Toiminnot
Sivusto
Vyn’elaethin ensimmäinen muisto lapsuudestaan oli meren ääni, rantaan iskeytyvien aaltojen tasainen kuohunta ja pauhunta. Minne tahansa saarella isä tai äiti häntä kantoivatkaan , meren ääni ei koskaan tuntunut kuuluvan kaukaa. Ääni oli yhtä oleellinen osa hänen elämäänsä kuin hengitys ja sydämenlyönnit, ja niinpä pikku-Vy lakkasi pian kiinnittämästä siihen huomiota, huomaten vain sen poissaolon.
Hänen toinen muistonsa oli isän kumartuminen lähellä hänen pieniä kasvojaan ja vakavana näyttävän pientä jousta, selittäen sitten, mitä Vyn’elaethin tulisi sillä tehdä. Kun pienen tytön ensimmäinen koskaan ampuma nuoli kumahti kymmenen metrin päässä olevaan onttoon puun runkoon, isän kasvoilla läikehti harvinainen hymy ja hän pörrötti pikku tyttönsä hiuksia. Sitten äiti tuli ainaisessa sinisessä kaavussaan majasta ulos ja huusi heitä syömään.
Hänen kolmas muistonsa oli rummun ääni. Mutta siinä nyt ei ollut mitään erikoista; kaikki saaren lapset jakoivat ne muistot.
Yö oli pimeä ja lämmin. Meri oli lähes tyyni, vain pieni tuulenhenkäys kuiski silloin tällöin Vy’n hiuksilla. Takanaan olevaan puun runkoon nojaten 19-vuotias nainen koetti karistaa pelon mielestään ja happaman maun suustaan. Hän kuuli kummaltakin sivuiltaan liikehdintää, ja tiesi muutamien metrien päässä olevien toisten jousiampujienkin levottomasti kamppailevan saman vihollisen kanssa. Nopeasti merelle vilkaistuaan nuori nainen nielaisi työläästi ja uskaltautui sulkemaan hetkeksi silmänsä, keskittyen tunnustelemaan oikean käden sormillaan nuolensa sulitusta ja jousensa jänteen kireyttä. Sulkien pehmeys ja jousen jänteestä kuuluva ”tjooong!” –ääni tuntuivat jostain syystä hyvin lohduttavilta. Jälleen oman itsensä rouvana Vyn’elaeth avasi silmänsä.
Lähitaistelijat käyskentelivät hiekkarannalla pienin askelin, hermostuneen näköisinä. Suurin osa oli miehiä, mutta joukossa oli jokunen nainenkin. Useimmilla oli kaksi asetta, toinen kimmeltäen hopeaisena, toisen terän ollessa lähes musta. Rannalla joku puhui matalalla äänellä, pienten aaltojen liplattaessa rantaan. Sitten se alkoi.
Yön halkaisi syvä, kuin valtavasta rummusta kuuluva kumahdus. Joskus ääni oli tuottanut sietämätöntä tuskaa ja tehnyt jousella ampumisen melkein mahdottomaksi. Mutta se oli kauan sitten. Ennen kuin nuori nainen oli oppinut, että jokainen käyttämättä jätetty laukaus aiheutti vielä suurempaa ja syvempää kipua. Hän näki usein edelleen painajaisia siitä, kuinka lähitaistelijoita revittiin kappaleiksi hänen aina vain koettaessaan saada nuolta asettumaan jousen jännettä vasten.
Jokaista syvää rummunkumahdusta seurasi valkean, sairaankalvakan valon loiste. Taistelijoiden suuret varjot valuivat pitkin rantahiekkaa, kadoten hetkeksi valon haaltuessa. Valon ja äänen lähde olivat yksi ja sama: saaren keskustassa olevan korkean, vihreän ja ohuen Tornin huippu. Joskus pieninä, kun eivät olleet vielä valmiita Rannoille, kylään jätetty Vy tovereineen oli kilpaillut siitä, kuka pystyi kauimmin katsomaan Tornin huippua sen välkkyessä. Kilpa oli yleensä nopeasti ohi, koska valoon tuijottaminen aiheutti oudon tunteen… kuin jokin olisi karjunut pään sisällä.
Veden pinta alkoi kihistä. Rantaa pitkin kaikuivat taistelijoiden ”Valmistautukaa!” –huudot. Sitten ne tulivat. Yö tiivistyi kuviksi Vyn’elaethin mielessä: demoneita ja ihmisiä toisiinsa kietoutuneina. Tuskan-parahduksia ja demonien ärjäisyjä. Sairaassa valossa välkkyvät aseet, hetkeä ennen pureutumistaan demonien lihaan. Punaista vaahtoa ja pahempaa rantahietikolla. Kolottava ranne, jomottava hauis ja jäykistyvät sormet Vyn tarttuessa jälleen uuteen nuoleen. Jousen jänteen yksitoikkoinen ”tjooong! tjooong!” –ääni - yhä uudelleen ja uudelleen. Koriseva demoni kaatumassa taaksepäin veteen, kaksi nuolta kurkussaan. Ja sitten, yht'äkkiä kuin oli alkanutkin, se oli ohi. Rummun iskun kaiku vaimeni ja valo kaikkosi. Vy näki taivaanrannassa alkavan sarastuksen, ennen kuin rojahti maahan.
He olivat pitäneet Rannan. Jälleen kerran.
Vyn’elaeth silitteli vieressään makaavan pojan hiuksia. Hupsu poika oli nukahtanut, kuten kaikki miehet tekivät. ”Miten nuorelta näytätkään”, tyttö kuiskasi hiljaa, pojan kasvoja tarkastellen, ”Niin nuorelta ja haavoittuvalta!” Tuntien samassa syyllisyyttä puolhaltia kohotti hieman päätään ja vilkaisi nopeasti ympärilleen, varmistaen, ettei ketään ollut ollut kuulemassa hänen lepertelyjään. Todettuaan heidän edelleen olevan kahden Vy hilasi itsensä varovasti istuvaan asentoon puunrunkoa vasten, katsellen hajamielisesti vasemmalla puolellaan olevaa rantaa, silitellen toisella kädellään edelleen pojan hiuksia.
Aallot löivät tasaisesti hietikolle. Jo aikoja sitten ne olivat siivonneet kolme yötä sitten tapahtuneen teurastuksen jäljet, jättäen jälkeensä vain neitseellisen näköisen valkean hietikon. Aurinko paistoi miellyttävän lämmittävästi. Vy nojasi päätään takana olevan puun rungon sileään pintaa vasten, hengittäen syvään ja nauttien elossaolostaan joka solullaan. Päässä kaikuivat äidin viimeiset sanat: ”Jokaista yötä Rannoilla kohden elämässäsi tulee olemaan tuhat onnenpäivää... Muista se, ja voi hyvin, rakas lapsi.” Muistoon liittyvä kipu oli jo lähes haaltunut; enää hädin tuskin tuntuva vihlaisu tuntui pikemminkin antavan muistolle merkitystä, painoa ja terävyyttä, kuin varsinaista surua.
Kieputellen pojan hiuksia sormiensa ympärille edelleen rannalle tuijottava Vy mietti laiskasti, tulisiko hän viimein raskaaksi. Gareth oli viime taistelun jälkeisessä kokoontumisessa sanonut pelkäävänsä, että jollei kyläläisille pian alkaisi syntymään lisää lapsia, viidentoista vuoden päästä kukaan ei enää olisi puolustamassa Rantoja. Gareth epäili, että lapsettomuudelle oli jotain tekemistä Tornin kanssa, mutta keskustelua siihen asti seurannut Vy oli jo menettänyt mielenkiintonsa: viidentoista vuoden päästä tapahtuvat asiat tuntuivat taistelun jälkeisessä uupumuksessa kovin merkityksettömiltä. ”Kuinka he voivat edes olettaa, että kestämme niin pitkään?”
Ajatuksiinsa harhautunut Vy havahtui äkkiä. Näkymässä jokin oli muuttunut. Mutta mikä? Kesti hetken, ennen kuin mieli sai käsiteltyä silmien välittämän tiedon: horisontissa näkyi neljä pientä siluettia.” Kuin jonkinlaisia...merta pitkin seilaavia linnoja.” Vy muisti äitinsä ja muutamien muiden meren saarelle luovuttamien tarinat ”laivoista”. Lapsena hän oli pyytänyt äitiä yhä uudestaan ja uudestaan kuvailemaan niitä, kuvitellen mielessään ne joka kerta erilaisiksi. Pelkkä ajatuskin valtavia merellisiä etäisyyksiä uhmaavista veneistä tuntui saarelaisten lähes päivittäin käyttämiin kanootteihin tottuneesta Vystä yhtä aikaa käsittämättömältä ja kiehtovalta.
Joka tapauksessa, linnat olivat nyt taivaanrannassa ja näyttivät lähestyvän nopeasti. Kun Vyn tajuntaan upposi, kuinka valtavia niiden täytyi olla, nuori nainen lähes singahti seisomaan. ”Mathias!” Poika säpsähti hereille ja oli lähes samantien pystyssä, vaikkakin silmät hieman harittivat. ”Mthäh? Vy?”, nuorukainen sai sokellettua, yrittäen tarkentaa katseensa vauhdikkaasti vaatteita päälleen kiskovaan puolhaltiaan. ”Mathias! Laivoja! Horisontissa! Katso!” Mathias tarkensa katseensa Vyn hätäisesti osoittamaan suuntaan, ja kalpeni sitten. Juuri paitansa kaula-aukosta esiin sukeltava Vy sanoi: ”Sinun on mentävä kertomaan Garethille! Nyt heti!”
Kalpeakasvoinen nuorukainen seisoi paikoillaan epävarma ilme kasvoillaan: ”Mutta... Eikö... Miten sinä pärjäät? Eikö minun pitäisi jäädä puolustamaan sinua..?” Vy pysähtyi äkkiä kesken mekkonsa laiton, väläyttäen hellimmän hymynsä: ”Voi Mathias...! Tuo niin herttaista sinulta! ”Mutta”, Vy jatkoi, kiskoen mekon vyötärölleen, ”minulla on jouseni, kun taas sinä olet aseeton. Tai ainakin lähes,” nainen lisäsi kujeellisesti virnistäen, järjestellen hiuksiaan. ”Älä minusta huolehdi! Mene jo!” Pojan kasvoilla käväisi ilme, joka kieli hänen aikovan vielä sanoa jotain, mutta Vyn'elaethin kärsimätön huulien maiskautus ja kulmien rypistys piiskasi nuorukaisen liikkeelle. Hölkäten vaivatonta tiedustelijan laukkaa Mathias katosi metsään kuin aave. Varmistuttuaan pojan todella poistuneen, Vy tarttui puuta vasten nojaavan jousensa kaaren ja katseli ympärilleen etsien hyvää piiloutumis- ja tähystyspaikaa siltä varalta, että laivat todella rantautuisivat tälle rannalle. Hänellä oli edelleen vaikeuksia uskoa tämän kaiken olevan täyttä totta.
Kapteeni Elaidan käveli tyytyväisenä kannella. Ankkurointi oli onnistunut erinomaisesti, pohja ei ollut ollut liian matala tai syvä. Laivasto oli jäänyt ankkuriin noin 300 jalan päähän rannasta, valmiina laskemaan pienemmät soutuveneet vesille, jos laivamaagi toteaisi rannan turvalliseksi. ”Noh, Shar?”, nainen kysyi vieressään seisovalta, punaiseen kaapuun pukeutuneelta haltiavelholta.
”Anna minulle hieman aikaa, Elaidan”, nuori mies mutisi, niin hiljaisella äänellä, että jos Elaidan ei olisi tuntenut häntä paremmin, hän olisi kuvitellut miehen puhuvan itselleen. ”Saan tornista kylmiä väreitä”, mies jatkoi, horisonttiin tuijottaen, puristellen käsiään nyrkkiin kuin tahdonvoimaansa keräten. Elaidan ei voinut moittia miestä; saaren keskeltä kohoava torni tuntui merkillisesti hallitsevan horisonttia, seisoen uhmakkaana ja outoa vihreää valoa hehkuen. Oliko mahdollista, että jokin katseli heitä sieltä, vihaten? Elaidan ei tiennyt. Mutta hän tiesi kyllä, mitä hän tunsi.
”Tiedät määräyksemme, Shar”, kapteeni sanoi lyhyesti, tylymmin kuin oli aikonut. ”Totisesti tiedän”, haltia mutisi äreästi – ja katosi saman tien näkyvistä! ”Velhot”, Elaidan mutisi itsekseen, ”niin herkkiä ja niin pitkävihaisia!”
Vyn’elaeth näki piilopaikastaan, kuinka ilma alkoi yht’äkkiä väreillä oudosti keskellä rantaa. Hän jännitti hitaasti ja rauhallisesti jousensa jännettä, henkäisten syvään ja hiljaa.
Sharad ilmiintyi keskelle rantaa. Juuri kun siirtymisen aiheuttama muutaman sekunnin pyörrytyksen tunne meni ohi, Sharad kuuli oudon suhahduksen, jota seurasi pehmeä tömähdys. Hetkeen velhon jalkojen juuressa hiekassa törröttävä nuoli ei aiheuttanut minkäänlaisia mielleyhtymiä, mutta puolikkaan sydämenlyönnin jälkeen haltian terävä mieli pääsi nopeasti kärryille tapahtumista, ja velho nosti katseensa nuolesta kohti suuntaa, josta nuoli oli tullut.
Nuori puolhaltianainen seisoi puun varjossa, hyvin piilossa laivojen näkökentistä. Naisesta henki samanaikaisesti viattomuus ja outo kesyttömyys. Huolimatta Sharadia kohti tähtäävästä vavahtomattomasta nuolesta ja violeteista silmistä, jotka tuntuivat arpovan ilmettään kylmyyden ja uteliaisuuden välillä, velhon täytyi myöntää, että nainen oli kaunis. Ja joka tapauksessa, naisen silmien ilme ei kielinyt suorasta vihamielisyydestä. Vaikka nainen vaikutti olevan tilanteen tasalla, hän ei todennäköisesti tiennyt, miten velhoihin tulisi suhtautua. Sharad tunsi suojaloitsujensa mahdin levittäytyvän ympärilleen kuin suojaavien siipien; vaikka tilanne vaikuttikin räjähdysherkältä, velho salli itsensä hieman rentoutua. ”Puhutko yhteiskieltä?”, velho aloitti.
Nainen näytti hieman säpsähtävän, ja vastasi sitten oudolle, laulavalla nuotilla: ”En tiedä, mitä yhteiskieli on, maagi. Mutta puhun kieltäsi.” Naisen silmät siristyivät: ”Ja nyt, kun olemme selvästi löytäneet yhteisen kielen: pidä kätesi niin, että näen ne. Äitini oli velhotar, ja tunnistan kyllä loitsun, kun sen näen. Ei äkkinäisiä liikkeitä!” Sharad voihkaisi mielessään: ”Ei sittenkään niin kokematon!” Äänen velho sanoi kuitenkin vain rauhallisesti: ”Hyvä on, hyvä on. En etsi harmeja, vakuutan sinulle… Kerrotko minulle, mihin olen saapunut? Pyydän.”
”Sinä – ja toverisi – ”, nainen sanoi nyökäten nopeasti päällään laivojen suuntaan, ”olette saapuneet Xer Xeesin saarelle. Sinulla on kunnia seisoa Demonirannalla, velho! Astu keveästi; ennen sinua tuhannet ovat kulkeneet näillä hiekoilla, ja tuhannet tulevat kulkemaan. Tai niin minulle on sanottu… Ja vaikka heidän, jotka ovat menneet, luunsa valkenevatkin nyt meren pohjalla, kunnioitamme yhä heidän muistoaan.” Sharad oli hetken hiljaa, ja nielaisi, ennen kuin kysyi: ”Kertokaa, arvon neito, onko tällä saarella muitakin… rantoja?”
Nyt nainen oli puolestaan hiljaa hetken, ennen kuin vastasi silmissään epäluuloinen katse: ”Kyllä vain, velho, itse asiassa on. On myös Daemonranta ja Paholaisranta… Miten voit tietää niistä jo nyt? Vastaa!”
Sharad vastasi äänensävyllä, josta kuultava raastava epätoivo hätkähdytti nuorta Vyn’elaethia : ”Neito, minulle ei ole aikaa selittää! Tärkeää on vain, että tapaan kylänne vanhimman mahdollisimman nopeasti. Teillähän on täällä kylä, ja kylänvanhin, vai mitä…!? Minun täytyy tavata hänet heti!”
”Siinä tapauksessa”, Vy sanoi valjusti hymyillen, ”lienee parasta, että käännyt ympäri.” Salamannopeasti viitta hulmahtaen ympäri pyörähtävä velho hätkähti takanaan seisonutta, keihästä kädessään pitävää vanhempaa puolialastonta miestä niin paljon, että kaatui selälleen.
Majan hämäryydessä vain yksinäinen kynttilä loi valoa ruokapöydän ylle. Vyn’elaeth tarkasteli pöydän ääressä kiireettömästi syövää miestä. Muut neuvoston jäsenet olivat jo poistuneet paikalta, kukin hoitamaan omia tehtäviään. Gareth söi rauhallisesti ja hitaasti, kuin ainakin mies, joka tiesi jokaisen ateriansa voivan olla viimeinen. Vaikka hän oli jo viisikymmenvuotias – epätavallisen korkea ikä saarelaisten keskuudessa – hiuksissa ei näkynyt lainkaan harmaata ja silmäkulmat olivat edelleen rypyttömät. Vy ei muistanut miehen ikinä näyttäneen merkkiäkään heikkoudesta. Rannallakin hänen liikkeensä olivat olleet yhtä sulavat Mathiaksella, joka oli kolme kertaa häntä nuorempi... Lopulta Gareth sai muhennoksensa viimeisteltyä ja katsoi kysyvästi Vytä.
”Sanotaan, että he ovat tulleet tekemään lopun Kirouksesta”, Vy aloitti, astuen hermostuneesti lähemmäs pöytää.
”Yhym”, Gareth äänähti, ilmeenkään värähtämättä.
”Sanotaan, että kenenkään ei tarvitse enää kuolla Rannoilla”, Vy jatkoi, rohkeammin.
”Hrrmm”, kylänvanhin murahti, nojaten selkänsä tuoliinsa ja laittaen kätensä puuskaan.
”Sanotaan, että he ovat lupautuneet viemään halukkaat pois Saarelta – Ulkopuolelle”, Vy lopetti, astuen lähemmäksi ruokapöytää, ääni madaltuen.
Kylänvanhin kohotti äkkiä kätensä. ”Ja kerrohan, Vy, kuka tarkalleen ottaen tälläista kertoo? Olen utelias; pyydän, valaise minua.”
”Noh”, nainen mutisi, vältellen huolellisesti Garethin timantinteräviä sinisiä silmiä, ”öhm, ne... Yleisesti puhutaan… Tiedäthän, kuinka jutut kiertävät... Kuulin tutun tutulta ja sitä rataa...” Naisen ääni vaimenee lopulta kuulumattomiin.
Vanha mies oli hetken vaiti, kuin kuulostellen hiljaisuutta, kysyen sitten lempeästi ”Vy... Pidin vanhemmista, ja olen aina pitänyt sinusta... Mitäpä, jos nyt säästäisit molempien aikaa, ja kertoisit, mistä on kyse?”
Vy tuijotti hetken varpaitaan, henkäisi sitten syvään, nojasi kämmenillään pöytää, ja sanoi tiukasti Garethin silmiin katsoen: ” Haluan lähteä. Ulkopuolelle.”
Gareth ei sanonut mitään, nojautui pelkästään taaksepäin tuolissaan, keinuen sen jalkojen varassa partaansa sivellen, kunnes pitkän hiljaisuuden jälkeen murahti: ”Hyvä on.”
”Hyvä on? Siinä kaikki? Et aio estää minua? Et aio puhua minua ympäri?!”, Vy tiukkasi, silmin nähden yllättyneenä.
”Miksi yrittäisin?”, vanha mies sanoi, palauttaen tuolin taas jaloillaan alkuasentoonsa. Silmät tuikkien hän jatkoi, ”Tiedäthän, kun kylillä kiertää näitä huhujakin... Ja kaikkea... Ja sitä paitsi” vanha soturi murisi vakavoituen, ”en todellakaan pystyisi pitämään sinua täällä vaikka haluaisinkin; olet jo vähintäänkin tarpeeksi vanha määräämään itse omista tekemistäsi.”
”Kiitos, kiitos, kiitos, Gareth!”, Vy soperteli, hyppien innoissaan ja lähtien kohti ovea.
”Olet kultainen! Minun täytyy lähteä heti pakkaamaan, ja sitten pitää hyvästellä Mathias ja Timotei ja Saul ja...”
”Hetki vielä, Vyn’elaeth, ole hyvä,” Gareth sanoi rauhallisesti pöytänsä takaa, mutta äänensävyllä, joka riitti pysäyttämään puolhaltian käsi oven nupilla.
”Ymmärrä tämä:”, kylänvanhin sanoi, hiljaa mutta selvästi, ” monet tekemistämme asioista ja valinnoista ovat peruuttamattomia, ja tämä on yksi peruuttamattomimmista... Jos päätät lähteä nyt, et todennäköisesti koskaan palaa. Ja vaikka palaisitkin, huomaisit monien asioiden muuttuneen, etkä enää voisi sanoa tätä paikkaa kodiksi. Jos päätät hylätä tämän saaren, myös se hylkää sinut... Oletko varma, että pystyt elämään elämäsi loppuun asti tietäen, ettet koskaan voi palata lapsuutesi kotiin?”
Hetken hiljaisuuden jälkeen Vyn’elaeth vastasi hiljaa: ”Gareth...olen nähnyt, kuinka paholainen viilsi kirveellään isäni keskeltä kahtia. Pidin äitiäni sylissä hänen kuollessaan. Ja pian Rannat ovat vapaat.” Vy piti pienen tauon ja jatkoi sitten, päätään pudistaen: ”Ei ole mitään, mikä sitoisi minut tänne. Ei mitään, Gareth.”
Pitkän hiljaisuuden jälkeen Gareth vastasi: ”Hyvä on, lapsi. Onnea matkaasi... Sinut tullaan muistamaan ja sinua tullaan kaipaamaan.”
Vyn’elaeth nojasi lantionsa partaan kaiteeseen ja nosti kasvonsa ylöspäin kohti aurinkoa. Tuntui hyvältä olla taas kannella myrskyn aiheuttaman pakollisen sisälläolon loputtua! Hän tunsi säteiden lämmittävän ihoaan tuulen tuivertaessa hänen hiuksiaan. Alapuolella aallot kohisivat vastoin laivan kylkeä. Vy piti edelleen aaltojen äänestä, vaikkakin ääni oli vain etäisesti samanlainen kuin saarella. Äänessä oli kuitenkin edelleen havaittava, jo lapsuudesta Vylle tuttu selkeä ja oudon lohduttava rytmi. Vy avasi suunsa ja antoi äänen vain tulla, niin kuin se joskus tuli hänen ollessaan onnellinen. Hän antoi sävelten sulaa yhdeksi aaltojen kanssa. Tunne oli yhtä aikaa sekä humalluttava että pelottava: äänensä vapistessa ja värähdellessä Vystä tuntui, että hän melkein pystyi kellumaan sen päällä. Äkillinen mekkala napsautti Vyn suun kiinni. Silmänsä avatessaan puolhaltia näki kaksi pystyyn kömpivää merimiestä, jotka ilmeisesti olivat siinä määrin joutuneet hänen äänensä lumoihin, että olivat törmänneet toisiinsa.
”Kömpelykset!”, kuului kaikuva naisääni ja Vy arvasi kapteeni Elaidan lähestyvän. ”Tässähän saa hävetä silmät päästään! Ettekö ennen ole kuullet naisen laulavan?! Nyt vauhtia, maakravun poikaset! Hoitakaa työnne, josta teille maksan!”
”Suo anteeksi tästä keskeytyksestä”, Elaidan sanoi virnistäen ja tullen partaan äärelle seisomaan Vyn’elaethin vierelle. ”Laula kaikin mokomin lisää! Poikani vain ovat tottumattomia moiseen. Ei ole usein hameväkeä laivalla.” Nähdessään Vyn kysyvän ilmeen Elaida lisäsi: ”Minua ei ilmeisesti ole laskettu naiseksi enää pitkään aikaan. Miehet!” Vy hymyily ujosti ja palautti katseensa merelle; hän arasteli hieman lähes kaksimetristä tummaa naiskapteenia, jonka läsnäolo tilanteessa kuin tilanteessa oli lähes käsinkosketeltavaa.
”Kuka sinut muuten opetti laulamaan?”, Elaidan kysyi, silmät uteliaasti Vytä napittaen. ”Älä sano, ettei kukaan! Kuolisin kateudesta!”
”Isä opetti jotain”, Vy sanoi, hymyillen muistolleen. ”Saarella sanotaan vieläkin, että isä osasi kaksi asiaa: laulaa ja ampua jousella.”
”No, osasi hän näköjään jotain muutakin, siitä sinä olet todisteena”, kapteeni sanoi silmät veikeästi tuikahdellen. ”Äitisi ei ollut laulunaisia?”
”E-eii”, häkeltynyt puolhaltia vastasi. ”Hän oli velhotar. ”
”Ei ilmeisesti saarelta, oletan? Silmiini ei osunut yhtäkään haltiaa kylässänne.”
”Ei ei, äiti ajelehti saarelle. Hän oli omien sanojensa mukaan yksineljäsosa-maridi... Siksi hän arvelikin selvinneensä haak-si-ri-kos-ta”, Vy selitti, ääntäen viimeisen, uudemman sanan huolellisesti. ”Äiti pystyi tekemään vedestä mitä tahansa... Kerran, kun olin pieni, hän teki vedestä minun näköispatsaani”, Vy selitti hymyillen. ”Tietysti se hajosi heti kun koskin siihen. Mutta se oli hauskaa...”
”Uskon sen”, ihmiskapteeni sanoi, väläyttäen jälleen hymynsä. ”Entä sinä? Taidatko mitään vedelle?”
”EN”, Vyn’elaeth sanoi, posket punehtuen ja yrittämättäkään kätkeä harmistustaan. ”Olen yrittänyt siitä vesipatsaasta lähtien veistää edes pisaraa, mutta eipä ole onnistunut. Vaikuttaa siltä, että se nimenomainen lahja minuun ei siirtynyt”, hän lopetti nyreästi.
”Noo, älä vielä luovuta!”, lannistumattoman hilpeä kapteeni totesi. ”Kuka tietää, ehkäpä et vain ole löytänyt ominta tapaasi kanavoida voimaasi. Sitä paitsi, kuulemani mukaan jotkut velhottaret ovat löytäneet mahtinsa vasta paljon yli kaksikymppisinä... Sinulla on vielä paljoooon aikaa, nuori ystäväni!”
”Ehkäpä”, Vy sanoi aavistuksen etäisesti, kohauttaen niukasti hartioitaan ja nauliten katseensa merelle. Miksei maailma voinut antaa hänen kunnioittaa äitinsä muistoa tämän perintöä jatkamalla? Miksi??
Aistien puheenaiheen arkuuden Elaidan vaihtoi aihetta sukkelasti. ”Heiiii, Shar kertoi muuten minulle, että olet varsinainen velho jousesi kanssa. Ja näin meidän kesken: siltä mieheltä saa kokemukseni mukaan kalastaa kohteliaisuuksia varsin tiheällä verkolla, joten voit ottaa tämän huomattavana kehuna!”
”Sanoiko hän todella niin?”, Vy kysyi, yrittäen peittää innostustaan. Nuori mieshaltia oli hänestä vaikuttanut... kiinnostavalta.
”Tosi kuin vesi, kultaseni”, kapteeni sanoi juhlallisesti silmää iskien. ”Mistä muistinkin: minulla ja Sharilla on määränpäässämme melkoisesti ystäviä, ja varmasti myös osa heistä olisi todella vaikuttuneita jousenkäsittelytaidostasi. Jotkut heistä varmasti opettaisivat sinua mielellään lisää... Ja ottaen huomioon, ööh, erikoisalasi, luulen, että löytäisit töitä heidän avullaan melko pian.
”En halua painostaa sinua”, Elaidan lisäsi kiireesti, haroen lyhyttä kiharaa tukkaansa, nähdessään Vyn’elaethin kasvoilla epäröivän ilmeen. ”Mutta lupaa minulle, että ainakin harkitset sitä vakavasti! Kaupunginvartiossa tai vastaavissa taitosi menevät täysin hukkaan!”
”Noh”, Vy sanoi epävarmasti ”voinhan minä sitä harkita...” Totta puhuen hän ei ollut miettinyt paljoakaan, mitä tekisi laivan saavuttua määräsatamaansa Diomiraa.
”Erinomaista! Muuta en pyydäkkään! Annan sinulle heidän nimensä ja osoitteensa ja kirjoitan pienen sievän kirjee... No johan on hitto!”, naiskapteeni kirosi äkkiä, suu auki loksahtaen, silmät tuijottaen taivaalle puolhaltian takana.
Vyn’elaeth kääntyi katsomaan, ja näki siihenastisen elämänsä kauneimman näyn. Pilvien lomasta purjehti esiin kolme kimmeltävissä sateenkareen väreissä kylpevää lohikäärmettä. Keskimmäinen lohikäärme oli selvästi suurempi, kaksi muuta sen sivuille pienempiä. Majesteettisin siiveniskuin kolmiomuodostelma purjehti laivojen yli. Viimeistä laivaa ylittäessään kolmikon keskimmäinen lohikäärme kohotti päätään ja lauloi yhden ainoan pitkän sävelen kohti kaartuvaa taivaankantta. Yhden ainoan sävelen, joka paloi hopeisena kuulijoiden sydämiin. Myöhemmin, jo oltuaan vuosia Antean mantereella Vyn’elaeth olisi sitä mieltä, että ääni oli kuulostanut jonkinlaiselta taivaallisen huilun, trumpetin ja urkujen yhdistelmältä. Mutta sisimmässään hän tiesi aina, ettei mikään soitinyhdistelmä pystyisi täysin tavoittamaan hänen kuulemansa äänen käsittämätöntä kauneutta. Ja hän tiesi jo äänen kuulessaan, että jos hän pystyisi elämänsä aikana tuottamaan yhden sävelen, jolla olisi edes tuhannesosa tuon yhden ainoan sävelen villistä, kesyttömästä kauneudesta, hän voisi kuolla tyytyväisenä.
”Se oli...jotakin”, Vy sanoi, kun pystyi taas puhumaan.
”Ei jotakin”, Elaidan sanoi painokkaasti. ”Se oli Armollinen Rouva. Ja hänen kaksi tytärtään, jolleivät silmäni valehdelleet.”
”Armollinen Rouva? Kuka hän on?”, Vy kysyi silmät ymmyrkäisinä.
”Armollinen Rouva on... Armollinen Rouva”, kapteeni sanoi, vältellen ensi kertaa puolhaltian silmiä. ” Tai ainakin”, nainen jatkoi olkiaan kohauttaen ja horisonttiin tuijottaen, ” siinä on kaikki, mitä meidän tulee ja tarvitsee tietää... Heidän on täytynyt lentää tauotta, siitä asti kun Shar lähetti viestin... Diomiraan on vielä viikkojen matka...” kapteeni mutisi, selvästi laskeskellen välimatkoja mielessään.
”Mihin he olivat menossa?” nuori nainen kysyi hiljaa.
Kapteeni hätkähti ja vilkaisi Vyn’elaethia. ”Luulin sinun jo arvanneen. Saarellesi tietenkin!”
”Miksi?”
Elaidan kohautti jälleen olkiaan.”Sinun arvauksesi on tietenkin yhtä hyvä kuin minunkin, mutta luulisin heidän menevän repimään sen kirotun Tornin kappaleiksi - perustuksiaan myöten.”
Vyn’elaeth oli hetken hiljaa. ”Hyvä”, hän sanoi sitten.
Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped
