Lia Karpenkova

Taustatarina

Lia Vasilyeva Karpenkova (os. Alexandrova) oli vanhempiensa ainoa lapsi. Lian isän, Vasily Alexandrovin suku oli kotoisin Armeniasta, jossa myös Lia vietti varhaislapsuutensa. Vasily Alexandrov oli oppinut ja vaikutusvaltainen mies, joka rakasti Armeniaa intohimoisesti. Jostain syystä Vasily oli kuitenkin tuonut eräältä Moskovan matkaltaan mukanaan venäläisen vaimon. Vaikka kaikki olivatkin neuvostoliittolaisia, levisi tasavallan ideologia hitaasti periferia-alueille. Armeniassa Lian äitiä Anna Ivanovaa pidettiin kopeana venakkona.

Lapsuudestaan Lia muistaa hyvin isoäidin sylissä vietetyt tarinatuokiot sekä isän intohimoisen suhtautumisen kotimaansa historiaan. Lia tekikin usein isän ja isoäidin kanssa retkiä Armenian historiallisille kohteille tai katomaan Ararat – vuorta. Isoäidillä oli aina tarinoita kerrottavana jokaisesta paikasta. Lian vilkkaassa mielikuvituksessa Zoulvisia, Astghik ja muut armenialaisen mytologian olennot olivatkin aina läsnä.

Lian äiti ei viihtynyt koskaan Armeniassa. Äiti ei jaksanut kuunnella isoäidin ”hölynpölyä” tai lähteä mukaan isän iänikuisille historiaretkille. Epäilemättä äiti oli kuvitellut isän maalaman kuvan Armeniasta hieman toisenlaiseksi. Kun Lian äiti yllättäen kuoli Lian ollessa vain viiden vanha, sanoivat ilkeät kielet kopean naisen kuolleen tylsyyteen maaseudulla.

Äidin kuoltua Lian välit isään viilenivät: isä ei koskaan selvinnyt äidin kuolemasta, ja turvautui perheen sijaan pulloon. Koska isä tunsi työnsä kautta paljon ihmisiä, sai hän järjestettyä Lialle paikan tytöille tarkoitetusta sisäoppilaitoksesta.

Sisäoppilaitos oli kova koulu, jossa tytöistä koulittiin vaimoja upseereille ja tukipylväitä neuvostotasavallalle. Perinteisten kouluaineiden lisäksi sisäoppilaitoksessa opetettiin kaikkea mitä nuori nainen vain saattoi tarvita aina etiketistä tanssitaitoon. Tulevaisuudessa näistä taidoista oli Lialle paljon hyötyä.

Tytöt oli jaettu sisäoppilaitoksessa suuriin makuuhuoneisiin, jonka jakoivat suurin piirtein samanikäiset lapset. Monet Lian rakkaimmista ystävistä ovatkin peruja sisäoppilaitoksesta. Lia oli kuitenkin ainoita tyttöjä, joka jatkoi opintojaan sisäoppilaitoksen jälkeen. Suurin osa Lian ystävistä avioitui ja perusti perheen sisäoppilaitoksesta valmistuttuaan. Ystävyyttä pidettiin yllä lähinnä kirjeitse, sillä sisäoppilaitoksesta tyttöparvi hajaantui ympäri Neuvostoliittoa.

Vaikka sisäoppilaitoksen tyttöjen parissa oli vahva yhteishenki, unelmoi Lia usein edesmenneen äitinsä sylistä ja uskoi vahvasti tämän seuraavan hänen elämäänsä jostain pilven reunalta. Vasta myöhemmin, Lian ollessa teini-ikäinen, kuuli hän tätinsä Iraida Vanyavan puhuvan isoäitinsä kanssa. Keskustelusta kävi selkeästi ilmi, ettei Lian ihannoima enkelimäinen äiti suinkaan ollut kuollut, vaan oli karannut toisen miehen matkaan jättäen sekä Lian että aviomiehensä oman onnensa nojaan.

Lia ei koskaan kysynyt isoäidiltään tai tädiltään tarkemmin äidistään. Usean vuoden ajan äiti oli Lialle todella kuollut. Isoäidin kuoltua Lia kuitenkin löysi vanhan naisen jäämistöstä äitinsä lähettämän valokuvan. Valokuvassa hymyili äiti toisen miehen kainalossa ja piti kättä suojelevasti pienen pojan harteilla: Lialla oli veli. Pikkuveli muutti Lian suhtautumisen täysin. Ainoalle lapselle veli oli jotain ihmeellistä, joku josta tuli Lialle läheisempi kuin kukaan muu, vaikka Lia ei ollut puhunut tälle koskaan sanaakaan.

Pienen salapoliisintyön jälkeen Lia jäljitti helposti äitinsä ja tämän uuden perheen. Valokuvassa kun näkyi jopa kadunnimi eikä kaupungistakaan voinut erehtyä. Haku Leningradin yliopistoon antoi Lialle mahdollisuuden muuttaa samaan kaupunkiin veljensä kanssa. Opiskelujensa alussa Lia viettikin paljon aikaa seuraten veljeään kirjastoon tai puistoon pysyen kuitenkin aina etäisenä ja tuntemattomana. Äitiään Lia ei halunnut tavata.

Lia opiskeli Leningradissa arkeologiaa. Muinaishistorian lisäksi Liaa viehätti yliopistossa siellä leviävät radikaalit ajatukset. Yliopistolla alettiin puhua Neuvostotasavaltojen sijaan Venäjän tai Viron historiasta. Samalla myös hengellisyys kohosi ja munkkien piilottamat vanhat ikonit kaivettiin esiin yöllisiä jumalanpalveluksia varten. Liakin osallistui joitakin kertoja vespereihin, mutta lopetti ymmärrettyään, ettei hämyisestä tunnelmasta huolimatta uskonut niin paljon jumalaan kuin tieteeseen.

Lia pärjäsi hyvin opinnoissaan ja oli pidetty opiskelijatovereittensa parissa. Lia tuli yleensä toimeen jokaisen uuden ihmisen kanssa ja osasi aina sanoa oikeat asiat oikeaan aikaan. Ehkä juuri siitä syystä arvostettu professori Anton Karpenkov iski silmänsä nuoreen opiskelijatyttöön.

Anton Karpenkov oli mies, joka oli saavuttanut paljon. Kansainvälisesti tunnustetun akateemisen uransa lisäksi professori Karpenkov oli varakas mies, jolla oli paljon kontakteja vallan huipulla. Lia avioitui Anton Karpenkovin kanssa täytettyään juuri kaksikymmentä. Tuore aviomies oli 25 vuotta Lia vanhempi, ja olisi voinut olla tämän isä. Myöhemmin Lian ystävätär, saman sisäoppilaitoksen käynyt Vera Vlasiva sanoikin, että Lia varmasti haki elämäänsä turvallista isähahmoa. Avioliitto oli kuitenkin ikäerosta huolimatta onnellinen – ainakin jonkin aikaa. Politiikkaan pyrkivä Anton Karpenkov esitteli nuorikkoaan ylellisillä illallisilla ja hukutti tämän lahjoihin. Lian opinnot jäivät taka-alalle, kun tämä keskittyi rooliinsa edustusrouvana.

Lia oli kuin kala vedessä diplomaattien ja poliitikkojen maailmassa. Sisäoppilaitoksen etikettikoulutuksesta oli arvaamatonta hyötyä, mutta jostain syystä Lia myös tiesi aina mitä kukakin halusi kuulla – ja sai nämä helposti kiedottua pikkusormensa ympärille. Venäjän valtapiireissä huhuttiinkin Lian olevan miehensä poliittisen uran kantava voima.

Ehkä juuri tästä syystä komentaja Dementjev KGB:n osasto E:stä otti Liaan yhteyttä. Komentaja Dementjev tarjosi Lialle mahdollisuutta arkeologiseen tutkimustyöhön, mutta halusi tämän osallistuvan myös KGB:n korvina erilaisiin poliittisiin illanviettoihin. Lia oli imarreltu eikä kokenut suuria tunnontuskia siitä, ettei voinut kertoa pestistään aviomiehelleen. Olihan kaikilla kotirouvilla salaisuutensa. Lian salaisuuteen liittyi ehkä enemmän sotilaallista koulutusta kuin muiden, mutta maailma olikin muuttumassa.

Osasto E keskittyi paranormaalien ilmiöiden tutkimukseen. Lian oli aluksi vaikeaa ottaa yksikkö vakavasti, mutta lopulta Lia järkeili itselleen, että ilmiöt olivat yliluonnollisia vain siksi, ettei niihin oltu vielä keksitty luonnollista selitystä. Painoarvo oli nimenomaan sanalla vielä, sillä Lia päätti pistää kaikki voimavaransa outojen tapausten selvittämiseen luonnonlakien avulla.

Työskentely KGB:n sisällä antoi Lialle mahdollisuuden myös tarkkailla pikkuveljeään paremmin. Veljellä ei näyttänyt menevän erityisen hyvin. Veljen sairaskertomukset kertoivat paranoidisesta skitsofreniasta, joka lopulta ajoi teinipojan hoitoon suljetulle osastolle. Koska veljen kohtauksiin kuului myös muinaisesta taikuudesta puhuminen, onnistui Lia vihjaamaan "mielenkiintoisesta tapauksesta" esimiehelleen, jolla oli ollut myös hieman samanlaisia "kohtauksia".

Varsin pian Lia olikin onnistunut järjestämään veljensä osaksi Osasto E:tä. Osaston sisällä veljeä pidettiin voimakkaana velhona, ja muutamalla yhteisellä tiedusteluretkellä myös Lia oli nähnyt veljensä tekevän omituisia asioita. Toisaalta, ihmisten aivojen toiminta tunnettiin varsin huonosti. Mikäli hieman sekavaan tilaan ajautunut teinipoika onnistui saavuttamaan mielensä voimalla erikoisia asioita ja puhui vielä samalla 1100 – luvulta peräisin olevilla slaavilaisilla loitsusanoilla, oli aiheeseen vihkiytynyt katsoja varmasti valmis uskomaan taikuuteen. Ehkä maailmassa oli jotain energiaa, jota herkät ihmiset pystyivät kanavoimaan, mutta Lian mielestä oli vain ajan kysymys milloin tämä energia, mana tai voimanlähde – miksi sitä ikinä halusikaan kutsua – olisi yhtä luonnollinen osa maailmaa kuin muutkin fysiikan lait.

Neuvostoliiton hajottua myös Osasto E lakkautettiin. Anton Karpenkov nousi duumaan ja Lian elämä keskittyi jälleen vahvasti aviomiehen ympärille. Liasta oli kuitenkin kasvanut Osasto E:ssä itsenäinen nainen, jolle elämä kotirouvana otti voimille. Lian kesken jääneet opinnot tuntuivat yhä kaukaisemmilta, sillä olihan hän Osasto E:n puitteissa johtanut omaa tutkimusryhmää. Lia ei vain voinut kertoa tätä kenellekään. Jotain tehdäkseen, yritti Lia panostaa yhä voimakkaammin miehensä urakehitykseen vain huomatakseen tämän olevan yhtä korruptoitunut kuin kaikki muutkin poliitikot.

Tarkemmin asiaan perehdyttyään, Lialle selvisi, ettei ihannoitu aviomies ollut edes tehnyt omia tutkimuksiaan yliopistolla, vaan ostanut ne nälkäpalkalla työskenteleviltä nuorilta tutkijoilta. Rahat toimintaansa aviomies oli saanut myymällä rikkaille keräilijöille kaivauksiltaan löytyneitä artefakteja. Kun Lia yritti puhua miehelleen aiheesta, nauroi tämä tälle päin naamaa. Tätä oli oikea maailma turhien ideologioiden takana.

Jossain matkan varrella Lian rakkaus Antonia kohtaan loppui. Ehkä siihen vaikutti se henkinen ja fyysinen väkivalta, jota mies vaimoonsa käytti. Tai ehkä se, ettei Lia uskaltanut lyödä takaisin, sillä vielä enemmän kuin Antonin lyöntejä, pelkäsi Lia KGB:n kanssa allekirjoittamaansa sopimusta. Toisaalta, myös Antonilla oli ystäviä korkeissa asemissa. Mies oli tehnyt sanattomasti selväksi, ettei Lialle kävisi hyvin, mikäli tämä kertoisi Antonin saamista lahjuksista tai myymistä artefakteista.

Lopulta elämä Antonin rakentamassa kultaisessa häkissä riitti Lialle. Lia kaipasi vapautta ja muisteli haikeasti Osasto E:n antamaa mahdollisuutta seikkailuun. Eräänä kauniina yönä Lia pakkasi tavaransa, otti mukaansa muutaman Antonin hankkiman muinaisesineen ja jätti kotinsa. Vailla tunnontuskia Lia möi muinaisesineet – kauniit keskiaikaiset hopeapikarit – tuntemalleen antiikkiharrastajalle, ja muutti Tallinnaan vanhan ystävänsä Veran luokse.

Vera oli naimisissa konservaattorina toimivan Vadim Ekomovin kanssa ja yhdessä kolmikko perusti ryhmän, joka kaivoi esille artefakteja, konservoi ne ja möi parhaiten tarjoavalle. Venäläisellä vähemmistöllä ei ollut helppoa vastaitsenäistyneessä Virossa, ja Veralle ja Vadimille Lian bisnes oli onnenpotku. Korruption rehottaessa ”antiikkikauppaa” oli varsin helppo harjoittaa, ja jo muutaman vuoden jälkeen Lian, Veran ja Vadimin pesämuna oli niin suuri, että he saattoivat laajentaa toimintaansa Viron ulkopuolelle. Muutaman vuoden jälkeen Lia ei enää edes tuntenut tunnontuskia muinaisjäännöksen tuhotessaan ja kaikille kuuluvan menneisyyden myytyään. Ostajia löytyi aina, ja kaikki halusivat ostaa Lialta. Tiesihän Lia tarkalleen mitä he halusivat – ja kuinka paljon.

Kahdeksan vuotta osasto E:n lopettamisen jälkeen ja kuusi vuotta avioliittonsa loppumisen jälkeen, oli Lia tunnettu hahmo antiikkikaupan "mustilla markkinoilla". Kohonnut maine ja arvostus imartelivat Liaa. Kaupankäynnin ehdoilla hän sai suurmiehet kiemurtelemaan himosta esitellessään mahdollisuuksia muinaisen Egyptin tai Persian artefaktien parissa. Ja toisen perimmäisen himon tunteminen oli todellista valtaa.

Vera ja Vadim olivat muuttaneet Prahaan ja perustaneet sinne antiikkikaupan, jonka takahuoneesta Lian löytöjä välitettiin konservoituina eteenpäin. Lia itse kiersi ympäri maailmaa ja keskitti toimintansa köyhyyden, sodan ja korruption runtelemiin maihin, jossa kulttuuriperinnöstä ei juuri välitetty. Aina toisinaan Lia palasi vaivihkaa Pietariin selvittääkseen mitä pikkuveljelle kuului. Sen sijaan Osasto E:n paranormaalit ilmiöt ja niiden tieteellinen tutkimus olivat Lialta jääneet jo kauas taakse, vaikka toisinaan Lia saattoikin työmatkoillaan törmätä johonkin outoon ja ihmeelliseen. Tietoa ja totuutta enemmän Lia kuitenkin himoitsi rahaa, valtaa ja mainetta. Huomaamattaan Lia oli muuttunut aivan samanlaiseksi kuin halveksimansa Anton Karpenkov.