Vastuuvapautuslauseke: Pelinjohtajan ajatuksia, ja syitä tähän peliin

Mielessäni on pitkään pyörinyt ajatus, että pitäisi välillä pelata jotain muuta kuin nWodia. Lisäksi toivomuslistalla on hieman tavallista keveämpi ote pelisisältöön, ylipäänsä pelinjohtamisen paineettomuus ja retroilu PJ-auktoriteetin siivittämässä ”sori nyt vaan mut sä kuolit”-pelissä. Voisin kutsua tätä toivomuslistaa yleisnimityksellä ”lomapeli”. Ajattelin ensin pelauttaa jotain DnD:n tyylistä, mutta tajusin etten ole oikeastaan niinkään innoissani luolastonkomppaamisesta, vaan siitä asenteesta joka peleissä silloin joskus vielä oli, kun niissä sokkeloissa mentiin örkkien kintereillä. Silloin asenne oli tämä: Pelaajat pelaa, ja pelinjohtaja pelinjohtaa. Kaikki ovat tyytyväisiä asemaansa (toki ne kynät ja kumit joskus lentelivät hahmon kuollessa), ja oli vain kiva heittää noppaa. Myös mekaniikan valitseminen tuntuu tärkeältä tämän retroilupelin kohdalla. En halua vetää peliä jossa heitetään yhtä noppaa, ja toivotaan isoa. Haluan että mekaniikka kertoo heitoilla enemmän kuin on tarpeen. Haluan että rooliPELATAAN. Pitää olla osumakohtia ja pökertymisheittoja. Mieluumin kuitenkin jollain julmalla koukulla. Päädyin Deadlandsiin, koska pelissä on hurjasti ratastoa, ja kaikkeen on omat sääntönsä. Lisäksi on hienoa että pelissä ei ole yhtäkään hahmon käytöstä ohjaavaa heittoa, vaan aina on kysymyksessä perinteinen ”joku tekee jotain”-tilanne, kun noppia heitetään.

Deadlands on peli josta pelaajien kuuluu tietää mahdollisimman vähän. Pelaajankirja on pullollaan varoituksia, joissa kielletään menemästä sivulle XX, ellei pelaa juuri tälläistä ja tälläistä hahmoluokkaa. Maailmasta kerrotaan kaikki, mutta ainoastaan pelinjohtalle. Pelaajat saavat tietää vain puitteet: Ollaan villissä lännessä, ja mörköjä on oikeasti olemassa. Myös pelin seikkailujen formaatti on hauska mielestäni – niitä verrataan paikkapaikoin esimerkiksi kioskin halpispokkareihin. On alkutilanne, johon hahmot eksyvät tavalla tai toisella, mutta ovat auttamattomasti mukana seikkailussa jo silloin kun peli alkaa. Pelinjohtaja voi vaikka päättää, että jos hahmo on palkkiometsästäjä, niin hän on kylässä tämän ja tämän rosvon perässä. Vasta premissin jälkeen pelaaja pääsee hahmonsa puikkoihin. Alkutilanne on jo tapahtunut, eikä sitä voi kumota. Kun seikkailu kulkee loppua kohti, ja viimein esirippu laskeutuu, jäädään odottamaan seuraavaa seikkailua, joka voi olla aivan erilainen, ja mahdollisesti täysin riippumaton edellisestä.

Ja ennenkaikkea, pelissä pelataan hyviksiä, ja kukistetaan pahiksia. Maailma on oikeasti mustavalkoinen, ja termillä ”evil” ei tarkoiteta kenenkään henkilön tulkintaa toisesta henkilöstä, vaan hahmo joka on ”evil” on paha, ja sanoo sen ääneen: ”Poltin orpokodin koska olen paha.”

Että tällaista on siis luvassa, ihan varoituksena pelistä kiinnostuneille. Tämä kamppanja tulee edustamaan PJ:n hirmuvaltaa, ainakin jos saapuu pöydänääreen väärin odotuksin. Jos hälyytyskellot soivat jo lukiessa tätä, ei kannata tulla mukaan peliin. 90% pelaajista joille olen vetänyt pelejä tuskin kuitenkaan tulee huomaamaan eroa, sillä ovat enemmän tai vähemmän jo altistuneet vittumaisuudelleni jo aikaisemmissakin peleissä. Kenties joillakin on ollut jopa hauskaa.