. Herkullinen se illallinen oli joka tapauksessa. Jokaisesta matkustajavaunusta kuuluu matalaa puheensorinaa, sillä ihmiset ovat hieman levottomia voimakasmausteisen illallisen jäljiltä. Lapsien mekastus raikaa jostain vaunusta jopa junan kolinan yli. Toisesta vaunusta kuuluu humalaisen miehen kiroilua ja naurun remakkaa. Tunnin sisällä äänet varmasti laantuvat. Junan vartijat ovat lähes poikkeuksetta tummaihoisia, ja yhäkin he seisovat samoissa asemissa kuin aikaisemminkin. He ovat hyvin säntillisiä ja särmiä, eikä kukaan heistä ole oma-aloitteisesti ottanut kontaktia matkustajiin tai edes puhua pukahtanut muuten kuin vahdinvaihdon yhteydessä. Illan hämärryttyä he ovat lähes sulautuneet vaunujen varjoihin.

Kello 21.15
Suurin osa matkustajista yrittää saada unta. Levoton mekkala on vaiennut vaivautuneeksi hiljaisuudeksi. Ainoat äänet jotka junan liikkumisen lisäksi kuuluvat ovat vahdinvaihdon saappaan askellukset pitkin vaunujen käytäviä – vakaat ja pehmeät tömähdykset sametilla, sekä matkustajien käännähtelyt pehmeillä istuimilla. Ilmavirta liikuttaa vihreitä öljylamppuja, ja saa varjot hyppimään pitkin vaunujen seiniä. Ennemmin tai myöhemmin alituinen keinahtelu ja tärinä tuudittaa väsyneen matkalaisen uneen.

Kello 01.30
Ensin se kuulosti siltä kuin juna ajaisi metsässä, jonka puunoksat osuvat vaunujen kylkiin. Sitten se kuulosti siltä kuin olisi ajettu ahtaaseen tunneliin, jossa junan äänet kaikuvat ontosti ympäriinsä. Öljylamppujen valo oli perhanan himmeä, enemmänkin läsnäoloa hengessä kuin konkreettisesti. Junan ulkopuolella oli ehdottomasti jotakin, joka olisi kovasti halunnut vilkaista sisään ikkunoista. Ketään ei kiinnostanut ottaa selvää mikä se oli, vaan kaikki teeskentelivät nukkuvansa. Sitä jatkui varmaan läpi yön, mutta lopulta matkustajat tottuivat siihen, kenties nukahtaen ja nähden unta siitä että raottivat ikkunaverhoja...

14.4.1877 Lauantai, kello 7:30
Matkustajat ovat heräilleet aamiaiselle, jälleen yksi vaunu kerrallaan. Aamuaurinko on hiipinyt kurkistamaan itäisen horisontin reunalle, ja on tänään poikkeuksellisen kirkas: Vaikka junan ympärillä pyörii savua, pölyä ja irtohiekkaa, tuntuu vanha mollikka olevan välinpitämätön tuosta pienestä näköesteestä, polttaen ikkuinoista tiirailevien tokkuraisten matkustajien verkkokalvoille tummia ja violetteja laikkuja. Yö on aamun kirkkaudesta huolimatta jättänyt ilmaan painostavan ilmapiirin, aivan kuin matkustajat olisivat vielä epävarmoja siitä että ovat heränneet. Valveen ja unen rajoilla he vaappuvat matkustajavaunujen perällä sijaitseviin käymälöihin, tai suunnistavat edempänä sijaitsevaan ravintolavaunuun...