Toiminnot
Sivusto
Iisak sanoi isälleen Abrahamille ’Isä!’ Ja Abraham sanoi ’Niin, poikani?’ Iisak sanoi ’Tässä on tuli ja puut, mutta missä on karitsa polttouhriksi?’ Gen. 22:7
Säännöt: DitV
Asetelma: Jatkoa Ctulhu Dogs II seuraavin premissein...
Hiekkaa. Joka puolella hiekkaa. Aurinko oli jo laskemassa, mutta silti Aleksandriaa ei vielä näkynyt. Ei edes Niilin suistoa. Oli kuuma ja kostea ilma. Taivaanranta oli väriltään luonnottoman punainen Jack oli kuoleman väsynyt, turhautunut ja nälkäinen. Eniten häntä ärsytti hiekka, joka pyrki sisään hänen laseistaan, kuten hyttyset Floridan suistoalueella. hikka pyrki tunkeutumaan pienimpäänkin suojaamattomaan koloon. Ei hetkenkään rauhaa. Hän tunsi olonsa lähes epätoivoiseksi. Hän hädin tuskin näki eteensä ja matka tuntui loputtomalta. Heidän olisi pitänyt olla jo perillä. Kairo oli herra Fordin laskelmien mukaan jo 300 kilometrin päässä, mutta mitään vähääkään tuttua ei näkynyt. Kulkihan vuoden 1927 Ford T Roadster 60 km/h ja matkaa oltiin tehty jo pitkä tovi. Ainoa selitys – ainoa järkevä selitys – tälle kaikelle oli, että jotenkin he olivat ajautuneet Siinain autiomaahan ja ylittivät sitä parhaillaan. Tai sitten aurinko oli laskemassa liian aikaisin.
Valo paistoi ikkunasta suoraan Ariannan kasvoille. Hän avasi silmänsä ja lepuutti niitä ranskalaisten ikkunoiden kaarissa. Aurinko paistoi sisään juuri valkoisten puuvilla verhojen yli. Arianna lepäsi suuressa seetripuusängyssä kietoutuneena pehmeään untuvapeittoon. Hänen päänsä oli suorastaan hautautunut tyynyn sisälle. Mitä ikinä hän halusikin tehdä, siihen ei liittynyt nouseminen. Hän aavisti, että hän oli nukkunut pitkään – ehkä liiankin pitkään, sillä aurinko oli jo korkealla. Mutta silti hän ei tuntenut oloaan levänneeksi. Hän kuitenkin nousi vastahakoisesti ja puki ylleen aamutakin. Hän katseli ympäri huonetta, joka tuntui täysin vieraalta. Hänellä ei ollut mitään muistikuvaa siitä, kuinka oli joutunut tuohon huoneeseen. Itse huone oli tilava. Valkokalkitut seinät, suuret ranskalaiset ikkunat, jotka antoivat sisäpihalle mukavan näkymän. Huoneessa oli pöytä, lipasto, muutama kaappi ja tuoleja. Kaikki olivat jykevää puuta, ja niissä oli norsunluu-upotuksia. Sisäpihalla oli muutama taatelipuu ja sitrus antamassa varjoa. Arianna löysi vaatteensa – pestyinä ja tärkättyinä. Hänen korunsa oli siististi järjestetty pöydälle. Ne oli puhdistettuina ja kiillotettuina. Jopa stiletin vaakunoista oli pidetty huolta. Hän katsoi kelloaan, ja huomasi, että se ei käynyt. Ehkä hiekkaa oli joutunut koneistoon. Hän ei juuri välittänyt asiasta, vaikka kello oli ollut lahja Niccololta. Mitä hän teki kellolla paikassa, jossa ajalla ei tuntunut olevan väliä? Paikka oli rauhallinen, turvallinen keidas, jossa aika tuntui pysähtyneen.
Deavon Vanderbilt oli noussut aikaisin ja oli päättänyt lähteä ennen aamiaista pienelle kävelylle. Aamu oli kirkas ja kylmä sekä ilma raikasta. Kaikkea, mitä herrasmies voisi toivoakaan, etenkin huonosti nukutun yön jälkeen. Ja kylä oli mitä viehättävin. Joka puolella oli mukavia pieniä tasakattoisia ja kalkittuja taloja vierivieressä. Kylä oli rakennettu vuoriston rinteeseen ympäröimään laakson pohjaa, sillä rikasta viljelymaata ei ollut paljon. Nouseva aurinko osui laakson toisella puolella oleviin kalkkikivivuoriin värjäten ne punaisiksi. Herra Vanderbilt lähti luostarin porteilta kohti kiemurtelevia kylä teitä reippain mielin. Hän näytti ympäristössä hieman silmiin pistävältä, sillä hänellä ei ollut kiire mihinkään – toisin kuin paikallisilla, jotka touhusivat aamukiireidensä parissa, mutta heitäkin tuli vastaan vain muutama. Tämän lisäksi herra Vanderbiltin askel oli kevyt ja huoleton – aivan kuten hänen mielensäkin. Hänestä tuli mieleen ehkä enemmänkin englantilainen herrasmies, joka oli päiväkävelyllä puistossa ainoana tarkoituksenaan sosiaalisten velvoitteiden täyttäminen. Herra Vanderbiltin huolettomuus vaihtui kuitenkin pian paikallisen infrastruktuurin paheksumiseksi. Tiet oli rakennettu todella huonosti. Niiden reunoilta oli usean metrin lähes suora pudotus rinteeseen, johon oli taas rakennettu taloja. Vuorten pengertäminen oli tietysti ihan fiksua, mutta ei tässä mittakaavassa – joku saattaisi vaikka pudota ja loukata itsensä. Niin ikään hänen mieleensä hiipi ajatus, että hänellä ei oikeastaan ollut selkeää muistikuvaa siitä, miten oli tähän viehättävään kylään saapunut saati missä hän oli. Hän oli ollut autossa, ja sitten herännyt erittäin mukavasta sängystä. Kaipa he olivat vihdoin ja viimein päätyneet Aleksandriaan, mutta hän ei muistanut mitään siitä, että Aleksandriassa olisi ollut vuoria. No – eipä ne arabit mitään tiedä, kertovat satujakin ihan liikaa, joten eipä kovin ihmeellistä, että muutama yksityiskohta olisi jäänyt pois.
Oli pimeää. Jostakin kaukaa kuului hiljalleen tippuvan veden ääni. Ympärillä tuntui olevan loputtomiin tilaa, mutta aina, kun ojensin käteni vastaan tuli kylmä ja kostea kiviseinämä. Rosoinen ja epätasainen kuten tippukiviluolassa. Maa jalkojeni alla tuntui kostealta ja sammaleiselta kalliolta. Se oli petollinen ja liukas. Haparoin eteen päin ja pimeys muuttui pikkuhiljaa utuiseksi harmaudeksi. Missään ei kuitenkaan ollut ilmiselvää valon lähdettä. Aivan kuten olisin vaeltanut kanaalin sumussa tai kävellyt unessa. Ilma ympärilläni muuttui kuivaksi ja tomuiseksi. Aina kun laskin jalkani maahan, niiden alta kumpusi uusi pölypilvi ja olin tukehtua harmaaseen paksuun pölyyn. Harmauden, kelmeän valon ja leijuvien hiukkasten seasta aloin kuitenkin vähitellen erottaa hahmoja. Hahmot olivat yhtä elottomia kuin paikka itse. Ne liikkuivat, mutta niissä ei ollut tunnetta. Hahmoilla oli myös kasvot, jotka kantoivat kärsimyksen ilmettä. Ikuisen kärsimyksen, joka tuli vaeltamisesta samassa harmaudessa päivästä toiseen. He eivät väistäneet toisiaan tai minua, osuivat vain toisiinsa siitä piittaamatta ja jatkoivat matkaa eteenpäin. He eivät välittäneet mistään. He söivät tomua ja joivat mutaista vettä janoonsa, jos sitä enää tuntisivat. Liikkeet vaikuttivat lähinnä enää vain opitulta tavalta, kuin oikean tarpeen tyydyttämiseltä. Heidän vaatteensa näyttivät rääsyiltä. Ohuita revittyjä riekaleita, jotka peittivät harmaat ruumiit vain vaivoin. Heidän silmissään oli kuollut lasittunut katse ja heidän huulensa olivat lähes mustat. Viimein saavuin ovelle, josta kukaan ei kaiketi ollut kulkenut vuosisatoihin. Sen karmeja peitti paksu pöly kerros ja saranat narisivat auttamattomasti, kun avasin sen. Tulin huoneeseen, joka hohkasi punaisenaan. Seinät oli kiveä ja siellä oli helvetillisen kuuma. Katsoin ympärilleni ja näin kiveen hakatut portaat, jotka menivät ylös päin. Portaat johtivat polulle, joka vietti ylöspäin kiemurrellen pitkin kallion seinämiä. Polun varrella oli kielekkeitä, ja sisälle oli kaiverrettu luolia. Luolissa oli kalterit ja niiden sisällä vankeja. Vuosituhansia selleissään kituneita. He päästivät ääniä, jotka muistuttivat eläinten ääniä enemmän kuin ihmisten puhetta. Tunnistin seasta joitakin kieliä, jo kauan sitten kuolleita, mutta myös vielä puhuttuja. Jokaisesta sanasta heijastui katumus ja tuska, ja anteeksiannon tarve, jota he eivät koskaan kokisi. Katseeni kuitenkin kiinnittyi polun varrella olleeseen kielekkeeseen, jossa oli risti. Risti vaikutti ensin hylätyltä, mutta lähestyessäni tajusin, että näin ei ollut. Ristillä oli mies. Hänen päänsä roikkui velttona hartioiden välissä. Liha oli veltto ja jäsenet vääristyneessä asennossa. Useampi kuin yksi nivel oli vääntynyt poispaikaltaan hänen käsissään ruumiin aiheuttaman painon takia. Hänen ihonsa oli läpikuultava ja pintaverisuonet saattoi erottaa heikossakin valossa selvästi. Hän oli kalpea. Naulojen lävistämistä kohdista iho oli alkanut märkiä ja mädäntyä. Ikään kuin haavoille olisi tiputettu mustetta, joka olisi levinnyt hänen suonissaan aina vähän kauemmaksi. Tajusin, että se oli hänen vertaan – tai jotakin, mikä oli joskus ollut verta. Hän oli ilmiselvästi ollut ristillä liian kauan. Lähestyin hahmoa ja yllättäen tämä nosti päätään. Hänen ilmeensä oli tuskasta vääristynyt. Silmät oli viekkaat ja niissä oli vielä eloa. Hänen huulensa kääntyivät pieneen virneeseen, kun hän huomasi järkytyksen ja kauhun ilmeen kasvoillani. Hän ilmiselvästi piti tekemästään vaikutuksesta. Pilkka silmissään ja hymy huulillaan hän veti toisen kätensä irti puusta, johon se oli naulittu. Tämä ilmeisesti aiheutti suurtakin tuskaa ja oli varmasti suurikin ponnistus, mutta hän ei antanut sen näkyä. Ihan kuin hän olisi varta vasten odottanut yleisöä – minua. Hän irrotti toisen käden puusta yhtä helposti ja tiputti ranteensa lävistäneet ruostuneet naulat jalkojeni juureen ikään kuin ilkkuakseen. Naulat olivat ruostuneet ohuiksi, mikä selitti sen, että hänen lihansa ei juurikaan repeytynyt tai luita katkennut hänen irrottaessaan kätensä. Lopulta hän sai myös jalkansa irti. Hän laskeutui poikkipuiselta ristiltä, kallisti päätään ja vinkkasi minulle silmää. Ja lähti keikarimaisesti kulkemaan portaikkoa. Lopulta hän katosi kulman taakse ja minä heräsin. En ollut järkyttynyt siksi, että olin turhankin elävältä tuntuvassa unessani juuri nähnyt (puoli?)kuolleen ihmisen astuvan alas ristiltä vaivatta, vaan siksi, että tunsin hahmon. Hän oli James. Yhtä selvää minulle oli, että en yksin ollut nähnyt tuota unta. Sen olivat nähneet myös kaikki muut viime yönä, kun olimme saapuneet tähän pieneen Maa’luulan kylään matkalla Aleksandriaan, johon emme ikinä päässeetkään. Olimme jotenkin joutuneet Syyriaan Antilibanonin vuoristoon ja vielä oudompaa oli, että jokainen meistä tiesi tämän.
Peli Lamb of God kertoo uhrauksista – niin kuin nimestä voi päätellä. Niin pienistä ja suurista. Kompromisseista. Siitä, kuinka pitkälle jokainen hahmo on valmis menemään, ja mistä hahmo on valmis luopumaan. Suurin kysymys, mikä pelissä pyritään selvittämään, on kuitenkin se, minkä takia. Miksi? Miksi tehdään kompromisseja, ja mistä niitä ei olla valmiita tekemään. Pohjimmaisena olisi tarkoitus selvittää, missä raja menee – niin hahmon kuin pelaajan. Peli kertoo selviytymisestä ja sen mahdottomuudesta. Tahdosta selviytyä ja arvomaailman kompromisseista.
Peli sijoittuu orientalismin maailmaan. Orientalismin eli eksotiikan ja intohimojen fiktiiviseen itään, jota koskaan ei ole ollutkaan - muuta kuin 1800-luvun lopun taiteilijoiden ja kirjailijoiden mielessä. Orientalismi edustaa kaikkea sitä, mitä luulimme, toivoimme ja halusimme idän olevan Viktoriaanisessa ja myöhemmin sodan runtelemassa Euroopassa. Orientalismi elää vahvana muun muassa Arabian Lawrence -elokuvassa sekä Aghata Cristien Poiroteissa, jotka ovat saaneet vaikutteita Christien lähi-idän matkoilta. Se pitää sisällään kaikki mielikuvat, mitä sanat Istanbul ja Konstantinopol ihmisissä herättää. Pelissä on luvassa messiaanista meininkiä itämaista kristillisyyttä unohtamatta. Järjestän paikalle jonkin verran kuvia ja muuta härpäkettä, että pääsette jutusta jyvälle.
Pelissä olisi tarkoitus panostaa tunnelmaan ja saada oikeasti aikaan kauhupeli – mikä ei todellakaan tule olemaan helppoa 3 h aikataululla, mutta mitä elämä olisi ilman haasteita. Mutta jos ei ihan kauhutunnelmaan päästä, niin ainakin on mielenkiintoinen peli luvassa. Kysyä ja kommentoida saa ja pitää. Eli kysyttävää ja kommentoitavaa? Pistän paremman - siis ihan oikean - sivun pystyyn, kun kerkeän ja ehdin. Tarkoitus olisi laittaa sinne tämä sama matsku hieman paremmin muotoiltuna/jäsenneltynä sekä alkuasetelmaa, kuvia etc.
Kiitos pelistä Outille ja kanssapelaajille. Mulla oli kivaa. Naivia peribrittinuorukaista oli hauska pelata. Herra Fordin humalatila ja Ariannan järkytys omasta vanhenemisesta ja olivat uskottavan tuntuisia ja Vanderbiltin ylilyövä sählääminen oli viihdyttävää kuten aina. Joskin ne "Haen Tommy-gunin!" ja "Dynamiittia!" oli hieman liikaa. :D
Pelistä: Alun tunnelmointi oli hyvää ja pääsi mukavasti fiilikseen. Keskivaiheilla alkoi hieman junnata. Koin hienoista epäuskoa kun koetin pähkäillä oudosti käyttäytyvän vaeltavan raadon motiiveja. Munkit vaikuttivat pahis-kultisteilta. Tämä "synninsiirto" olisi voinut tulla jotenkin esille, ts, että sen olisi vaikka voinut jotenkin päätellä. Nyt siihen oli johtolankoja varsin vähän. Lopun "zombi pöllähtää paikalle, sytyttää tulilangan ja sit yrittää varastaa auton" oli vähän eeh.. mitä? Tosin aika alkoi kai loppua ja johonkin ratkaisuun piti päästä.. ;) -Navdi
Kiitos myös täältä. Komppaan tuon pelin huomioiden osalta Navdia. Samoista asioista oli myös mulla ihmetystä. Toisaalta oli ehdottomasti mukavin pelikerta pelata Jack Fordia. Juontahan tuo mun pelaaminen ei vienyt eteenpäin, mutta enemmän sai eläytyä miehen rooliin. Orientalismia olisin kaivannut vielä enemmän, kun PJ on tuon maailmankolkan asiantuntija. Taitaa olla vain hieman sama ongelma kuin mulla vaikkapa merirosvojen suhteen. Olettaa, että muut tietävät telepatian avulla samat jutut, ja ei tarvitse niin paljoa kuvailla.
Kaikin puolin kuitenkin todella mukavaa. Väsytti vain jonkin verran, niin meinasi vähän nuutua. En tainnut olla ainoa, jota väsymys painoi. -sope
Aijoo, luon läpi tuon kaiken yllä olevan fluffin. Kiinnostaisi kuulla Outin mielipide siitä, miten hyvin asetetut tavoitteet toteutuivat. Tuolla puhutaan kompromisseista, uhrauksista, aidon kauhukokemuksen aikaansaamisesta, messiaanisesta meiningistä, orientalismista, selviytymisestä jne. -Navdi
Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped
