Millan sopimus 20.10.2011

”Sä olit vaara liian suuri kiertää
ja liian houkuttava ohittaa.
En tiennyt, kuinka kaikki voisikaan
niin palaa. polttaa.””

Vietän häitä itseni kanssa. Nyt, vihdoin, tulen ja ihmisyyden liiton pelisäännöt alkavat selvitä minulle. Suurin kiitos siitä kuuluu teille, äitini ja isäni, vaikka kumpikaan teistä tuskin koskaan siunaa tai ymmärtää tätä liittoa. Äiti, sinä olet istuttanut ihmisyyden minuun niin syvään, ettei tuli voi käydä sen yli. Isä, sinä tarjosit viimeisen näytöksen, tilan tulelle riistäytyä irti ja lopullisen tajun siitä, että kumpikaan meistä, tuli eikä ihminen, ei kestä näitä yhteenottoja tässä ruumiissa. Taistelun on loputtava, vaikka hengen kaupalla. On tehtävä rauha, sovittava rajoista, joita kumpikin kunnioittaa tai lopetettava.

Koko viikon olen kulkenut kuin unessa, synnytellyt sopimusta, etsinyt rajaa ja muotoa, joka tyydyttäisi ihmistä ja tulta minussa. Rakkaan Elina Severiinan olemus häivähtää huolestuneena mielessä, kun sytytän kynttilöiden kehän. Ystäväni, tein kehän sentään kylpyhuoneeseen. Minun on vielä kerran uskaltauduttava rituaaliin, jota en tunne. Vanha kansa ei tehnyt syntysanoja tulen ja naisen tyttärelle. Ja tästä minä joko selviän yksin tai palan ansaitusti.

Vajoan loitsuun, mantraan. Sekoitan tulen sanat, Panun syntysanat riistetyn naiseuden ja äidinrakkauden sanoihin. Tunnen, miten tuli aaltoilee kehossa etsien tietä lantionpohjasta päälaelle, sekoittuen kipeään ihmisen rakkauteen ja tuskaan. Vesi vuotaa silmistäni. Kynttilän liekit hipovat sormiani.

Etsin tuskan ja rakkauden ytimen sydämeni keskustasta ja puhun siitä käsin:

”Minä olen syntynyt kahdeksi, tuleksi ja ihmiseksi. Nyt minä ihminen puhun sinulle, minun tuleni väki. Koko elämämme ajan me olemme taistelleet. Jos sinä yrität polttaa minut, ihmisyyden, minä yritän tukahduttaa sinut, tulen. Kumpikin on ahtaalla. Ja taistelu on aina vain pahempaa ja pahempaa. Nyt minä haluan lopettaa tämän. Me joko elämme yhdessä tässä ruumiissa tai jätämme sen kumpikin. Jos vielä kerran käännyt hukuttamaan minut, minä käännän tulen polttamaan tämän ruumiin. Se on minun valintani niin kauan kuin minulla on siihen valtaa ja voimaa.”

Ja näillä sanoilla on voimaa, tunnen sen. Tunne, miten tuli sisällä kuuntelee. Tunnen valintani järkkymättömyyden, kovuuden, välttämättömyyden, jonka viimeinen vuosi on tuonut minuun. Olen varma.

"Tulen väkeni, minä kutsun sinut sopimukseen ja liittoon: Me jaamme tämän ruumiin ja tietoisuuden kunnioittaen toisiamme. Sinä lupaat olla ylittämättä minun asettamaani rajaa, havittelematta kontrollia ihmisyyteni yli. Minä lupaan ruokkia, ylistää ja rakastaa sinua. En lupaa tehdä mitä tahansa tulen tekoja sopimuksen hyväksi. Lupaan ruokkia sinua säännöllisesti tulen teoilla, jotka samalla ruokkivat ihmisyyden arvokkainta ydintä. Tämä sopimus on sinun mahdollisuutesi saada eniten elintilaa tässä ruumiissa. Niin minunkin.”

Otan pienen veitsen. En ole ikinä tehnyt mitään tällaista, mutta tiedän tarkkaan, mihin kohtaan ihoa täytyy viiltää. Isältä sain tulen, äidiltä tunteen. Ja juuri tunne on se, joka on päästänyt tulen irti. Aina kun tuli on päässyt matkallaan tunteeseen asti, olen ollut vaarassa polttaa kaiken. Rajan on siis oltava ennen sitä, niin tulelle kuin minun tunteideni hillinnälle.

”Tästä ei edemmäs!”

Viillän nopeasti ja lyhyesti rintalastani alkuun, solar plexuksen yläreunaan, sydämen alapuolelle. Se sattuu yllättävän vähän. Leikkaan tukun hiuksiani ja painan ne verestä tahmeaan ihoon. Tiedän, että meillä on yhteinen ymmärrys rajasta. Enää yhtä en tiedä, tulen vastausta. Ojennan hiustukon kynttilän liekkin edessäni:

”Jos sinä, tuleni, tähän tartut, sitoudut tähän sopimukseen, kunnes elämämme tässä ruumiissa päättyy.”\\