Oli hyvä ajatus asentaa paikantimia riistaeläimiin, sillä näin yksikään vieraista - ja kaikkein vähiten isäntä - ei joutunut jäämään kaadosta paitsi. No, Henriettan kanssa leikkiminen oli kyllä hauskaa, mutta olisi ehkä ollut hieman liikaa järjestää hänellekin kaato.

Keskustelu miespuolisen ”manaajapanssarin” ja keisarin kytkösten herättämistä spekulaatioista ei johtanut kovinkaan pitkälle. Siemenet on kuitenkin kylvetty ja nyt on sopiva hetki odotella, mistä huhu seuraavan kerran pulpahtaa pintaan.

Kiusallista tosiaan. Wilhelm ehdotti kloonin hävittämistä, mikä ei tietenkään olisi käynyt päinsä, ellei Anette olisi heittänyt asiaa vasten kasvojani. Ensin Anette hylkäsi mitään sanomatta velvollisuutensa ja hävisi vuodeksi leikkimään pyssyleikkejä vieraan organisaation leivissä, sitten palattuaan esitti loukkaantunutta koska hänen DNA:tansa on käytetty väärin! Olisi edes ymmärtänyt olla otettu siitä, että mies teetti seksilelun hänestä eikä vaikkapa Sara Lepmetsistä... Yhtä kaikki, neljän vuorokauden kuluttua kloonia ei enää ole.

Vaikka Anette pysyikin valitettavan visusti vaiti kaikesta oleellisesta informaatiosta koskien Kirkkoa tai oikeastaan mitään muutakaan, hänen käytöksensä vaikutti hämmentävän … heikolta. Aivan kuin tässä olisi ollut kyse rakkaudesta – tai että olisi jotain väliä sillä, mikä on totuus hänen ja Sara Lepmetsin suhteesta. Imagotappio oli jo tapahtunut. Onneksi tätä peliä voi pelata kaksinkin ja siinä sivussa pitää jopa vähän hauskaa! Ei tietenkään olisi ollut huono asia, jos vieraat sattumalta huomasivat parin päätyneen yhteiseen sviittiin yöksi.

Näyttää siltä, että Anette on saatu takaisin Roslevin suvun valvovan silmän alle. Vaimo epäilemättä tulee ja menee jatkossakin kuten mielii, mutta ennemmin tai myöhemmin tilanne poikii jotain käytännöllistä: imagohyötyjä? Varmasti. Tietoa? Todennäköisesti. Muuta mukavaa? Mikä ettei.