SavoKeskustelu

Luonnostelua

Näin se käy

Tulossa
"Mättöpeli"

Käynnissä
Murhamysteeri savolaisittain

Testatut
Kadu, syntinen! 2 pelautusta
Ei kurjuutta kummempaa 2 pelautusta
Vuojenajat hilijoo tulloo Vaiheessa oleva kampanja
Tiellä taivaaseen + Keskustelu

JOHDANTO

Vuosi on 1792. Läntinen maailma kulkee jo kovaa kohti uutta teollista aikakautta. Järjen, hyödyn ja tieteen avulla tavoitellaan parempaa tulevaisuutta koko ihmiskunnalle. Uudet aatteet ja tutkimustulokset mullistavat ajattelua ja vanha maailma on pian menneisyyttä. Edessä siintää uudenhohtoinen ja vauras täysin ihmisjärjen avulla luotu tulevaisuus.

Kuitenkin keskisen Suomen Savon alueella elämä kulkee vielä vanhoja uriaan. Kaskisavu kohoaa kohti taivaita hiljaa humisevien ikimetsien keskellä. Ihmiset syntyvät, elävät ja kuolevat savun tummentamissa hämärissä pirteissä. Jokainen tietää elämän ja kuoleman välisen juovan ohueksi. Jokainen tietää myös, miten helppoa sen toiselle puolelle on luisua. Jumala antaa elämän ja ottaa sen pois. Ihmisen osaksi jää ottaa vastaan mitä annetaan ja siitä parhaansa mukaan onnensa muokata.

Vanhassa maailmassa tuonpuoleinen on vielä vahvasti läsnä ihmisen elämässä. Kansanperinne tuntee useita tarinoita ihmisten kohtaamisista toisenlaisen todellisuuden ja sen olentojen kanssa. Hahmot ovat niitä harvoja, joiden kokemuksista nämä tarinat kumpuavat.

Peli tarjoaa pelaajalleen mahdollisuuden asettua aikalaisen kenkiin ja kokea kansanperinteen moninaiset tarinat itse.

SAVON MAAILMA

Tämä osio sisältää faktatietoa ajan oloista.

Usko ja uskomukset

1700-luvun lopulla elettiin murroskautta: sivistys ja valistusoppi oli alkanut raivata vanhoja uskomuksia ja tapoja tieltään. Kansan valistumisen hintana oli muinaisen perimätiedon hidas mutta varma näivettyminen. Kuitenkin samaan aikaan henkilökohtaista uskoa korostavat herätysliikkeet nousivat vastustamaan kirkon jähmeää ja muodollista oppia. Seuraavat kappaleet esittelevät uskoa sen monissa muodoissa.

Kristinusko

Jokainen ihminen kuului seurakuntaan ja se oli jatkuvasti läsnä hänen elämässään. Pappi patisti käymään pitäjän kirkossa joka sunnuntai, mikä ei aina kaikilta tahtonut onnistua. Ehtoollisella tuli käydä ainakin kerran vuodessa. Yksilön uskonnollisen elämän harjoittamista valvottiin nykyistä tarkemmin sekä papin, kirkonpalvelijoiden että naapurien toimesta. Yhden synnistä Herra rankaisi kaikkia ja siksi oli jo oman edun mukaista kiinnittää huomiota siihen naapuriin jota ei kirkossa näkynyt ja joka oli muutenkin hieman epäilyttävän oloinen.

Hengellisen elämän keskittyminen näkyviin seikkoihin kuten kirkossakäyntiin ja näennäiseen hyveellisyyteen johti myös kaksinaismoralismiin. Jos julkisivu on kunnossa, on kaikki hyvin. Ainut joka näkee on Jumala ja on jokaisen oma asia miten sen katseen kestää. Kun uskon harjoitus kiteytyi kirkoissakäynteihin eikä sisäiseen kokemukseen, oli helppoa ajatella velvollisuuden tulleen täytetyksi pelkällä kirkkoonmenolla. Tämän vuoksi papeilla oli usein vaikeuksia saada kirkkokansaa rauhoittumaan saarnan ääreen. Useat livahtivat jumalanpalveluksen aikana ulos juttelemaan omia asioitaan tai muuten vaan viettämään aikaa. Osa taas nautti saarnasta nukkumalla. Velvollisuus oli täytetty, mitä sitä enää huhkimaan.

Vanhat uskomukset

Kristinuskon ohella kansan mielissä elivät muinaisperinteen olennot. Aikalaiselle on selvää, että ihmisten kanssa maailmassa elää olentoja kuten tonttuja, haltijoita ja peikkoja sekä ei-ruumiillisia henkiä. Ne eivät ole Jumalasta lähtöisin, tai sitten ovat rikkoneet Jumalaa vastaan ja ansainneet kohtalonsa. Joka tapauksessa ne pelkäävät Jumalan voimaa ja sanotaan että ne voi karkottaa siunauksella tai rukouksella. Muodollinen uskonnollisuus antoi tilaa taikauskolle. Selittämättömät ilmiöt tai ympäristössä ilmenevät ongelmat tulkittiin Jumalan tai yliluonnollisten olentojen tahdon ilmauksia ja niiden katsottiin yleensä olevan merkki siitä, että jotain on tehty väärin. Elämä oli epävarmaa eikä lisäturva ollut pahitteeksi. Siksi Herraan uskomisen lisäksi epävakautta pyrittiin tasoittamaan taioin ja luonnossa vaikuttavia voimia lepyttelemällä. Tällä toiminnalla haettiin konkreettista hyötyä ja sitä myös koettiin saatavan, joten pappien varoittelut tästä paholaisen puuhasta kaikuivat kuuroille korville.

Yhteiskunnan järjestys

Tämä roolipeli keskittyy yhteiskunnan alimpiin säätyihin ja heihin jotka ovat säätyä vailla. Hahmot ovat talonpoikia, torppareita, piikoja, renkejä, irtolaisia, korkeintaan pappeja. Papit ovat läheisissä tekemisissä rahvaan kanssa ja kylän pappi on korkeassa asemassa omassa yhteisössään. Peli keskittyy paikallisyhteisöihin, joiden valtarakenteet käydään seuraavassa läpi.

Maallinen valta

Suomi oli 1700-luvulla osa Ruotsin valtakuntaa ja noudatti Ruotsin lakia. Suomen puolella paikallishallinon suurin yksikkö oli maaherrakunta, joka koostui yhdestä ja muutamasta läänistä.

Savon alue oli viralliselta nimeltään Savon ja Karjalan lääni. Sitä johtivat maaherra eli käskynhaltija ja lääninhallitus. Sotien ja lääninjaon muutosten vuoksi Savon lääninhallitus joutui muuttamaan useita kertoja vuosisadan aikana ja sen lopulla piti majaansa Mikkelin lähellä Jyrängön kylässä. Tärkeitä henkilöitä lääninhallituksessa maaherran lisäksi olivat lääninsihteeri ja lääninkamreeri. Lääninsihteeri vastasi kyyditysjärjestelyistä, teiden rakentamisesta sekä teki päätökset maaseudun olojen kohentamisesta. Kamreerin vastuualuetta taas olivat veroasiat ja niiden uudistukset sekä perinnöksiostot, kruununtilojen vuokraaminen sekä tuohon aikaan alkaneen isonjaon toteuttaminen. Kyseiset herrat ovat arvoltaan niin korkeita, ettei tavallinen talonpoika heidän kanssaan asioi. Todennäköisemmin hän päätyi asioimaan oman pitäjänsä virkamiesten kanssa, jos sitäkään.

Läänit jakautuivat kihla- eli voutikuntiin, joiden johdossa olivat vouti ja nimismies. Voudin vastuulla olivat kihlakunnan veroasiat, nimismies avusti häntä ja toimi välittäjänä esivallan ja rahvaan välillä.

Kihlakunnat koostuivat hallintopitäjistä, jotka olivat laajoja alueita ja muodostuivat useasta talosta tiluksineen. Hallintopitäjä käsitti maallisen hallinnon, erikseen oli kirkkopitäjä hengellistä hallintoa varten. Nämä kaksi pitäjää eivät kuitenkaan olleet täysin toisistaan erilliset, vaan olivat päällekkäiset ja monesti yhdistyneet.Vastuualueiden rajat olivat häilyvät ja siksi joustavat. Savon alueen pitäjiä vuosisadan puolivälissä olivat Iisalmi, Kuopio, Pieksämäki, Leppävirta, Kangasniemi, Joroinen, Rantasalmi, Kerimäki, Hirvensalmi, Mikkeli, Juva, Sulkava, Mäntyharju ja Ristiina.

Tähän yhteyteen ois tosi mukava saada kartta, vai?--V

Pitäjänkokoukset

Rahvas kokoontui setvimään yhteisiä asioitaan pitäjänkokouksille. Puhetta niissä johti pappi ja paikalla olivat talojen isännät. Paikkakunnan aatelisilla oli luonnollisesti eniten sananvaltaa, heidän puuttuessaan päätösvalta oli isännillä. Kokouksissa päätettiin pitäjän asioista kuten teiden ja siltojen rakentamisesta. Äänestämistä ei suosittu asioiden ratkaisussa ja siihen turvauduttiin vastentahtoisesti. Ensisijaisesti pyrittiin pääsemään yksimieliseen tulokseen.

Hengellinen valta

Hengellisen hallinnon puolella Suomi jakautui Turun ja Viipurin hiippakuntiin, joiden johdossa olivat piispat. Hiippakunnat jakautuivat rovastikuntiin, ne kirkkopitäjiin. Pienin yksikkö olivat kappelit, syrjäseutujen sivukirkot.

Papit saavat koulutuksensa tuomiokapitulissa. Kokelaiden tuli hallita perustiedot Raamatusta, kirkkohistoriasta ja dogmatiikasta. Heille opetettiin näiden tietojen lisäksi puhetaitoa, logiikkaa sekä luonnontieteistä fysiikkaa ja matematiikkaa. Heidän tuli osata hyvin latinaa, muista kielistä hieman kreikkaa ja hepreaa.

Kun papinvirka avautui, ilmoittautuivat halukkaat tuomiokapitulille joka valitsi ehdokkaista parhaimmat. Nämä pitivät vaalisaarnan seurakunnalle, joka valitsi hakijoista mieleisensä. Tuomiokapituli kuunteli seurakunnan mielipidettä, mutta teki lopullisen päätöksen itse. Valintaan vaikutti myös se, suostuiko hakija turvaamaan edesmenneen papin perheen toimeentulon naimalla joko lesken tai tyttären. Tähän suostuva hakija oli aina etusijalla. Papin leski sai miehensä kuoleman jälkeen viettää armovuoden, jona aikana hän sai käyttöönsä seurakuntansa kaiken tuoton. Jos hän ei armovuoden päätyttyä onnistunut pääsemään uusiin naimisiin tai muutoin varmistamaan elantoaan, odotti häntä köyhä ja koditon elämä.

Papit pitivät tietojaan yllä ja kouluttautuivat lisää vuoden parin välein järjestettävissä muutaman päivän mittaisissa pappeinkokouksissa. Näissä kokouksissa väiteltiin, keskusteltiin uusista aatteista, tavattiin kollegoja sekä keskusteltiin seurakuntien tilasta. Tärkeät papistoa koskevat tiedotteet julistettiin täällä ja täytettiin avoimia papinvirkoja.

Oman kylän pappi on rahvaalle hengellisen vallan näkyvin ja tärkein edustaja. Yleensä hän jää myös ainoaksi edustajaksi sillä harvoin korkea-arvoiset kirkonmiehet liikkuvat syrjäisellä maaseudulla eikä köyhällä talonpojalla juuri ole asiaa suuriin ja kaukaisiin kaupunkeihin. Pappi on seurakuntansa paimen ja asemaltaan arvostetuimpia hahmoja kyläyhteisössä. Hän julistaa Herran sanaa ja valvoo seurakunnan moraalin tasoa ja kristinopin noudattamista. Järjen ja hyödyn aikakaudella hengelliset arvot alkoivat painua taka-alalle maallisten ja järkeen perustuvien tieltä, myös papiston keskuudessa. Oli paljolti papin omista arvoista kiinni huolehtiko hän paimennettaviensa hengellisestä hyvinvoinnista vai pyrkikö valistamaan heitä.

Papit ja valistustyö

Pappila oli kirkon ohella yhteisönsä ydin, paikka johon seuraelämä keskittyi ja joka välitti uusia asioita ja tietoja rahvaalle. Pappiloissa harjoitettiin puutarhanhoitoa ja pidettiin uusia kotieläimiä. Se oli väylä, jonka kautta yliopistojen tutkimustulokset ja uudet aatteet tihkuivat talonpoikaisväestölle.

1700-luvulla luonnontieteet ja empiirinen tutkimus alkoivat tulla suosioon. Tavoiteltiin suurempaa yhteisöllistä hyötyä ja tuottavuuden parantamiseen kiinnitettiin huomiota. 1700-luvulla perustettiin Taulustolaitos jonka tarkoituksena oli tilastoida tietoa muun muassa väestöstä. Pappien velvollisuudeksi tuli perustaa väkilukutaulu, tabelli, johon kirjattiin seurakunnan jäsenten ikä, sukupuoli, ammatti ja sääty. Tiedot lähetettiin tasaisin väliajoin laitokselle. Samanlainen velvollisuus oli kirkonkirjan pito. Niihin merkittiin kastettujen, vihittyjen ja kuolleiden nimet, iät, säädyt, asuinpaikat sekä päivämäärät samoista syistä kuin tabelliin.

Kansaa alettiin valistaa ja sivistää, muun muassa terveysasioita pyrittiin parantamaan rokottamalla ihmisiä isorokkoa vastaan. Kansan lukutaitoa ja kristinopin tuntemusta valvottiin ja pidettiin yllä kinkereillä, joilla jokaisen tiedot kuulusteltiin ikään katsomatta. Samalla syynättiin myös jokaisen perheen elämäntavat: rukoiltiinko kotona, siunattiinko ruoka, elettiinkö kurissa ja nuhteessa. Moiseen kuulusteluun joutuminen oli epämukava kokemus samoin kuin oman lukutaitonsa ja kristinopin tuntemuksensa esitteleminen julkisesti. Kinkerit olivat monelle vastenmielinen velvollisuus. Pakko oli silti osallistua sillä poisjäämisestä seurasi merkintä rippikirjaan eikä huonoimmin suoriutuneilla ollut asiaa ehtoolliselle saatika vihille. Naimisiinmenon sekä kummiksi ja ehtoolliselle pääsyn ehtoina olivat osoitukset lukutaidosta sekä kristinopin perusteiden tuntemuksesta.

Kirkollisia käytäntöjä

Kansan tuli käydä ehtoollisella vähintään kerran vuodessa. Tavallisesti tahti olikin kerran tai kaksi vuodessa. Myös hankalat kulkuyhteydet syrjäseuduilta pitivät ehtoolliskäynnit harvoina. Kirkossa pyrittiin kuitenkin käymään tärkeinä pyhinä. Seurakunnan syrjäisimmille seuduille perustettiin kappeleita. Kappeleilla oli kirkkorakennus muttei vakituista pappia. Kappalaiset, kappeliseurakunnan papit, kiersivät näissä pitämässä jumalanpalveluksia ja kirkollisia toimituksia. Ehtoolliselle pääsyyn oli kaksi ehtoa: osoitus kristinopin perusteiden osaamisesta sekä puhdas omatunto. Ensimmäinen selvisi kinkereillä tehdystä merkinnästä rippikirjaan, toista varten ehtoolliselle menijät ripittäytyivät papille sakaristossa, saivat useimmiten synninpäästön ja pääsivät nauttimaan ehtoollisen.

Kirkossa tuli kaikkien olla paikalla tasan kello kahdeksan. Kirkolliset toimitukset kuten vihkimiset, kaste ja hautaaminen suoritettiin ennen jumalanpalveluksen alkua, joten kirkkomatka oli syytä aloittaa varhain. Jumalanpalveluksen tärkein anti oli saarna, Herran sanan julistaminen. Rahvas oli yksinkertaista väkeä ja pappeja ohjeistettiin pitämään saarnansa selkeinä ja ytimekkäinä. Latinankielisiä sanoja tuli käyttää harvoin ja joka ikinen oli selitettävä. Käytäntö perustui uskonpuhdistuksen mukanaan tuomaan ajatukseen, että kansan oli kuultava Sanaa omalla kielellään. Saarnan jälkeen pappi luki viralliset ilmoitukset, tärkeät tiedotteet ja ilmoitti kihlaparit, vihityt, kastetut ja kuolleet. Kirkossa kuuluttaminen oli erittäin tärkeää, sillä se teki asioista virallisia. Kansa siis uskoi asian vasta kun kuuli sen kirkossa papilta.

Kirkkokansa ei aina käyttäytynyt aivan moitteettomasti. Kirkosta oltiin myöhässä tai ei tultu lainkaan, lukutaidossa ja muissa tiedoissa oli parantamista tai lepopäivä käytettiin muuhun kuin lepäämiseen. Pappi sai käyttää kurin palauttamiseksi rikkurin varoittamista ja sakkojen määräämistä sekä ehtoolliselta sulkemista. Jos väärintekijä ei näillä palannut ruotuun, otettiin käyttöön kovemmat keinot ja langetettiin häpeärangaistus, siis jalkapuu tai julkirippi. Pahin mahdollinen rangaistus oli kirkosta erottaminen. Jos koko seurakunta niskuroi, oli papin mahdollista kieltää siltä jumalanpalvelukset.

Papin apuna tehtäviensä hoidossa olivat lukkari ja suntio. Lukkari johti veisua ja opetti lapsia. Hän piti kirjaa kirkon kalustuksesta ja huolehti sen kunnosta. Lisäksi hän kuljetti kruunun ja kirkon postia pappilasta toiseen. Suntio oli papin renki ja kirkkovartija. Hän hoiti pappilaa ja kirkossa soitto kelloja sekä valvoi yleistä järjestystä. Hän herätteli saarnan uuvuttamia ja piti silmällä jumalanpalvelusta häiritseviä seurakuntalaisia. Hänen kauttaan siirtyi papille tieto heistä jotka livahtivat saarnan aikana ulos, käyttäytyivät kirkossa häiritsevästi tai suuntasivat kirkkoa mieluummin krouviin. Suntiolla oli myös oikeus puuttua häiritsevään toimintaan.

Laki ja rangaistukset

Voimassa oli vuoden 1734 laki ja suomeksi se kääntyi vuonna 1759. Se oli yleinen, kaikelle kansalle suunnattu ja sillä pyrittiin koko kansakunnan yhteiseen hyvään. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut tasa-arvoisuutta vaan laki tunnusti säätyjen eriarvoisuuden. Lain mukaan hallitsija sai valtansa suoraan Herralta ja rikos hallitsijaa vastaan tarkoitti kapinaa itseään Jumalaa vastaan. Tämä uusi laki ei vanhasta poiketen tehnyt eroa kaupunkien ja maaseudun välille. Laki oli tarkoitettu ikuiseksi ja haluttiin pitää selkeänä. Siksi siihen eivät sisältyneet talous- ja paikallishallinnot, joiden mutkikkaat ja vaihtelevat käytännöt olisivat tehneet laista sekavan.

Laki jakautui useisiin eri kaariin, kuten rikoskaareen, naimakaareen, perintökaareen. Se antoi selkeät ohjeet siitä miten tuli todistaa ja miten todistuksia tulisi arvioida. Todistusvelvollisuus siirtyi uuden lain myötä syytetyltä syyttävälle osapuolelle. Riittävä näyttö saatiin joko kahdella todistajalla tai syytetyn tunnustuksella. Jos oli vain yksi todistaja, voitiin näyttöä täydentää asianosaisten valalla. Talon isännän ollessa syytettynä ei kukaan hänen talostaan palkolliset mukaan lukien saanut todistaa. Laki salli myös tunnustuksen hankkimisen syytetyltä kovemmalla tuomiolla uhkaamisella.

Laki ei tarjonnut mitään yleistä periaatetta riitajuttujen ratkomiseen vaan enemmänkin listasi tapauksia ja niistä annettavia rangaistuksia. Oikeudenjaon juuret olivat Mooseksen laissa ja näin ollen uudenkin lain määräämät rangaistukset olivat kovia. Kuolemantuomion sai kapinan, jumalanpilkan, noituuden, elämiin sekaantumisen, murhan ja sukurutsan lisäksi 71 muusta rikollisesta teosta. Kuitenkin harvempi kuolemantuomio päätyi täytäntöön, sillä useammin se sovitettiin maksamalla sakkoja tai kärsimällä muun lievemmän rangaistuksen. Häpeärangaistukset kuten julkirippi ja jalkapuuhun laittaminen olivat yleisesti käytössä. Laki toi mukanaan uuden asian, vankeuden käyttämisen ensisijaisena rangaistusmuotona. Muutos ei silti tapahtunut heti lain julkaisun jälkeen vaan vielä pitkään olivat aktiivisemmat rangaistusmuodot käytössä.

Ankara rangaistuskäytäntö perustui kostoon pelotukseen ja varoitukseen siitä, että pahaa tekoa seurasi kosto. Oli myös esivallan etujen mukaista pitää yllä kovia rangaistuksia, koska tällä tavoin se pystyi osoittamaan rahvaalle voimansa ja pitämään sen kurissa.

Hengellinen valta

Hengellisen hallinnon puolella Suomi jakautui Turun ja Viipurin hiippakuntiin, joiden johdossa olivat piispat. Hiippakunnat jakautuivat rovastikuntiin, ne kirkkopitäjiin. Pienin yksikkö olivat kappelit.

Papit saavat koulutuksensa tuomiokapitulissa. Kokelaiden tuli hallita perustiedot Raamatusta, kirkkohistoriasta ja dogmatiikasta. Heille opetettiin näiden tietojen lisäksi puhetaitoa, logiikkaa sekä luonnontieteistä fysiikkaa ja matematiikkaa. Heidän tuli osata hyvin latinaa, muista kielistä hieman kreikkaa ja hepreaa.

Oman kylän pappi on rahvaalle hengellisen vallan näkyvin ja tärkein edustaja. Yleensä hän jää myös ainoaksi edustajaksi sillä harvoin korkea-arvoiset kirkonmiehet liikkuvat syrjäisellä maaseudulla eikä köyhällä talonpojalla juuri ole asiaa suuriin ja kaukaisiin kaupunkeihin. Pappi on seurakuntansa paimen ja asemaltaan arvostetuimpia hahmoja kyläyhteisössä. Hän julistaa Herran sanaa ja valvoo seurakunnan moraalin tasoa ja kristinopin noudattamista. 1700-luvulla luonnontieteet ja empiirinen tutkimus alkoivat tulla suosioon. Tavoiteltiin suurempaa yhteisöllistä hyötyä ja tuottavuuden parantamiseen kiinnitettiin huomiota. Kansaa alettiin valistaa ja sivistää, muun muassa terveysasioita pyrittiin parantamaan rokottamalla ihmisiä isorokkoa vastaan.

Kansan lukutaitoa ja kristinopin tuntemusta valvottiin ja pidettiin yllä kinkereillä, joilla jokaisen tiedot kuulusteltiin ikään katsomatta. Samalla hengelliset arvot alkoivat painua taka-alalle maallisten ja järkeen perustuvien tieltä, myös papiston keskuudessa. Oli paljolti papin omista arvoista kiinni huolehtiko hän paimennettaviensa hengellisestä hyvinvoinnista vai pyrkikö valistamaan heitä.

Kesken

Rahvaan keskinäinen järjestys

Vaikka talonpojat kuuluvat samaan säätyyn, on heillä silti oma nokkimisjärjestyksensä.

Arvoasteikossa alimpina olivat maattomat, joiden osuus 1700-luvun lopulla oli merkittävä ja suureni jatkuvasti. Heitä olivat muiden mailla vuokralla asuvat torpparit ja mäkitupalaiset. Torppari vuokrasi tilalliselta asumuksen ja pienen maa-alueen, mäkitupalainen vain tuvan. Molemmat maksoivat vuokransa tilalliselle taksvärkkinä eli työvelvoitteena. Kaikkein alimpina olivat loiset, ihmiset jotka eivät omistaneet maata tai asuntoa ja olivat vailla pysyvää työtä. He kiersivät kausitöissä eri taloissa majoittuen saunoissa ja vinteillä.

Perhe

Isäntä on perheen ehdoton pää, joka vastaa hengelliselle ja maalliselle auktoriteetille perheensä toimista. Jokainen perheessä tottelee isäntää, ja tottelematonta on isännällä oikeus ja velvollisuus kurittaa ruumiillisesti. Isäntä on vastuussa perheensä moraalista ja kristinopin noudattamisesta. Palkolliset luetaan mukaan perheeseen. Isäntä on siis vastuussa myös heidän teoistaan ja mahdollisesta naittamisestaan, samoin kuin omien lastensa.

Emäntä vastaa taloudenpidosta ja karjasta. Tämä voi myös kurittaa perheenjäseniään, mutta on aina isännän määräysvallan alainen.

Perheen lapset osallistuvat talon töihin muiden muassa, mutta ovat arvoasteikossa hivenen palkollisten yläpuolella.

Palkolliset ovat ulkopuolisia, useimmiten nuoria ihmisiä, jotka kerran vuodessa pestataan taloon työhön. Pesti kestää vuoden. Majoituksen ja ylläpidon lisäksi palkolliselle maksetaan palkkaa. Pestin rikkoessaan palkollinen joutuu maksamaan isännälleen korvauksia. Isäntä voi perua pestin huonon käytöksen tai laiskuuden takia. Pestiä ei kuitenkaan helposti rikota, sillä piioilla ja rengeillä ei ole omaa taloa ja palveluspaikan menettäminen tietäisi taivaan alle joutumista, ellei ole sukulaisia joiden luo mennä.

Työnteko oli velvollisuus, josta vain harva ihminen oli vapaa. Talottomat ja vailla omaa tulonlähdettä olevat olivat palveluspakon alaisia eikä palvelupaikasta lähdetty niin vain. Jos ei ollut kattoa pään päälle, oli vastassa loputon korpimetsä, kaupungin köyhäintalo tai toivo siitä, että joku ottaisi taloonsa loiseksi. Loinen tai loismies oli siis toisen taloudessa asuva ihminen, joka ei maksanut vuokraa mutta teki tilan töitä elatuksensa korvaukseksi. Palvelijat erosivat loisista sillä, että heille maksettiin palkkaa elatuksen lisäksi.

Usko ja uskomukset

1700-luvun lopulla elettiin murroskautta: sivistys ja valistusoppi oli alkanut raivata vanhoja uskomuksia ja tapoja tieltään. Kansan valistumisen hintana oli muinaisen perimätiedon hidas mutta varma näivettyminen. Kuitenkin samaan aikaan henkilökohtaista uskoa korostavat herätysliikkeet nousivat vastustamaan kirkon jähmeää ja muodollista oppia. Seuraavat kappaleet esittelevät uskoa sen monissa muodoissa.

Kristinusko

Jokainen ihminen kuului seurakuntaan ja se oli jatkuvasti läsnä hänen elämässään. Pappi patisti käymään pitäjän kirkossa joka sunnuntai, mikä ei aina kaikilta tahtonut onnistua. Ehtoollisella tuli käydä ainakin kerran vuodessa. Yksilön uskonnollisen elämän harjoittamista valvottiin nykyistä tarkemmin sekä papin, kirkonpalvelijoiden että naapurien toimesta. Yhden synnistä Herra rankaisi kaikkia ja siksi oli jo oman edun mukaista kiinnittää huomiota siihen naapuriin jota ei kirkossa näkynyt ja joka oli muutenkin hieman epäilyttävän oloinen. Hengellisen elämän keskittyminen näkyviin seikkoihin kuten kirkossakäyntiin ja näennäiseen hyveellisyyteen johti myös kaksinaismoralismiin. Jos julkisivu on kunnossa, on kaikki hyvin. Ainut joka synnin näkee on Jumala. Jokainen synnintekijä tietää tämän ja on paljolti ihmisen omastatunnosta kiinni, kuinka helppoa hänen elämänsä tiedon kanssa on, varsinkin silloin kun kylää kohtasi suurempi onnettomuus. Kun uskon harjoitus kiteytyi kirkoissakäynteihin eikä sisäiseen kokemukseen, oli helppoa ajatella velvollisuuden tulleen täytetyksi pelkällä kirkkoonmenolla. Tämän vuoksi papeilla oli usein vaikeuksia saada kirkkokansaa rauhoittumaan saarnan ääreen. Useat livahtivat jumalanpalveluksen aikana ulos juttelemaan omia asioitaan tai muuten vaan viettämään aikaa, sillä kirkossakäynti oli myös virkistävä sosiaalinen tapahtuma omissa oloissa vietetyn viikon jälkeen. Osa taas nautti saarnasta nukkumalla. Kirkossa oltiin, velvollisuus oli täytetty, mitä sitä enää huhkimaan.

Vanhat uskomukset

Murroskausi oli vahingollisin juuri vanhalle perinneuskolle. Aiemmin uskonnollisuus oli liittynyt vahvasti kirkossakäyntiin ja rituaalien noudattamiseen. Muodollinen uskonnollisuus antoi tilaa taikauskolle. Jumalan lisäksi oli olemassa muitakin voimia, luonnonvoimia, jotka vaikuttivat tonttujen, haltijoiden ja muiden myyttisten olentojen muodossa. Niillä oli valta vaikuttaa ihmisen elämään ja siksi niiden suututtamista tuli välttää. Niille tuli antaa osuus sadosta ja niitä tuli lepytellä jotteivät ne vihastuessaan aiheuttaisi tuhoa. Herra oli ylin kaikista, mutta epävarmassa elämässä ei ollut pahitteeksi pitää niitä pienempiä voimia tyytyväisinä.

Kristinuskon ja muinaisuskon välinen suhde ei ollut helppo entuudestaankaan. Vanha usko eli limittäin kristillisyyden kanssa pappien suureksi harmiksi. Elettiin jatkuvasti luonnonvoimien armoilla ja elämän tärkeiden tapahtumien onnistumista pyrittiin avittamaan maagisin keinoin. Turvallinen elämä vaati muun muassa naima- ja karjaonnea ja sadon saantia pyrittiin turvaamaan uhraamalla luonnonvoimille. Kuivana kesänä sadetta sekä rukoiltiin Herralta että pyydettiin vanhoin rituaalein häntä pienemmiltä voimilta. Pappien mukaan taikausko oli paholaisen puuhaa eikä kristityn sopisi siihen kajota. Ihmiset kuitenkin turvautuivat taikauskoon koska kokivat sen oikeasti toimivan ja sitä kautta voivansa vaikuttaa elämäänsä. Siksi pappien puheet kaikuivat kuuroille korville.

Valistus ja herätysliikkeet muuttivat asioita. Valistus nojasi järkeen ja loogisuuteen, herätysliikkeet ravistelivat muodolliseen uskoon tottuneita etsimään henkilökohtaista yhteyttä Jumalaan. Luonnonvoimille alkoi löytyä luonnontieteen avulla rationaalisia selityksiä ja tutkimuksien avulla ihminen kehitti tapoja valjastaa ja muokata voimia joiden armoilla oli ennen ollut. Kun ihmiskunta näin otti selviytymisensä omiin käsiinsä, ei enää ollut tarvetta kunnioittaa ja pelätä vallastaan riisuttuja olentoja. Herätysliikkeet puolestaan yllyttivät ihmisiä itse lukemaan Herran sanaa ja etsimään tähän omaa kontaktia. Toiselta ihmiseltä voi kysyä neuvoa, mutta eniten oli kuunneltava omaa sydäntään, koska siellä oli Jumalan ääni joka puhui jokaiselle yksilönä. Ihmisen tuli heittäytyä Luojansa armon varaan ja luottaa yksin häneen. Jumalan varassa elävä ei tarvitse syntistä taikauskoa.

Asuminen

Itäsuomalainen pihapiiri koostui päärakennuksesta ja sen ympärille väljästi ryhmittyneistä eri tarkoituksiin varatuista rakennuksista. Savutupa oli idässä suosittu rakennusmalli, yksikerroksinen ja yksihuoneinen salvosrakennus (rakennus, jossa päällekkäin ladottujen hirsien päätyihin on kaiverrettu kolot joihin päälle tuleva hirsi asetetaan). Tuvan koko riippui käytössä olevien hirsien pituudesta, jotka Savon alueella olivat pidemmästä päästä. Savutuvassa ei ollut kivijalkaa vaan se seisoi multapenkin päällä. Jos tupa paloi tai jäi pitkäksi aikaa lahoamaan, siitä ei jäänyt jäljelle mitään eikä kivijalan puuttuessa edes sen olinpaikkaa pystytty myöhemmin määrittelemään.

Savutupa katettiin turpeella, oljella sekä tuohella. Sisäänpäin lämpiävässä tuvassa valoa pääsi sisään vain savunpoistoon tarkoitetuista aukoista. Ulospäinlämpiävän rakennuksen ikkunana oli yleensä sian virtsarakon kalvo tai ohut nahka, harvinaisemmissa tapauksissa lasi. Savutupa oli hämärä ja sen seinät savun tummentamat. Savu kohosi katonrajaan ja matkallaan nuoli seinät mustiksi.Katonrajassa liikehtii verkkaisesti paksu savukerros jonka äkilliset liikkeet saivat kiertämään alas. Ummehtunut haju leijui kaikkialla ja tuvan seinissä olivat nähtävissä entisten asukkaiden elämisen jäljet usein vuosikymmentenkin ajalta. Talot ovat vetoisia mutta siedettävän lämpöisiä - juuri niin kauan kuin tuli pysyy uunissa. Pimeän tullessa todellakin tulee säkkipimeää. Tulen kajossa voi vielä iltapuhteiden kanssa puuhastella, mutta tekemisen mahdollisuudet rajoittuvat huomattavasti auringon laskettua. Tulen merkitystä lämmittäjänä ja valonlähteenä ei voi mitenkään liikaa korostaa.

Saunassa käytiin noin kerran viikossa, joten hien ja muut eritteet voi haistaa. Odottaa laajennusta

Savossa elämä on lähellä luonnonvoimia. Talvet ovat kylmiä ja pimeitä ja ulos on pakko mennä, oli sää mikä hyvänsä. Talven kylmyyden jälkeen kesä on huumaavan lämmin. Ilma on täynnä tuoksuja, hyönteisiä lentelee joka puolella ja luonto kukoistaa. Valoa riittää yömyöhään ja voi nukkua vaikka ulkona. Metsää on paljon ja se on lähellä. Se tuoksuu, kohisee ja narahtelee. Metsä voi kätkeä sisäänsä mitä vain. Kaupungeille ominainen taustahäly puuttuu ja hiljaisuus on melkein käsin kosketeltavaa.

Yksityisyys

Ihmiset varsinkin isommissa perhekunnissa elivät ahtaasti ja lähellä toisiaan. Monet työt tehtiin yhdessä ja tapana oli, että väki nukkui pirtin lattialle levitetyn olkikerroksen päällä kuka mitenkin päin. Lakana oli harvinaisuus, samoin peitto, päällä oleva paita sai riittää. Paras paikka oli uuninpankko ja se oli varattu nokkimisjärjestyksen huipulla oleville. Mahdollisuuksia yksinoloon oli vähän eikä yksityiselämästä varsinkaan rahvaan keskuudessa voida puhua. Yksinoloa kaipaava saattoi jäädä kotia vahtimaan muiden lähtiessä markkinoille tai kirkkoon. Oli myös muutamia yksinolon sallivia töitä kuten esimerkiksi paimenen toimi. Tietenkin aina oli metsä, jonne paeta jos muiden ihmisten läsnäolo alkoi ahdistaa.

Työ

Päivät ovat työntäyteisiä ja tehdyllä työllä pidetään väki hengissä vielä tulevaisuudessakin, eli työtä oli paljon ja se oli kovaa. Päivä alkoi yleensä siinä neljän maissa aamulla ja takaisin nukkumaan päästiin yhdeksän-kymmenen maissa. Suurin osa tällä välillä kului työn parissa, vapaata aikaa oli vasta illalla kun tärkeimmät hommat olivat valmiina.

Työn sisällön voisi määritellä seuraavasti: jos halusi leipää, täytyi ensin kyntää pelto, hankkia siemenet ja kylvää ne, korjata sato ja työstää se leivottavaan muotoon sekä paistaa lopputulos. Lihan saamiseksi pöytään piti ensin kasvattaa teuraseläin, tappaa se ja ottaa talteen kaikki hyödynnettävät osat. Ja jos halusi vielä elää talven yli, oli ruokatarpeita varattava suuri määrä ja säilöä ne sekä rakennettava tilat asumiseen ja säilyttämiseen. Kaiken tämän voi toki tehdä yksinkin, mutta on huomattavasti helpompaa jos työ jaetaan useamman ihmisen kesken. Omavaraisuus oli avainsana, mutta vastaan tuli tilanteita joissa siihen ei kyetty. Tällöin astui kuvaan kyläyhteisön isoin etu eli naapuriapu. Jos jotain ei omasta taloudesta löytynyt tai ei siellä osattu tehdä, voi kysyä naapurista. Apua annettiin yleensä kernaasti, sillä kitsaus saattoi jonain päivänä kostautua jos avuntarve sattui omalle kohdalle ja tämän tiesivät kaikki.

Naisille kuuluivat karjanhoito, maitotalous, leipominen ja ruoanlaitto. Naiset huolehtivat myös vaatetuksestä eli kehruusta, kankaankudonnasta, vaatteiden valmistuksesta sekä pyykinpesusta.

Miesten töitä olivat rakennustyöt, hevostenhoito, teurastus ja metsätyöt. Miesten vastuulla olivat myös metsästys ja kalastus, puu-, tuohi-, ja päretyöt sekä köysien punonnat.

Yhteisö ja maine

Jotta yhteisö toimisi, on sillä oltava omat sääntönsä ja norminsa, joiden noudattamista se sitten valvoo tiukasti. Individualismi ei vielä tuohon aikaan ollut nostanut päätään ja usko Jumalaan oli itsestäänselvyys, joten ihmiset olivat yksi yhteisö Herran silmien edessä ja yhden töppäily saattoi tuoda rangaistuksen kaikkien päälle. Jumalahan antaa sateen langeta maahan ja sade on elinehto viljan kasvulle ja sadolle. Jos Jumala siis rangaistukseksi ei anna sataa, ovat kaikki pulassa. Rangaistuksen aiheuttaja pyrittiin siis palauttamaan hyvin nopeasti oikealle polulle. Keinoja riittää: rikkuria voidaan kohdella tympeästi, langettaa julkinen häpeärangaistus, toteuttaa oman käden oikeutta tai ääritapauksissa poistaa yhteisöstä.

Tälläisessa yhteisössä oli siis tärkeää, että se mikä näkyi muille oli kunnollista ja hyväksyttävää. Muu yhteisö ei mielellään tue epäilyttävän tai huonon maineen omaavaa ihmistä tai perhettä, joten huonoa mainetta on järkevää välttää jo siksi, että saisi apua sitä joskus tarvitessaan.

Tässä pelissä realistinen lähestymistapa on toivottava. Kylän papille voi vittuilla julkisesti, mutta silloin on oltava myös valmis kohtaamaan muun kylän taholta tulevat sosiaaliset sanktiot. Ajan yhteiskunnassa vallitsi selvä paremmuusjärjestys ja tämä oli ihmisille itsestäänselvyys. Hahmolla saattaa olla omia mielipiteitään asiasta, mutta ylempää totellaan. Aina. Tottelemattomuudesta hierarkiassa korkeammalla olevalla on täysi oikeus rangaista alempaansa ja ainoastaan räikeimmät ja selvästi epäoikeudenmukaisimmat rangaistukset voivat herättää muissa paheksuntaa. Jos jätät noudattamatta isännän tai emännän käskyä hakea vettä ja saat selkääsi, olet rangaistuksesi täysin ansainnut.

Kylä oli hajanainen yhteisö, jossa talot sijaitsivat itäsuomalaisen tavan mukaan pienen matkan päässä toisistaan. Pelin kylä koostuu tietyllä alueella olevista taloista, jotka ovat keskimäärin 20 minuutin kävelymatkan päässä toisistaan. Lähimpään kylään on puolen päivän matka ja tie kulkee korpimetsän läpi. Naapurikylään ei kuitenkaan ihan noin vain lähdetty, siitä piti huolen oman talouden ylläpitoon tarvittu työmäärä.

Yhteisö vaikutti myös tiedonsaantiin, kun puhelimia ei ollut ja postikin toimi nykyistä pienemmässä ja epävarmemmassa mittakaavassa. Kylillä ja sunnuntaikirkossa sana kiersi ja varsinkin kirkko oli tärkein kanava virallisten tiedotusten päätymisessä rahvaalle. Epävirallisemmat, ihmisiä ja arjen tapahtumia koskevat asiat puhuttiin sitten naapureiden kesken.

Tappelu!

Kylätappeluilla on Suomessa vuosisataiset perinteet. Tappeluporukoita muodostivat niin ylemmät säädyt kuin rahvaskin. Nujakoinnilla todistettiin omaa kyvykkyyttä ja toista kylää vastaan käydyt tappelut nostattivat ryhmähenkeä molemmin puolin.

Tapella voitiin mistä syystä tahansa tai jonkin tapahtuman kunniaksi. Joulua, juhannusta ja muita merkkipäiviä juhlistettiin ottelemalla. Paljon väkeä keräävissä tapahtumissa kuten häissä, hautajaisissa, tansseissa, talkoissa ja markkinoilla oli nujakointi tavallista.

Vastapuolta ärsytettiin tappeluintoon kaikin tavoin. Asiaan kuului omilla tappeluvoitoilla kehuskelu sekä mielikuvituksellisten uhkauksien ja pilkkanimien keksiminen. Vastustajaa esimerkiksi kehotettiin laittamaan arkunlaudat ja kuolinpaidat valmiiksi.

Rehdissä kylätappelussa vastapuolelle ilmoitettiin aika ja paikka etukäteen jotta se ehtisi valmistautua. Ottelu käytiin nyrkein ja kepein jolloin yleisimmät vauriot olivat ruhjeet, mustelmat ja murtuneet luut. Puukon käyttöön suhtauduttiin huonosti ja sellaisen esille vetänyt sai hetkessä koko muun porukan kimppuunsa. Silti tappoja silloin tällöin sattui ja tekijät pääsivät vastaamaan teostaan oikeuden eteen.

Entä miltä se tuntuu?

Nykyään on joka talossa tasainen lämmitys, juokseva vesi ja sähköt. Savossa elämä on lähellä luonnonvoimia. Talvet ovat kylmiä ja pimeitä ja ulos on pakko mennä, oli sää mikä hyvänsä. Talot ovat vetoisia mutta siedettävän lämpöisiä - juuri niin kauan kuin tuli pysyy uunissa. Ja pimeän tullessa todellakin tulee säkkipimeää. Tulen kajossa voi vielä iltapuhteiden kanssa puuhastella, mutta tekemisen mahdollisuudet rajoittuvat huomattavasti auringon laskettua. Tulen merkitystä lämmittäjänä ja valonlähteenä ei voi mitenkään liikaa korostaa.

Talven kylmyyden jälkeen kesä on huumaavan lämmin. Ilma on täynnä tuoksuja, hyönteisiä lentelee joka puolella ja luonto kukoistaa. Valoa riittää yömyöhään ja voi nukkua vaikka ulkona.

Metsää on paljon ja se on lähellä. Se tuoksuu, kohisee ja narahtelee. Metsä voi kätkeä sisäänsä mitä vain. Kaupungeille ominainen taustahäly puuttuu ja hiljaisuus on melkein käsin kosketeltavaa.

Pirtit ovat pieniä ja hämäriä ja niissä leijailee vanhan puun ummehtunut haju. Seinät on savu vuosikymmenten aikana nuollut mustiksi. Pirtti voi olla satakin vuotta vanha ja edelliset asukkaat ovat jättäneet siihen jälkiään. Saunassa käytiin noin kerran viikossa, joten hien ja muut eritteet voi haistaa.

Groteski

Vuonna 1792 maailma oli kouriintuntuva, elämä elettiin lähellä luontoa. Ihmisten ja kotieläinten hajut leijuvat vahvoina maatiloilla, asuintilat ovat noen ja lian kuorruttamia, kylmä pureutuu ytimiin saakka, nälkä kalvaa sisuksia eikä se huusikaan itsekseen tyhjene. Syntymä ja kuolema hoidetaan kodin piirissä.

Kaiken voi kuvailussa viedä hieman pidemmälle. Vedota aisteihin, kertoa miten paha haju liimautuu sieraimiin ja melkein valuu kurkkua pitkin alas. Luoda elävä mielikuva mädästä, jota purskahtaa ulos märkivästä haavasta hahmon painaessa sitä sormellaan. Groteskius ei väritä koko peliä, se toimii vivahteena jolla muistuttaa että elämä ei ole Savossa siistiä ja kaunista.

Jokapäiväinen leipämme

Seuraavana perustietoutta aterioista ja niiden sisällöistä.

Aamulla ei syöty heti: herätys oli kello neljältä, aamiainen seitsemältä. Aamiainen saattoi pitää sisällään puuron tai vellin, leipää ja suolakalaa sekä kirnupiimää. Jos oikein hyvin kävi, saattoi puuron kyytipoikana olla voisilmä tai tilkka maitoa. Oikein kylmänä talviaamuna päivä saattoi alkaa viinaryypyllä, jotta ulkona tarkenisi.

Puolinen kello kahdentoista maissa ja se oli päivän tukevin ateria. Puoliseen, jos se syötiin työmaalla kaukana kotoa kuten yleensä kesällä, kuului kylmiä ruokia kuten kukkoa, piirakoita, rieskaa tai suolakalaa sekä juomana sintua (= vedellä jatkettu maito tai piimä). Kotioloissa tarjottiin keittoa, yleensä liha- luu- tai kalakeittoa, leipää. Talvella saattoi tarjolla olla riistapaistia, jos metsällä onnisti.

Iltanen oli vuorossa töiden jälkeen siinä kahdeksan maissa, ja sitä varten ei erikseen valmistettu mitään vaan syötiin mitä päivälliseltä jäi. Iltasella pyrittiin kuitenkin syömään tuhdisti, koska aamun ateriaan oli aikaa ja se oli niukka.

Lihaa syötiin eniten syksyllä ja alkutalvella, jolloin sitä oli teurastusten jälkeen eniten saatavilla. Kevättalvi oli yleensä niukin varastojen vähetessä, pientä apua soi kalastuskauden alkaminen. Kesällä syötiinkin enemmän kala- ja maitoruokia. Ruokajuomana toimi piimä tai kalja, pelkkää maitoa käytettiin hyvin harvakseltaan ja yleensä sitä annettiin vain pikkulapsille. Jo edellä mainittua sintua joivat yleensä palkolliset ja köyhät. Aterian perusrungon muodostivat leipä, keitto ja suolakala.

Jokaisella oli oma puulusikkansa, jolla sai kauhoa keittoa yhteisestä kulhosta. Jokaisella oli myös oma veitsensä. Leipä nökötti paljaalla pöydällä ja suolakalat omassa kaukalossaan. Juotavat tarjottiin isoista puutuopeista. Ruoan jälkeen pesu hoitui nuolemalla oma lusikkansa ja laittamalla se yhteiseen lusikkahyllyyn seuraavaa ateriaa odottamaan.

PELIMEKANIIKKA

Osio 2 koostuu pelin rakentamiseen ja sen pelaamiseen liittyvistä aiheista.

Miten tätä pelataan

Savo perustuu yhteisön osana oloon ja siinä toimimiseen. Täten se toimii parhaiten vähintään kolmella pelaajalla. Savoa toimii sekä kampanjana että kertapelinä.

Päävastuu pelin kuljettamisesta on pelinjohtajalla. Hän valmistaa pelisession, pitää peliä käynnissä ja sanoo viimeisen sanan kaikkeen. Pelinjohtaja kertoo mitä maailmassa tapahtuu, miten se vastaa hahmon toimiin ja sanoihin sekä pelaa hahmon elämässä vaikuttavia sivuhahmoja. Pelinjohtaja voi antaa kaikki sivuhahmot vapaaseen käyttöön tai rajata suunnitelmiensa kannalta tärkeimmät niistä itselleen. Kohtauksesta sivussa oleva pelaaja voi pelinjohtajan suostumuksella ottaa kohtauksen ajaksi yhden sivuhahmon pelattavakseen, jos hänen toimensa eivät sekoita pelin kulkua. Pelaaja siis valitsee itselleen sivuhahmon, jolla on pelinjohtajan asettama tavoite kohtauksessa olevan hahmon suhteen ja vie sen tähän tavoitteeseen valitsemallaan tavalla. Pelinjohtaja voi aina pitää sivuhahmon itsellään, mutta jos hän arvelee vallan hetkellisestä luovuttamisesta pelaajalle koituvan viihdyttävää pelisisältöä, niin suostuminen on kannattavaa.

Esimerkki: Pelaajan hahmolla Jaakolla on mennyt aiottua myöhempään ukkojen kortti-illassa. Illan mittaan maisteltu viina alkaa jo tuntua nupissa ja askel on kaikkea muuta kuin vakaa. Jaakko toivoo voivansa hiipiä hiljaa tupaan, mutta toivo haihtuu sillä hetkellä kun hänen näkee vaimonsa vihaa tihkuvat kasvot tämän avatessa oven. Tässä välissä toinen pelaaja keskeyttää tilanteen ja pyytää saada pelata vaimoa. Pelinjohtaja kertoo nopeasti toiselle pelaajalle syyt vaimon suuttumukseen ja tämän aikeen pistää mies siksi yöksi aittaan nukkumaan. Mahdollinen aviokriisi jää nyt pelaajien ratkaistavaksi.

Nyrkkisääntönä käytetään suurimman draaman sääntöä: valitaan se ratkaisu, josta syntyy eniten ristiriitoja, jännitystä ja hupia

Pelin henki

Savossa on kyse tavallisten ihmisten elämästä karuissa oloissa: selviämisestä erilaisten voimien kuten Jumalan, luonnon ja eri auktoriteettien armoilla. Pelityylille on toivottavaa tietynlainen oman aseman hyväksyminen. Nöyryys on väärä sana. Jokainen tietää paikkansa, johon Jumala on hänet määrännyt ja elää sen mukaisesti, voiden olla siitä ylpeäkin. Nöyryys arvovaltaisen henkilön edessä ei sulje pois omanarvontuntoa. Tietynlainen viäräleukaisuus ja kyky selvitä rankoistakin asioista hirtehisellä huumorilla kuuluvat asiaan.

Teoilla on aina seurauksensa ja tiivis yhteisö valvoo jäsentensä toimia.

Kristinoppi ja vanhat uskomukset elävät yhdessä tavallisen kansan mielissä. Papin sanaan kirkossa suhtaudutaan vakavasti, mutta niin suhtaudutaan oman pihapiirin kotitontun viihtyvyyteenkin. Savo toimii sekä yliluonnollisilla elementeillä, että ilman niitä.

Uskomukset ja kansantarinat ovat Savon polttoainetta. Ne toimivat inspiraationa tai jopa suoraan pelisisältönä. Tämä siksi, että suomalainen kansanperinne on täynnä mainioita juttuja ja roolipeli on tapa kokea niitä toisesta näkökulmasta kuin koulussa kirjoista päntätessä.

Pelityylistä

Pelityyli tiivistyy seuraavaan ohjeeseen: Laimeat kompromissit eivät käy, valitse aina dramaattisin vaihtoehto. Henkilödraama on avainsana ja parhaita ristiriitoja ovat ne jotka kumpuavat kahden tai useamman ihmisen välisistä kemioista. Ihmiset ja heidän toimintansa herättävät aina tunteita kanssaeläjissään. Pelissä mukana olevien hahmojen tunnereaktioita miettiessä kohtuullisuus on aina näennäistä ja realismi lähtökohta jonka tuvin voi karata hyvinkin kauas.Tyyneltä vaikuttavan pinnan alla käy hirvittävä myllerrys. Rakkaus on ehdotonta, viha tulikivenkatkuista, epätoivo hukuttavaa, intohimo polttavaa. Kun kyseessä ovat suuret tunteet, ovat äärimmäiset teot myös mahdollisia. Huomionarvoista on, että jokaisen pelin ei tarvitse sisältää veritekoa tai muuta täystuhoa. Riittää että tiedostaa seurausten skaalan laajuuden. Tekojen seuraukset ovat vähimmillään lähes huomaamattomia tekoja ja melkein ilkeitä sanoja, enimmillään omaisuuden tuhoamista, henkilön ruumiillisen koskemattomuuden rikkomista tai jopa tämän hengen riistoa. Näissä ääripäissä ja niiden välimaastossa liikutaan pelin tarpeiden ja tunnelman mukaan. Jännite kasvaa hiljalleen kun lähdetään vähäisemmistä teoista ja kovennetaan pikku hiljaa otteita. Jos halutaan shokkiratkaisuja, suoritetaan ääripään teko tilanteessa jossa se on täysin kohtuuton ja odottamaton.

Joosepin sisko on nainut miehen joka ryyppää, rällää ja kohtelee vaimoaan alentavasti. Jooseppi ei tätä sulata ja päättää antaa miehelle pienen varoituksen. Hän lähtee pimenevän illan turvin sisarensa talolle ja ottaa tuekseen hämärähommissa aiemminkin kunnostautuneen Martin. Miehet väijyvät huusilla ja kolkkaavat uhrinsa tämän astuessa ulos. Jooseppi heittää tämän rintakehän päälle jo aiemmin valmistelemansa hirttosilmukan, sylkäisee tajuttomana viruvan aviomiehen kasvoille ja kääntyy lähteäkseen.

Älä nyt perkele jätä sitä kesken!

Martin älähdyksen myötä reissun luonne muuttuu hetkessä vakavammaksi. Hätääntynyt Jooseppi päättää kuunnella kokeneempaa ja hetken kuluttua kurja siippa roikkuu hirtettynä puun oksassa. Miehet ottavat jalat alleen. Kotona kaikki on kuten ennen eikä kukaan aavista mitä yöretkeilijöillä on tunnollaan.

Pelatessa pääpaino on hahmojen ja sivuhahmojen välisessä keskustelussa. Luonnepelaaminen ja hahmon tunnetilojen kuvailu metatasolla ovat valttia.

Ohjeita pelinjohtajalle

Sommittele pelin lähtötilanteen ja määrittelemällä syitä. Missä asemassa hahmot ovat? Ovatko he sukua toisilleen ja mitkä heidän keskinäiset suhteensa ovat? Onko tarinassa yliluonnollista, miten se ilmenee ja mistä se johtuu? Minkälaisiin synteihin hahmot ovat syyllistyneet ja mitä itse ajattelevat niistä?

Seuraavaksi hahmottele väljästi pelin juoni. Juoni koostuu kahdesta erilaisesta juonimateriaalista, joita kutsuttakoon koukuiksi:

1)Kiinteistä, jotka tuodaan esiin tietyssä järjestyksessä ja jotka luovat pelille rakenteen. Nämä ovat aktiivista sisältöä eli sellaista, joihin pelaajien on reagoitava joko itsepuolustuksen tai omien taustojensa takia. 2)Liikuteltavista, joiden mukaantulon voi sijoittaa useampaan kohtaan pelissä. Nämä ovat tunnelmaa rakentavia ja passiivista sisältöä tuovia asioita, joihin reagoiminen ei ole välttämätöntä.

Jokainen peli on erilainen ja koukut on tuotava esiin peliin sopivassa rytmissä, mutta ne ovat koko ajan mukana tuomassa rakennetta. Kaikkia niistä ei ole pakko käyttää, vaan niistä voi valita tilanteen kannalta sopivimmat. Koukkuja kannattaa kehitellä useita ja rakentaa ne sellaisiksi, että ne joko koskettavat hahmoa suoraan tai ovat niin suuria, ettei niihin voi olla reagoimatta. Koukun on aina oltava sellainen, että sen tullessa mukaan peliin pääosassa on hahmo, ei sivuhahmo.

Suuntaa valokeila aina hahmoon. Sivuhahmot ovat olemassa vain tuottaakseen sisältöä pelaajahahmon tarinaan.

Jaa jokainen pelikerta niin, että jokaisen hahmon juonet pääsevät ainakin kerran pelissä pääosaan.

Kuuntele pelaajiasi. Pelaaja nimeää hahmolomakkeseensa ystävänsä ja vihamiehensä. Käytä niitä.

Sivuhahmon johdonmukainen ja onnistunut pelaaminen vaatii hahmon logiikan selvittämistä itselle. Kaikki sivuhahmon toimet on kyettävä perustelemaan. “En tiedä” kelpaa vastaukseksi ainoastaan tilanteessa jossa sivuhahmo tietää itse toimintansa syyt mutta yrittää huijata.

Oli kyseessä sitten pelaajahahmon vihamies tai rakastaja, on seuraavien asioiden syytä olla selkeitä: 1)mitkä ovat sivuhahmon toiminnan syyt 2)mitä sivuhahmo hahmoista haluaa 3)mitä sivuhahmo on valmis tekemään saadakseen tahtonsa läpi 4)miten sivuhahmo selittää itselleen oman toimintansa 5)miten sivuhahmo reagoi jos hänet laitetaan teoistaan vastuuseen.

Kun toiminnan syyt ovat tiedossa on päätösten tekeminen pelitilanteessa helppoa. Yhtä tärkeää on määritellä tekojen seuraukset, sillä seurauksien setviminen on olennainen, jopa tärkein osa pelin sisältöä.

Leikkaa suoraan toimintaan. Aloita kohtaus lyhyellä kuvailulla paikasta ja tilanteesta. Sen jälkeen mene suoraan asiaan. Kuvaile asia tai tapahtuma johon hahmojen on välittömästi reagoitava.

Astut pimeään, ummehtuneelta haisevaan myllyyn jossa olet kuullut juoppomatkalle eksyneen veljesi piilottelevan. Nurkassa oikealla puolellasi liikahtaa mytty. Mitä teet kun viinapirujen riivaama pikkuveljesi karjaisee ja syöksyy päällesi?

Ylläpidä tiivistä rytmiä. Heti kun keskustelu alkaa osoittaa tyrehtymisen merkkejä, leikkaa suoraan toiseen kohtaukseen. Jos pelissä on samanaikaisesti käynnissä useita tilanteita, siirry pelauttamaan toisia pelaajia ja anna ensimmäisen kasata ajatuksiaan.

Riitanne päättyy syvään, murjottavaan hiljaisuuteen. Sillä välin, miten te muut vastaatte naapurinemännän noituussyytöksiin?

Mene henkilökohtaisuuksiin. Hahmojen, ei pelaajien kanssa. Sivuhahmot voivat joko tyhmyyttään, tietämättömyyttään tai ilkeyttään tarttua pelaajahahmon herkkiin kohtiin ja sitä kautta lietsoa tilannetta kohti konfliktia.

Kyllähän sitä pitkään arvuuteltiin, mihin vaimosi katosi viime saarnan aikana sen Parkkosen nuoren isännän kanssa. Ai, ihan luulin että tiesit, siitähän puhuu koko kylä!

Ohjeita pelaajalle

Määrittele hahmonluonnin aikana, millaisia teemoja ja konflikteja haluat pelissä tulevan vastaan. Tämä tapahtuu kahdessa vaiheessa.

1)Nimeä hahmosi synnit ja niiden uhrit sekä kerro miten hahmosi suhtautuu tekoihinsa. Tässä määrittyy hahmon persoona. Katuuko hän? Kokeeko hän lainkaan tunnontuskia ja jos ei niin miksi?

2)Nimeä hahmollesi yksi liittolainen ja yhdestä kolmeen vihollista. Liittolainen voi olla hahmon ystävä, rakastaja tai muu häneen myötämielisesti suhtautuva. Vihollinen on synnin uhri.

Altista hahmoasi konfliktitilanteille. Kiivastu sopimattomassa tilanteessa. Ota puheeksi tulenarkoja ja vaiettuja asioita. Naura kun ei saisi. Ennen kaikkea: aja hahmoasi tulilinjalle syntiensä kanssa. Pelisisältö syntyy konfliktien kautta.

Vaikuta kanssapelaajiesi pelikokemukseen. On kaksi päinvastaista tapaa.

1) Tue muiden peliä. Anna tovereille tukesi ja lähde innolla heidän hankkeisiinsa mukaan.

2)Lietso muidenkin konfliktitilanteita. Hahmotoveri hakee ensimmäistä kontaktia mielitiettyynsä? Muut hahmot yrittävät valehdella itseään pulasta? Sekaannu tilanteeseen ja hankaloita asioita hieman. Tämän keino vaatii kuitenkin tilannetajua. Tarkoitus on tehdä muiden pelistä hieman haastavampaa, ei rampauttaa sitä.

Lähde näyttävästi. Jos näyttää siltä että hahmosi tulee kuolemaan, tee siitä numero. Pelinjohtaja on tällöin velvollinen suuntaamaan kaikki parrasvalot kuolinkohtaukseen.

Hahmonluonti

Hahmonluonti alkaa hahmon nimeämisellä. Lisäksi määritellään sen ikä, asema yhteisössään sekä perheessään. Hahmo koostuu viidestä eri ominaisuudesta ja sekä niistä juontuvista taidoista. Hahmon ryhtyessä toimeen, josta pelinjohtaja ei arvioi hänen automaattisesti suoriutuvan, heittää pelaaja sopivaa ominaisuutta sekä mahdollista sopivaa taitoa pelinjohtajan määrittelemää vaikeustasoa vastaan. Pelaaja heittää yhtä d6:tta, jonka silmälukuun hän lisää ominaisuuden verran pisteitä sekä mahdollisten taitojen tuomat lisäpisteet ja vertaa summaa vaikeustasoon. Mikäli summa on yhtä paljon tai enemmän kuin vaikeustaso, hahmo onnistuu toimessaan. Vastaavasti alle jäävä heitto tarkoittaa epäonnistumista.

Esimerkki: Wilho on hukannut vesurinsa ja hänen pitää katkaista sitkeä puunoksa. Pelinjohtaja määrittelee vaikeustasoksi 4, sillä muutaman suljettuun kämmeneen mahtuva oksa on hyvin sitkeä jopa Wilhon tottuneille kourille. Jos kyseessä olisi vaikkapa käsivarren paksuinen oksa, nousisi vaikeustaso ilman työkaluja 8:aan.

Ominaisuudet Väkevyys kattaa raa'an ruumiillisen voiman ja karkeat, yksinkertaiset toimet. Antaa pääominaisuutena +2 jokaisen raajan kestopisteisiin. Näppäryys on yhtä kuin tarkkuutta vaativat kädentaidot sekä ruumiin notkeuden. Antaa pääominaisuutena +1 kaikkiin tarkkuutta vaativiin heittoihin. Sisu: tämä ominaisuus edustaa henkistä kestävyyttä. Antaa pääominaisuutena -1 hulluusheittoihin. Järki määrittelee hahmon älykkyyden ja ajatuksenjuoksun nopeuden. Antaa pääominaisuutena yhden ilmaisen passiivisen ominaisuuden. Väki edustaa henkisiä ominaisuuksia ja niin kutsuttua kuudetta aistia, kykyä olla yhteydessä yliluonnolliseen. Antaa pääominaisuutena +1 kaikkiin yliluonnollisiin kohtaamisiin.

Hahmoa luodessa pelaaja arvottaa ominaisuudet asteikolla 1-5, jossa suurin ominaisuus on viisi ja pienin yksi. Tämän jälkeen hahmolle määritetään taidot ominaisuudelle annetun luvun perusteella. Tämä siis tarkoittaa että ominaisuus jonka arvoksi on määritetty 5 pitää sisällään viisi taitopistettä, 4:llä määritty neljä taitopistettä jne. Mikäli jotain taitoa haluaa korostaa yli muiden, sijoitetaan siihen kaksi taitopistettä. Hahmonluontivaiheessa missään taidossa ei voi olla enempää kuin kolme pistettä.

''Esimerkki: Eeron hahmo Wilho on kirvesmies. Eero määrittelee Wilhon Väkevyydeksi 5, jolloin hänellä on käytössään viisi pistettä jaettavaksi kykyihin. Ammattinsa takia Wilholla on kykyinä Raskaiden asioiden nostelu. Wilho on pitäjässään tunnettu kirveenkäyttötaidostaan, joten Eero määrittelee Kirveenkäyttöön kaksi kykypistettä.''

Passiiviset ominaisuudet

Pelaaja voi valita hahmolleen passiivisia ominaisuuksia maksimissaan kolme kappaletta. (Poikkeuksena hahmot, joiden pääominaisuus järki antaa automaattisesti yhden passiivisen ominaisuuden.)

Vaikeustasot

Pelinjohtaja määrittelee vaikeustason.

  1. - äärimäisen helppo
  2. -
  3. -
  4. - keskivaikea
  5. -
  6. -
  7. -
  8. -
  9. - äärimmäisen vaikea
  10. -
  11. -

''Esimerkki: Jooseppi yrittää rikkoa jykevän puuoven. Pelinjohtaja määrittelee vaikeustason 10.''

Synti

Yksikään hahmo ei ole synnitön. Kaikkein puhtainkin kristitty kantaa sydämessään synnin siementä. Näin ollen pelaaja määrittelee alussa hahmolleen yhden synnin kymmentä ikävuotta kohden, ensimmäistä kymmentä vuotta lukuunottamatta. Hahmo voi olla jo syyllistynyt syntiin teon tasolla tai se voi vasta mielessä silloin tällöin häivähtävä ajatus.

Hulluus

Hahmon kohdatessa järkyttävän (tilanne voi liittyä esim. väkivaltaan, sosiaaliseen häpeään tai vaikka yliluonnolisen kohtaamiseen) tilanteen pelinjohtaja pyytää pelaajaa heittämään sisuheiton. Onnistuessaan heitossa hahmo pääsee nopeasti itsensä herraksi eikä asia jää vaivaamaan. Epäonnistuminen tarkoittaa että tilanne on ylivoimainen hahmolle ja se jättää häneen jälkensä. Ensimmäisen epäonnistuminen sisuheitossa merkitsee -1 kaikkiin heittoihin, toisella epäonnistumisella heittoihin tulee -2 ja kolmannella kerralla heitetään hulluutta. Kolmannen epäonnistuneen heiton jälkeen pelaaja heittää hulluusheiton 1d6, joka määrittää hahmolle lankeavan hulluuden lajin. Hahmolle lankeava hulluus pyyhkii aiemmat miinukset pois. Jos on kahdesti heittänyt saman hulluuden lajin, hahmo astuu automaattisesti hulluuden seuraavalle portaalle. Kolmannella kerralla hulluusheittoa heitettäessä heitetään 2d6.

Hulluuden portaat

  1. Huono omatunto (-1 kaikkiin heittoihin asiaan vähäänkään liittyen)
  2. Häpeä (-1 sosiaalisiin heittoihin)
  3. Ahdistuneisuus (-2 sosiaalisiin heittoihin)
  4. Painajaiset (jokainen huonosti nukuttu yö tuottaa miinuksia heittoihin)
  5. Tunnottomuus
  6. Harhaluulo / vainoharhaisuus - hahmo epäilee kaikkia ja kaikkea ja pelkää muiden juonivan päänsä menoksi (-3 kaikkiin sosiaalisiin heittoihin)
  7. Paniikkikohtaus (-4 kaikkiin paitsi pakenemiseen liittyviin heittoihin) - hahmo joko pakenee hysteerisenä tai käpertyy sikiöasentoon (HUOM! Pelaajan on määriteltävä tietty asia joka poikkeuksetta aiheuttaa kohtauksen)
  8. Harhat hahmo näkee tapahtuneesta muistuttavia näkyjä yhden kerran pelikerran aikana. (-4 kaikkiin heittoihin loppupäivän ajaksi)
  9. Järjettömät pelot - hahmo säikkyy ja pelkää asioita syistä joita muut eivät ymmärrä. (Huom! Pelon lähde on aina määriteltävä erikseen, esim. entinen sotilas kaihtaa uniformuun pukeutuneita ihmisiä koska he muistuttavat häntä raakuuksista joihin hän sodassa syyllistyi, tai sotilaiden hakkaama siviili voi kavahtaa heitä yhtälailla. Tulipalossa vahingoittunut tai perheensä menettänyt hahmo pelkää tulta. Pimeällä kujalla kauheita nähnyt hahmo välttää kujille joutumista) (-5 kaikkiin henkisiin heittoihin kaikkiin heittoihin asiaan liittyen)
  10. Järki karkaa - hahmo sekoaa kerran pelikerran aikana ja on yhden kohtauksen ajan pj:n tai jos ryhmä niin päättää, toisen pelaajan ohjattavana
  11. Täysi hulluus - pelaaja muuttuu NPC:ksi

Kun sisuheitossa on epäonnistunut kolmesti, heitetään hulluutta. Pelijohtaja määrittelee vaikeustason tilannekohtaisesti. Pelaaja heittää Sisua + sopivaa kykyä tätä vaikeustasoa vastaan.

Esimerkki: Wilho ajatuu niin pahaan riitaan naapuripitäjän Antin kanssa että hänen järkensä sumentuu ja hän huitaisee Antti vesurilla kohtalokkain seurauksin. Nähdessään veren vesurin terässä Wilho tajuaa tekonsa ja on aika heittää Sisuheitto. Kyseessä on järjetön väkivallanteko, jolloin pelinjohtaja määrittelee vaikeustasoksi 10. Vaikeustaso olisi ollut matalampi (8) mikäli Antti olisi saanut surmansa tappelussa, koska Wilho olisi voinut perustella tekonsa itsepuolustuksena.

Vaikeustasoa määrittäessä on otettava huomioon hahmon historia ja mahdolliset synnit. Kun tavallinen tallaaja aiheuttaa ensimmäistä kertaa - tavalla tai toisella - toisen ihmisen kuoleman, voi pelinjohtaja valita korkean vaikeustason. Sodassa olleet tai muuten vaan verenhimoiset hahmot heittävät pienempää vaikeustasoa vastaan.

Murre ja kielenkäyttö

Kaikki tuntevat Savon murteen. Murteen käyttö ei ole pakollista, eikä ole pakko vääntää nimenomaan Savon murretta. Mikä tahansa omaan suuhun sopiva käy ja jokainen voi käyttää eri murretta. Murteen käyttöä kuitenkin suositellaan, sillä se auttaa tunnelman luomisessa.

Hahmot ovat yksinkertaista, konkreettista elämää viettäviä ihmisiä, joiden elämässä on hyvin vähän abstrakteja asioita. Sivistyssanat eivät ole heille tuttuja. Asiat pyritään selittämään aina maalaisjärjen kautta.

Kansanperinteen olennot

Väki

Väellä on alkujaan tarkoitettu eri elementtien ja ympäristöjen vartijoita, haltijoita. Nämä esiintyivät joukkoina eli väkenä. Esimerkiksi tulessa asui tulen väki ja metsässä metsän väki. Väellä tarkoitetaan siis myös voimaa. Myös ihmisellä on oma väkensä. Savossa suurin osa rahvaasta tietää olemassa olevan muutakin kuin ihmisen silmälle näkyvä maailma, mutta heillä ei siihen ole suoraa kontaktia. He, joilla on väkeä voivat olla yhteydessä yliluonnolliseen.

Kirkonväki

Tunnetaan myös nimellä kalmanväki. Kansanperinteessä kalman- tai kirkonväki tarkoittaa usein henkiolentoja, haamuja tai haltijoita. Savossa tämä joukko koostuu manan majoille menneistä, jotka elävät arkista epäelämäänsä kirkkomailla.Ihmisen kuollessa tämä siis siirtyy elävien yhteisöstä kuolleiden yhteisöön. Vainajat eivät ole erityisen pahansuopia, mutta viihtyvät keskenään eikä elävien ole suotavaa sekaantua kuolleiden asioihin ja päin vastoin. Poikkeuksia kuitenkin sattuu, kun puolin tai toisin jää jotakin hampaankoloon, rakkaus kalvaa sydäntä vielä sen pysähdyttyä, vainajalla on huoli jälkeenjääneistä - tai hän sattuu vain olemaan poikkeuksellisen pahansisuinen persoona.

Kuolleet siis eivät vain lepäile arkuissaan, vaan hoitelevat arkisia puuhiaan kirkkomaan alaisissa holvistoissaan. Vainajatkin haluavat tuntea olonsa kotoisaksi eikä heillä ole kiire minnekään, joten monen kirkkomaan alle on vuosikymmenten saatossa muotoutunut salaa elävien katseilta holvisto. Sinne uskaltautuneiden mukaan kalmanväki elelee siellä enemmän tai vähemmän leppoisasti, juhlii, riitelee, rakastaa, on kuin elävä väki. Ja hankkii itselleen rikkauksia. Yleisessä tiedossa on, että palveluksen tekeminen kirkonväelle saattaa johtaa äkkirikastumiseen. Vaan kovin harvakseltaan tämä väki palveluksia pyytelee.

Se on kahdentoista ja kolmen välillä yöllä, kun ne kirkonmenoja pitävät. Akka meni kirkkoon silloin, istui sinne penkkiin, näki naapurin muorin, joka juuri oli kuollut. Muori istui siellä muiden joukossa. Siellä pappi saarnasi, home tippui naamasta. Samoin homeessa olivat kaikkien naamat. Naapurin muori, kun näki emännän, käski hänen mennä sukkelasti pois. "Muuten tapetaan", muori sanoi, ja vielä neuvoi: "Pane löyhästi vain rokkisi ja tasajalkaa hyppää kynnyksen yli!" Emäntä meni kiireesti pois. Ovesta kun emäntä hyppäsi, nii rokki temmattiin päältä, ovi napsahti kiinni ja lukkoon. Kun emäntä aamulla meni katsomaan, niin rokki oli revitty tuhannen nuuvaksi. Kirkonhaltijat ja kirkonväki pitävät näin kirkonmenoja. Papit, jotka ovat kuolleet ja haudatut, siellä saarnaavat.\\ Myytillisiä tarinoita, toim. Simonsuuri, SKS 1984

Vainajat eivät erityisesti tahdo pahaa eläville, mutta rajansa kaikella ja tungettelijoita rangaistaan kovalla kädellä.

Kalmanväen kanssa voi kommunikoida kuten elävienkin kanssa. Yleensä niihin tepsii järkipuhe. Hankalampien tapausten kanssa kannattaa yleensä kääntyminen papin tai tietäjän puoleen.

Kalmanväellä on tapana tulla noutamaan kuolevaa, oikein isolla porukalla. Harvoilla elävillä on kyky nähdä nämä muuten näkymättömät, eivätkä he ole onnellisia ihmisiä. Kuolleista koostuva joukko ei ole kaunis katsella, kun se jäsenet ovat mätänemisen eri tiloissa, joillakin hengen vieneen tapahtuman jäljet ovat vielä näkyvillä. Yhdellä on silmä pudonnut vuosien vieriessä, toisella roikkuu nahka riekaleina, kolmannella jo paistavat luut. Mätäneminen hidastuu merkittävästi, kuluu muutama satakin vuotta että vainajalla ei ole enää mitään millä liikuttaa luitaan. Mitä ne sitten tekevät? Tässä vaiheessa moni alkaa olla valmis lopulliseen lepoon arkussa, Herran päivää odottaen.

Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped