Liite 2: Otteita Marachail päiväkirjoista

18.4.1981

Leningradin esikaupunkialue

Äiti kertoi minulle, että opin lukemaan todella aikaisin. Monet sanat menevät kuitenkin vieläkin väärin. Pjotr sanoo minua vanhukseksi, koska puhun välillä niin hassusti. Monet lapset kiusaavat minua siitä, mutta ei se haittaa. Äiti sanoo, että isä puhui samalla tavalla. Kai minä olen sitten samanlainen kuin hän. Välillä on kurjaa, kun muilla on isä, mutta minulla ei. Äiti sanoo, että isä tulee vielä takaisin. En oikein usko siihen...

3.5.1983

Leningradin esikaupunkialue

Miksi minä tiedän niin paljon asioita? Historia on kummallista. Siellä on tosi paljon asioita, jotka ovat jotenkin tuttuja. Venäjän vallan aikaan kaikki oli paljon selkeämpää, kuin nyt. Muut aineet ovat jotekin tylsiä. Paitsi geometria. Siinä on jotain hienoa. Palaset muodostavat kuvioita. Niissä voi nähdä vaikka mitä. Äiti haluaisi, että minusta tulee lääkäri. En vain oikein tiedä. Olen miettinyt, että voisin alkaa kosmonautiksi.

23.12.1985

Leningradin esikaupunkialue

Näin taas sitä unta. Vanha mies jossain palatsissa, viettelemässä nuoria naisia. Yksi heistä näyttää ihan Natashalta. Tuntuu väärältä herätä sellaisesta unesta. Siinä kaikki on niin pelottavaa ja vierasta, mutta haluasin silti miehen paikalle. Onkohan sellainen normaalia? En ole uskaltanut kertoa kenelläkään.

8.1. 1987

Leningradin esikaupunkialue

Piirsin sen miehen vahingossa kuvataiteen tunnilla! Miten kukaan vai piirtää jotain vahingossa?!? Kuvassa oli jotain kummia kuvioita. Piilotin kuvan ja väitin, etten ollut keksinyt mitään. Näin miehen taas unissani. Äiti on huomannut väsymykseni, samoin Pjotr.

9.11.1988

Leningradin esikaupunkialue

En ole nukkunut yhtään pyöräilyonnettomuuden jälkeen. Kaikki katsovat minua oudosti. Jotkut väittävät, että tein jotain sille auttamaan tulleelle miehelle. Saatoin tehdäkin, en muista kunnolla. Muistan vain, että kaaduin ja osuin katkenneeseen liikennemerkkiin. Jotain meni lävitseni. Sitten näin....

Mies oli kuulemma kuollut sisäiseen verenvuotoon. Jotain mahassa oli mennyt ihan muusiksi. Verta oli ihan kamalasti, mutta se oli miliisin mukaan minun. Tai siis ei se voinut olla. Ei minussa ollut haavoja.

13.11.1988

Leningradin esikaupunkialue

Mies tuijottaa minua peileistä ja ikkunoista. Minne minä voin mennä? Natasha oli tuonut äitinsä leipoman piirakan. Minä näen hänestä välillä unta, kun nukahdan vahingossa. Se vanha mies satuttaa häntä ja... muutakin.

Minulla on jotain kuvioita kädessä. Yritin raaputtaa ne pois, mutta haavat paranevat aina melkein heti. Äiti on tosi huolissaan, vaikka olenkin aanut piilotettua suurimman osan häneltä. Hän on myös tosi sairas. Se saattaa olla reuma tai jotain. Kädet ovat kipeät ja tärisevät.

Se kuiskailee minulle aina, kun olen yksin.

Kirje 7.5.1989

Minä en tappanut sitä vartijaa. Tiedän, että siihen on vaikea uskoa, mutta se en ollut minä. Olen oma itseni ensimmäistä kertaa moneen päivään. Eräs toinen on käyttänyt kehoani. Olen päättänyt jättää sivistyneet maat taakseni. En usko, että minun kaltaiselleni on sijaa täällä. Kuka hyvänsä tämän kirjeen lukeekin, katsokaa, että äidilleni ei kerrota teidän totuuttanne. En halua, että hän muistaa poikansa murhaajana.

Olisitte pitäneet ne terävät esineet poissa.

23.1.1990

Osasto E:n koulutuskeskus

Olen henkeni ja varmaan sielunikin velkaa Kapteeni Popovitchille. Suljettu osasto yhdistettynä Koschein läsnäoloon repi päätäni hajalle melkoista tahtia. Osasto E:ssä vihdoinkin joku uskoo minua, eikä suhtaude minuun pelkkänä hulluna.

Koulutus on varsin rankkaa, mutta se pitää ajatukset poissa menneestä ja väsyneenä nukun paremmin. Olen oppinut pikkuhiljaa tajuamaan mistä tässä kaikessa on kyse. En vieläkään ymmärrä mitä minulle on tapahtunut, mutta osaan sentään hallita voimiani. Taustalla on kuitenkin aina pelko siitä, että vanhus sisälläni saa vallan. Pitää olla varovainen.

4.9.1990

Leningrad

Olen suorittanut ensimmäisen tehtäväni kenttäagenttina! Selvitimme Kapteeni Popovichin johdolla Vorkutasta löytyneen joukkohaudan mysteerin. Joukko viikinkisotureiden henkiä oli possessoinut kaivostyöläisiä näiden avattua heidän joukkohautansa. Voimani auttoivat ryhmäämme suojautumaan näiltä hyökkäyksiltä ja selvisimme kaikki ehjin nahoin pois paikalta.

Voi olla, että nämä voimat ovat muutakin kuin kirous.

17.10.1990

Leningrad

Näin Natashan vanhassa kaupunginkirjastossa. Hänestä on kasvanut nainen ja hän on aivan uskomattoman kaunis. Haluaisin mennä puhumaan hänelle, mutta en oikein uskalla. En tiedä muistaako hän minua muuna, kuin hulluna, joka joutui hoitoon. Ajatus tilanteesta, jossa hän kääntyisi inhoten tai peloissaan pois on liian pelottava.

29.12.1991

Pietari

Neuvostoliitto on hajonnut! Osasto E on hajonnut! Sain käteeni läjän asiakirjoja, taputuksen olalle, kirjoitin pari lomaketta ja nyt olen valtion eläkkeellä. Osaston tilat pitää olla tyhjänä vuoden loppuun mennessä. Minneköhän minä menen? En edes tunne Pietarista muita, kuin Osasto E:n jäseniä, enkä heistäkään kovin montaa hyvin.

Pitäisi varmaan etsiä töitä: "Tappamaan koulutettu okkultisti etsii paikkaa. Tyytyy vähään." Tosi hyvä!

Karpenkova ehdotti, että alkaisin opiskelemaan. En vain oikein tiedä. Periaatteessa voisin alkaa opiskelemaan arkeologiaa tai jotain ja koittaa hypätä Lian kyytiin. Normaali opiskelu tuntuu vaan operatiivisen elämän jälkeen melko tylsältä. Luutnantti Lukanovitsch kehotti myös harkitsemaan miliisin uraa, mutta kuten Popovich siihen totesi, niin oma psykoprofiilini ei taida oikein mennä läpi siellä.

15.4. 1993

Pietari

Lia ollut kadoksissa viikkoja ja Alexei ei paljon muuta tee, kuin juo votkaa ja "miettii seuraavaa siirtoa". Yksin olo on tuonut vanhuksen taas lähemmäsä pelin pintaa. Pakko tehdä jotain. Olen päättänyt lähteä etsimään Lia. Onpahan jokin päämäärä.

Olen oppinut tunnistamaan virkavallan kyttääjät, mutta luulen että joku muukin seuraa minua. Liittyyköhän se Lian katoamiseen?

5.11. 1993

Tallinna

Kadotin lopulta viimeisetkin jäljet pian rajan ylittämisen jälkeen. Luulen, että hänelle on tapahtunut jotain.

Olen nyt jo varma, että minua seuraavat muutkin, kuin Venäjän hallituksen joukot. Viimeisimmät varotoimeni ovat vieneet minua niin nopeasti paikasta toiseen, että mikään normaali taho ei pysyisi perässä. Luulen, että sain kadotettua FSB:n miehetkin jossain vaiheessa. Opin valuttamaan väsymyksen veren mukana pois, joten pystyn liikkumaan pitkiä aikoja ilman lepoa.

Pitää jatkaa matkaa. Pysähtyminen ei ole enään turvallista.

1.7. 1997

Moskova

Tulin Moskovaan, koska huhujen mukaan Popovich olisi ollut täällä. En ole kuitenkaan löytänyt häntä. Toivottavasti hän on kunnossa. Tipuin oman matkani kyydistä kolme vuotta sitten. En enään muista paljoakaan siitä ajasta. Hiusnäytteissä on jälkiä muutamastakin huumeesta. Vaikea pysyä kärryillä. Vajaa vuosi Moskovan paskaisissa hostelleissa on ihan riittävästi. Painun takaisin Leningradiin... tai siis Pietariin. Saatanan Venäjän federaatio!!!

4.6. 1998

Pietari

Tätäkö tämä sitten on? Hoidin taas yhden keikan Sergeille. Saan siitä riittävästi rahaa, jotta piden uneni rauhallisina ja vanhuksen hallinnassa. Jokainen uusi voima, jonka opin tuo hänet lähemmäksi pintaa. Joskus pienikin heijastus riittää. Joskus kuvittelen hänet näkökentän rajoille muuten vaan. Olen alkanut taas puhumaan hänelle. Aina huono merkki.

Natashan elämän seuraaminen tuo jotain lohtua, vaikka hänen tapaamansa miehet ovatkin liian huonoja hänelle. Niin, siis tätäkö tämä sitten on? Ihmisten etsimistä, kaman vetämistä ja naapurin tytön seuraamista.