Enigma Arkin okkultismin ja rituaalien asiantuntija. Liian syvissä vesissä. Whisper.

Luotan lukuun, itseeni, ja pyhään geometriaan.

"Iruviassa tällaista ei olisi ikinä päässyt tapahtumaan."

- Morani Satti, aivan liian usein.

“Hän on ollut tuolla kohta kolme tuntia!” Häkeltynyt ja hätääntynyt ääni kuului kumeana oven toiselta puolelta.

“Luota häneen,” sanoi toinen ääni. “Olen saanut vakuuden lady Olynderilta että hän ei ole puoskari.”

Hätääntynyt ääni koitti kuiskata, mutta hänen äänensä kuului silti oven läpi. “Mutta hän on iruvialainen, sir Darkon. Tämä on hyvin säädytöntä.”

“Iruvialainen tai ei, hän sanoi tämän kestävän kauan ja hän soittaa kelloa kun on valmis. Muutoin emme saa astua huoneeseen, vaikka hän anoisi sitä. Hän pyysi meitä myös olemaan hiljaa, joten tyst.”

Morani kuuli kaiken oven takaa, mutta hänen keskittymisensä ei herpaantunut. Violetin kaavun alla hänen huulensa toistelivat äänettömiä loitsusanoja. Uthoth. Ett-nem. Amom. Tyhjän huoneen lattialankkujen välissä tupruttivat viimeiset suitsuketikuista, niiden huumaavan tuoksun auttaessa Morania keskittymään ja sulkemaan elävän maailman äänet mielestään. Hänen sormensa tuntuivat melkein liimautuneilta yhteen, jalat kihelmöivät puutumisesta ja niskaa jomotti. Hän oli istunut tässä asennossa tuntikausia. Moranilla ei ollut kuitenkaan aikaa miettiä näitä. Huoneessa oli väkivaltainen aave, ja hänen tehtävänsä oli nujertaa se. Morani tiesi sen olevan läsnä, ja jokaisella sanalla hän repi sen olemusta esiin näkyvään maailmaan. Aave taisteli häntä vastaan, siksi hän ei saanut herpaantua hetkeksikään. Muuta kävisi kuten lady Olynderin tapauksessa.

Musta, öljyinen koiperhonen lensi hänen näkökenttänsä halki. Sitä seurasi toinen, kolmas, ja pian niitä oli mahdoton laskea. Morani nosti katseensa. Koiperhosten pyörremäinen tanssi nousi hiljalleen pulppuavan nesteen yläpuolelle. Niiden keskelle alkoi ilmestyä hahmo.

“Aave, minä olen Morani Satti, Syreenitemppelin kuiskaaja. Kautta nimeni joka on aito ja omani, minä sidon sinut tähän hetkeen, ja sinun nimesi, Marcus Llowe, joka on aito ja omasi, toimikoon lukkona ja avaimena.”

Morani Satti, Syreenitemppelin kuiskaaja, sanoi matala ääni Moranin pään sisällä. Mitä sinä halajat?

“Aave, sinä piinaat tämän talon herraa Sir Darkon Penninghastia. Minulle on maksettu siitä että se päättyy, ei tämä sen erikoisempaa ole.” Morani nousi ylös, ja hän siirsi hupun pois kasvoiltaan, violetin veripisaran hohtaessa hänen otsallaan. Morani otti aavevaajansa ja savisen purnukan käteensä, valmiina vangitsemaan hengen.

Morani Satti. Syreenitemppelin kuiskaaja. Matala ääni jatkoi, ja samalla henki astui koiperhosten keskeltä. Hän oli pitkä mies, jolla oli perhosen siipiä muistuttava kaapu, mustat hiukset jotka näyttivät kuhisevalta parvelta ja mustat silmät, joiden syövereissä näkyi tähtien valoa. Lattialaudat narskahtivat tämän askelten alla.

Samalla hetkellä Morani Satti, Syreenitemppelin kuiskaaja, tajusi juuri tehneensä suuren virheen. Aaveilla ei ole fyysistä ruumista, ne muodostuvat ektoplasmasta. Aaveet näyttävät meiltä, mutta haaleilta, vailla elämää. Ja niillä ei todellakaan ollut tuollaisia silmiä. Tämä olento hänen edessään ei ollut Marcus Llowe.

Se oli demoni.

Purkki herpaantui Moranin kädestä, särkyen äänettömästi huoneen lattialle. Morani huusi kauhuissaan, juosten huoneen ovelle, koittaen hakata sitä nyrkillään jotta joku avaisi sen, mutta mikään ääni ei kuulunut huoneessa. Morani koitti murtaa ovea auki. Hän tunsi niskassaan kylmän kostean henkäyksen.

Morani Satti. Syreenitemppelin kuiskaaja. Minä kysyin sinulta kysymyksen.