Vampir: Miami - Abigail, osa 17

Marja Lappalainen

Marc on taas kadoksissa. Minä en jaksa enää. Marcin olisi pitänyt antaa minun surmata Maldonato. En vain koskaan onnistunut sanomaan hänelle, että voisin tehdä sen.

Riitelimme heti Marcin kanssa kun tulin kotiin. Lämpimän sylin onnea ei kestänyt kuin hetki, kunnes Marc vajosi omiin mietteisiinsä. Yritin kertoa Marcille kaiken matkallani tapahtuneen. Olin niin onnellinen, että olin kotona, mutta Marc vain istui ja kuunteli tarinoitani vaiti kuin keskittymättä. Toisinaan huomasin, että hänen katseensa vaelsi jonnekin muualle. Yritin olla kärsivällinen, mutta lopulta istuimme molemmat hiljaa: minä kädet puuskassa Marcia haastavasti tuijottaen, ja hän katsoen ikkunasta ulos pimeyteen.

Lopulta lähdin ulos huoneesta. Olin pukeutunut upeaan, Marcin suosimaan mustaan silkkimekkoon. Sen helma oli epäkäytännöllisen suuri, ja laahasi perässäni, kun kävelin vihaisena ympäri taloa. Mikä häntä vaivasi? Olin niin varma matkan aikana, että Marc rakasti minua. Hän oli ollut mustasukkainen Manuelista. Oliko hän sitä vieläkin? Ei, kyse ei voinut olla Manuelista. Tämän täytyi johtua minusta. Olin tehnyt jotain väärin.

Työnsin nopeasti pois ajatukseni Kenistä. Se ei tulisi koskaan toistumaan. Minä valloittaisin Marcin takaisin vaikka väkisin! Päätin lähestyä Renétä ongelmani kanssa; René varmasti tietäisi mikä Marcia vaivasi. Olin hyvin hienotunteinen ja sulava, kun utelin Renéltä Marcin asioita. Lopulta René lipasutti vain yhden sanan, mutta se oli tarpeeksi: Maldonato. Marcin menneisyyden painajainen oli aloittanut taas hänen piinaamisensa. Tähän oli tultava loppu! Ilmeisesti myös Marc koki näin.

Puhuin puhelimessa epämääräisyyksiä latelevan Kenin kanssa kun kuulin Marcin ranskalaisen urheiluauton käynnistyvän. Ehdin nähdä pitsiverhojen lomasta vain auton takavalot rakkaimpani kaahatessa Miamin yöhön. Kuinka hän kehtasi! Keräsin mustan silkkipukuni helmat syliini ja juoksin omaan pieneen Porcheeni. Marc ei varmasti jättäisi minua yksin ensimmäisenä yönämme yhdessä!

Seurasin Marcia La Belle - huvijahdin, kaupungin yhden elysiumin, laiturille ja saavuin paikalle parahiksi näkemään valtavan tulimeren. Kauhusta jäykkänä juoksin ympäri laituria etsien tekijääni. Hänen autonsa oli tyhjä, mutta jossain rantavedessä näin liikehdintää. Pettymyksekseni löysin vedestä vain veljeni, Dee Deen sekä Manuelin. Olin niin peloissani Marcin vuoksi ettei Manuelin näkeminen saanut edes polviani veltostumaan samalla tavalla kuin normaalisti. Ei vaikka Manuelin märkä valkoinen paita oli liimantunut seksikkäästi hänen lihaksikkaaseen yläruumiiseensa kiinni. Tämä jos mikä on selkeä osoitus siitä, että rakastan Marcia enemmän kuin Manuelia.

Marcia ei näkynyt missään laiturilla. Epäilemättä hän oli siis mennyt La Belleen, vaikka La Bellessä tosin majailivat kaikki Marcin vihamiehet - ruhtinas Vidal, senesalkki Ashford ja Snape. Tosin matkallamme minä olin juuri lunastanut Marcin vapauden, ehkä tieto tästä oli kiirinyt jo läpi kaupungin. Yritin parhaani mukaan päästä kiipeämään La Belleen pitkin märkää ja liukasta laiturin tolppaa vedestä käsin (normaali tie laiturille kun oli liekeissä), mutta tämä tuntui mahdottomalta. Dee Dee ui viereeni ja yritti selittää jotain järjetöntä, eikä suostunut auttamaan minua. Lopulta Manuel tarttui minua käsistä ja lähti rahtaamaan minua kohti rantaa. Manuelin ote oli miehekkään voimakas, joten en päässyt pyristelemään siitä irti. En edes silloin kun tämä väitti Marcin kuolleen tulimeressä, joka oli itse asiassa Maldonaton räjähtänyt limusiini.

Luulen menettäneeni hetkeksi malttini, kunnes lopulta tajusin kristallin kirkkaasti mitä oli tapahtunut. Marc oli vihdoin surmannut tekijänsä. Marc oli varmasti pohtinut tilannetta pitkään, ja lähtenyt suorittamaan tapahtumaa kun minä olin vihdoin palannut kotiin. Marc nimittäin halusi nähdä minut vielä kerran ennen kuin lavasti myös oman kuolemansa ja katosi maan alle. Epäilykseni saivat tarvitsemansa vahvistuksen kun löysin Marcin sormuksen auton tuhkista. Marc oli jättänyt sen merkiksi minulle. Marcin suunnitelma oli loistava: räjäyttää Maldonato La Bellen edustalla, niin että joku (tässä tapauksessa Syöjätär-Sara) näkee hänen menneen autoon, ja luulee myös hänen kuolleen.

Ainoa ongelma tilanteessa oli se, että Marcin täytyy nyt olla poissa pitkään. Hän ei ole kertonut minulle mitään, etten jossain kuulusteluissa vahingossa lipsauttaisi jotain. Minun täytyy vain esittää surevaa leskeä (tai ehkä tytärtä, koska muut eivät vielä tiedä suhteemme kehittymisestä) ja odottaa, että Marc ottaa minuun jollain tavalla yhteyttä. Ensin etsin koko talomme läpi Marcin viestiä, kunnes muistin että Marc voi ottaa minuun yhteyttä myös muilla tavoin. Siitä lähtien olen odottanut tuntevani jotain Marcista.

Minä luulen, ettei Ken usko Marcin tappaneen Maldonatoa. Ken pelkää, että myös minulle tapahtuu jotain. Suloinen veljeni! Lupasin Kenille että pakkaan Renéen ja tavarat, ja lähden herra Savoyn hoiteisiin. Siellä minulla on jo oma sievä huonekin. Pääsinkin aina Reinaldo Guin mansiolle asti, mutta Herra Guilla oli vieraanaan Legaatti Morris (niin, voitteko kuvitella!), joten päätin lähteä Dulcinean ystävällisestä kutsusta majailemaan hänen villaansa.

Myös Ken ja Dee Dee saapuivat pian Dulcinean villalle, ja kannoimme vielä nukkuvan Ryanin yllätykseksi Dulcinean sänkyyn. Dulcineasta on varmasti ihanaa, että Ryan on vihdoin kotona! Vaikkakin kovin muumioituneena. Istuimme tovin alakerrassa ennen Dulcinean saapumista, ja Dee Dee ja Ken puhuivat ihmeellisiä olemassa olon tuskasta. Normaalisti olisin mielelläni osallistunut tämän kaltaiseen keskusteluun, mutta tänä iltana en voinut olla ajattelematta Marciani. Kumpikaan ei kuitenkaan tuntunut noteeraavan tuskaani, ja olisin halunnut juosta huutaen ulos talosta.

Onneksi Dulcinea saapui melko pian kertoen tosin ikäviä uutisia: seuraavana iltana olivat kaikki kaupungin asukkaat kutsuttu koolle Miamin akvaarioon, erääseen toiseen elysiumiin. Tilaisuus koski luonnollisesti legaatti Morrisia. Mietin ensin kuinka voisin tilanteesta livetä esimerkiksi nukahtamalla samalla tavalla kuin Ryan, mutta Ken muistutti minua, että tämä vaati usein kirveeniskuja päähän. Dulcinea kuitenkin sanoi, ettei kysymyksessä suinkaan ollut legaatin oikeudenkäynti (jota siis pelkäsin, koska olin moisessa lupautunut todistajaksi) vaan legaatti oli kaupungissa syyttämässä jälkeläisensä murhaajaa. Helpotuin hetkeksi, kunnes myöhemmin kaikessa hiljaisuudessa Ken mainitsi, tappaneensa legaatin jälkeläisen. Asiat eivät tunnu sujuvan erityisen hyvin Miamissakaan.