Peliraportti

Piukat Paikat

eli Mestari Auzerin tekemiä opettavaisia, eksakteja ja havainnollisia muistiinpanoja 63. protektoraatista, Neljän sarven kylästä

Muistan tehneeni analyyttistä koetta Carunan protektoraatista löytämilleni kasvimaitoa erittäineille köynnöksille kun havahduin majatalossa. Oloni oli liioittelematta hirveä, kieleni maistui kuin tuhkassa leivitetyltä ja pelokkaan isännän tuoma olut oli laihaa ja kitkerää. En voinut olla huomaamatta, että herra Yzlgrathella oli päällää huonosti istuva ja veren tahrima turkistakki, jonka alla hän oli pukeutunut kylpytakkiin. Irn puolestaan näytti yhtä kolhiintunelta kuin ennenkin, mutta haava hänen olkapäässään näytti tuoreelta. Luonnollisestikaan en rohjennut epäkohteliaasti udella asiasta.

Poikkeuksellisesti illan laskeutuessa herra Yzlgrathe uskoutui minulle joistakin sieluaan painavista ongelmista. Miesparka kärsii ennenkaikkea kaksinaisen aatelismoraalin sovittamattomista ongelmista. Siltä varalta, että hänen epäilynsä demonisesta sielujen diffuusiosta pitäisivät paikkansa, määräsin hänet hengen projisiota helpottavalle paastolle jotta jatkotutkimus olisi mahdollista. En aidosti usko että ongelma on mitään, mitä rehti huvittelu, metsästys ja terve päihdyttävien nautintoaineiden ylikäyttö ei parantaisi. Silti, varmuus ennenkaikkea ja iloitsen tilaisuudesta tehdä havaintoja hänen erityisistä ominaispiirteistään.

Analyyttisinkin mieli joutuu hätäännyksen valtaan kohdatessaan senkaltaisen järkytyksen kuin mikä minua odotti herätessäni. Katalinta mustaa ja väärinkäytettyä alkukantaista noituutta! Ylistys ihmisen Imperiumille, jonka rationalismi ja tiede raivaa tieltään vanhoja ja vaarallisia uskomuksia ja tekee tietä uudelle valaistuneelle aikakaudelle! Jokainen nurin käännetty pahansuovan ja katalan muinaisen jumalan patsas on askel aikakauteen jossa älyn valo polttaa tieltään taikauskon varjot!

Totisesti, hetkellisesti vankina sen vanhan, raihnaisen rouvan ruumiissa, elinvoimaisen, nuorekkaan ja viriilin fyysisen muotoni menettäneenä oli oloni hetkellisesti kuin kuohittu. Vaan ei pitkään! Jo impulsiivisesti lehmiä lypsäessäni olin oikein arvioinut tilanteen ja käytetyn noituuden lajin riittävän tarkasti voidakseni olla varma siitä, että olotilani olisi jämäkällä päättäväisyydellä ja peräänantamattomalla kärsivällisyydellä kumottavissa.

On lapsellisen helposti osoitettavissa miten kosmisia sympaattisia yhteyksiä manipuloiva ja säätelevä alkemia on korkein tieteen ja noituuden selittävä oppi. Noituus jonka uhriksi olin väsymyksen vallassa joutunut ei olennaisesti voinut lainalaisuuksiltaan erota siitä yksinkertaisesta ruumiin ja sielun yhteyden höllentämisen periaatteesta, jota olin suunnitellut soveltavani Yzlgrathen ongelman tutkimiseen. Lisättäköön tähän sympaattinen linkki, kanava ja katalyytti, hieman verta, kipua kirvoittavia kipinöitä ja eteerisen reaktion käynnistävää voimaa ja irtaantuneet sielut jo lähestulkoon itsestään vaihtavat paikkaansa ja asettuvat toistensa ruumiisiin saavuttaakseen luontaisen olotilansa ruumiin valtaistuimella ja sen hallinnassa.

Vaan taikausko, tuo kaiken järjen ja rationalisuuden katala ansa ja valheellisten toivojen suo! Se pukee ihastuttavan kimurantin ja kompleksisen tieteellisen kaavan mystisen hölynpölyn viittaan. Varmasti tuo ruumistani omakseen himoinnut noitamummo oli tanssahdellut noitapiiriensä ympärillä kuunvalon loisteessa. Epäilemättä oli maalaillut majatalon huoneemme sänkyjen alle labyrintiinisiä, pelottavia styygialaisia riimukaavoja joissa tanssivat unimaailman pirut. Sian tai kaksi varmasti uhrasi, tahraten itsensä niiden vereen ja laulaen yössä epäsointuisia loitsulauluja, kutsuen esi-isiensä piittaamattomia sieluja pitämään itseään kädestä hapuillessaan puolisokeana noituuden poluilla, joista ei todellisuudessa ymmärrä tuon taivaallista tai puoleista!

Ja tällaisen puolitaitoisen kansannoidan uhriksi olimme joutuneet, voi sitä surkeutta! Yhtäkaikki, sama kohtalo oli langennut Willoamin ja Yzlgrathen osaksi, niinkuin sain huomata pohtiessani juuston tekemisen saloja. Willoam oli manattu nuoren, pojaksi puetun tytön ruumiiseen, ja Yzlgrathe hieman vanhemman. Yzlgrathe oli tappaa minut keittiöveitsellä ennenkuin Willoam sai tämän ymmärtämään tilanteemme. Omalta kohdaltani olin hyvin, joskin tuskallisesti ymmärtänyt hyvin miksi raihnainen eukko haluaisi miehisen kehoni, alyä hehkuvat kasvoni ja tummat, kauniisti kihartuvat hiukseni joissa on vasta vain aavistus ohimoilla arvokasta harmaata. Mutta kuka sorja tyttölapsi haluaisi vaikkapa Yzlgrathen runnotun sotilaan arpisen ruumiin? Noitapiirin motivaatioissa haistoin epätoivoa, en niinkään laskelmoivaa pahansuopuutta.

Sisään kesken neuvottelumme sännännyt rouva ei nähnyt muutoksen läpi tai osannut epäillä mitään dramaattista tapahtuneen. Ovelasti sopeutuen tilanteeseen muodostin parempaa kuvaa tilanteesta. Lähivuosina Imperiumin piiriin ja suojelukseen otettu protektoraatti, vastarintaan nousseita paikallisia, tehokas uppiniskaisten maajussien kukistus, loppujen miesten värväys jalkaväkeen, ehkä hieman väkivaltaisten ja turhautuneiden rajaseuduille sysättyjen epäpätevien sotilaiden pelossa elävä paikallinen naisväki.. Sellaista se on, sopeutuminen vie aikansa ennenkuin sivistyksen siemenistä kasvaa sukupolvien saatossa hedelmää. Hitaasti kuitenkin, jäävät vanhat alkukantaiset uskomukset ja tavat taakse ja ylivertaisen Yli-Imperiaalisen kulttuurin saadessa jalansijaa työntyvät vihamielisen, varjoisan ja tuntemattoman maailman rajat taaksepäin, protektoraatti protektoraatilta.

Joka tapauksessa, ymmärsimme Yzlgrathen olevan vaarassa sorjan nuoren neidon (Mohini) ruumiissa, joten kuullessamme lähestyvän sotilaspartion ääniä lähetimme tämän maakellariin ja kätkimme luukun juutti- ja viljasäkein. Sotilaat olivat karkeaa ja turhautunutta laatua, vaativat rahaa, ruokaa, viiniä, viihdykettä.. Mielessäni eli kuitenkin huoli omasta ruumiistani. Vaikka sen takaisin saaminen ei teknisesti olisi haastavaa, raihnainen lainaruumiini asetti kuitenkin haasteita enkä puhu vain sen tuottamasta kuvotuksesta tai sen tuomasta pakottavasta tarpeesta pitää käteni kotiaskareissa. Käytännön ongelmani oli vaikuttaa siihen, että minä ja ruumiini päätyisimme jälleen yhteen olosuhteissa jotka olivat suopeat tieteellisten menetelmien harjoittamiselle. Ruumiimme olivat epäilemättä jo hyvää vaihtia pakenemassa tästä epätoivoisesta ja autioituvasta ja sotilaiden raiskaamasta kylästä, ja me meidän kykymme seurata väheni koko ajan.

Havahduin ajatuksistani siihen, että sotilaat potkivat impye Yzlgrathen salaluukkua peittäviä säkkejä, ja toimin silmänräpäyksessä älähtäen vaistomaisesti paikallisella kielellä "kapinapuheita! salaliitto!", mikä sai kaiken huomion kiinnittymään itseeni, ja pois Yzlgrathesta. Uskottava sepittelyni sai sotilaat tarraamaan minuun, ja lähtevän raahaamaan minua kohti varuskuntaa. Sieltä toivoin löytäväni upseerin jolle voisin joko puhua järkeä tai sepittää niin uskottavan valheen, että ruumiidemme pakomatka alhaisten noitien käsissä katkeaisi.

Viinille ja eritteilleen haissut luutnantti ei ymmärtänyt kertomuksestani mitään, ei nähnyt kirkasta ja polttavaa älyä vanhan mummon ryppyjen läpi. Sokea typerys! Hapattukoon huonolaatuinen raaka viini sen sian vatsalaukussa, ja paakkuuntukoon vatsalaukustaan rasvahaavoista tihkuneen veren kanssa tukokseksi paksusuoleen aiheuttaen nälkiintymiskuoleman ja sameaan sappeen tukehtumisen kivuliaissa kuumehoureissa kylässä jossa ei ole teurastajaa parempaa välskäriä viikkomatkojen päässä!

Yzlgrathen lainaruumis talutettiin minua vastaan kun sotilaat retuuttivat minua ulos. Tytön silmissä näkyi kauhua, jota minun oli vaikea kuvitella Yzlgrathen silmiin, joten otaksuin Yzlgrathen sielun löytäneen oikean ruumiinsa. Tyttöparan kohtaloa kävi sääliksi, ja tunsin itseni ruumiini lailla heikoksi.

Kiroilun rasituksesta heikkona ja hengettömänä kompuroin takaisin kylään. Jokin kiukussani sai minut hetken kuvittelemaan kylän liekeissä ja keisarilliset sotilaat makaamassa katuojissa verissäpäin, sokeat silmät tuijottaen taivasta. Tuskinpa kovin enteellistä, minua vain sapetti. Näin nuoren poikatytön ruumiissa (Ratha) Willoamin, tuon parantumattoman kapinanlietsojan lentävän majatalosta kadulle. Myöhemmin Willoam paljasti löytäneensä majatalon huoneestamme kätkettyjä noitariimuja, jotka hyvinkin täsmäsivät olettamuksiini.

Yllätykseni oli melkoinen, kun Yzlgrathe, seurassaan oma ja Willoamin ruumis ratsastivat meitä vastaan. Yzlgrathe oli kiihkoissaan ja sekava. Noita ruumiissani oli ärsyttävän ylimielinen, ja kuin kotonaan minun lihallisessa kodissani! Juuri tällaiset tiedettä ymmärtämättömät ja siksi halveksuvat maalaisnoidat ovat kaiken pahan alku ja juuri! Willoamin avustuksella ymmärsin Yzlgrathen lupautuneen auttamaan - tämä vielä, kaiken hävyttömyyden jälkeen.. Siis auttamaan, sitä tytönhupakkoa, jonka sotilaat olivat vieneet mukanaan. Omalaatuinen tilanne, tosiaankin, mutta hatunnostoni Yzlgrathelle, miten ikinä hän olikaan tilanteen kääntänyt näin dramaattisesti eduksemme. Harmillista sinänsä, olisi ollut henkisesti tyydyttävämpää purkaa ylivertaisen alkemian avuin meitä riivannut kirous kahlehditun noidan suoltaessa pahasta suustaan vierasmaalaisia kirouksia impotentin raivon vallassa, ja lopulta joutuen tunnustamaan älyni omia vähäisiä taitojaan ylemmäksi! Vaan surkeus, oli tyytymiseni nöyryyttävään lupaukseen, ruumiimme tytönhupakon hengestä. Jotenkin viime aikoina minua on riivannut jatkuva kiire, jonka toivon pian väistyvän jotta voisin jälleen tehdä asiat rauhalliseen, perusteelliseen tahtiin.

Saatuani omat ajatukseni itseäni tyydyttävään järjestykseen, Yzlgrathe oli jo marssinut edeltä, saatuaan jonkinlaisen pahan aavistuksen.

Kyllä, sama miespuoli Hadrian, jonka olin julistanut jo kerran aiemmin kuolleeksi. Ja tyttöparka hengissä. En ollut sinänsä yllättynyt siitä, että kuolleista elämään ryöminyt demoninen miehimys ei ollut kiinnostunut ruumiillisesti paikallisesta tyttölapsesta. Kaikki viittasi siihen, että Hadrian kätki ilmeisiä poikkeavuuksiaan, niin yliluonnollisia kuin luonnottomia ja moraalittomia, muulta varuskunnan väeltä. Himokkaan upseerin esittäminen oli kai miehen käsitys tästä.

Uskomatonta sinänsä, vain hieman vastaan haraten noitaeukko nosti kirouksensa ja olimme myös Willoamin kanssa takaisin ruumiissamme. Noitaeukko vei hevosemme, ja pakeni kylästä mukanaan Yzlgrathen armeliaasti kirjoittama saatekirje. Ehkä se hämää joitakin rajapartioita.

Willoam osoitti erinomaista oma-aloitteisuutta ja älyllistä kiinnostusta, ja testasi Hadrianin vangitseman olennon pulloon säilytettyä verta ottamalla sitä kunnon tujauksen. Analysoin ensireaktion mukaan veren melko harmittomaksi, sillä Willoam palasi tajuihinsa melko nopeasti. Päätin kuulustella Hadrianin sielua ja lähetin Azlgrathen hakemaan sikaa tai kahta.

Valitettavasti, ennenkuin ehdin estää, Willoam oli jo testaamassa verinäytettä Hadrianin ruumiiseen, dramaattisin seurauksin. Elinvoima näytti palaavan tähän, valtaisa ruhje kuroutuvan umpeen ja hetken - voisin vannoa - näin elollisen älyn sen silmissä ennenkuin ruumis roihahti kiihkeisiin liekkeihin. Harmittelin Willoamin äkkipikaisuutta. Jos haluaisin keskustella Hadrianin kuolleen sielun kanssa, olisi sovellettava hankalampia ja aikaavievempiä menetelmiä kuin jos käsilläni olisi ollut vastakuolleen ruumis.

Samanlaisen mielijohteen vallassa Yzlgrathe vapautti vangitun, epämuodostuneen olennon. Me jäimme kylänraitille, nälkiintynyt sika Yzlgrathen sylissä, takanamme palavat parakit.

Koko päivä kävi hermoilleni. Saatoin melkein kuvitella miten kulkukoiratkin nauroivat minulle.