Vaclav Ferenci

Ensitapaaminen

Tämän muistavat riittävän vanhat palvelusväkeen kuuluvat kertoa, että Vaclav oli transylvanialaisen Ferencin pajarisuvun nuorin vesa. Kuulemma naisiinmenevä hulttio, jollaisia oli kolmetoista tusinaan, eikä oikein millään tavalla merkittävä. Ferencit olivat muutamankin naimakaupan kautta sukua Patrescuille, eikä ollut ollenkaan tavatonta, että Ferencejä tapasi Patrescujen vieraina. Kuitenkin, Vaclavin kerrottin kadonneen eräällä metsästyretkellä ja kertomalla tästä oli aikaa jo vierähtänyt yli kolmekymmentä vuotta.

Varsin suuri olikin siis Patrescujen luona hämmästys niiden keskuudessa, jotka Vaclavin muistivat, kun hän eräänä sateenpieksemänä yönä kolkutti Patrescun kartanon portteja ja pyysi majapaikkaa. Vaikutti olevan juovuksissa ja käyttäytyi muutenkin oudosti; loukkasi kartanon isäntää, vanhaa Janos Patrescua ja silmäili julkeasti hänen kaunista nuorta vaimoaan Reginaa. Vanhan Janosin tunteet siinä taisivat hieman kuohahtaa, ja suljettujen ovien takana käytiin kiivassanaista keskustelua, jota korvansa ovea vasten painaneet nuoremmat Patrescut Janos, Constantin ja Milos kuuntelivat kukin milläkin mielellä; erään tunteet kuohahtaen kuinka julkea tämä vieras olikaan, toisen posket kuumottaen millaista kieltä vieras käytti ja kolmas tunteensa kurissa pitäen vain tarkkaili kahta velipuoltaan, niinkuin olisi jo tuolloin pohtinut paljon ikäistään aikuisempia ajatuksia. Tiedetään, että kaunis Regina meni aikaisin yöpuulle, ja vieras seurasi pian perässä, jättäen vanhan Janosin rakkaan ystävänsä, vahvan kreikkalaisen viinin seuraan. Vanha Janos oli vaimonsa haureudesta autuaan tietämätön, ja tätä palvelusväen keskuudessa kyllä kovasti pohdittiin, että mistä moinen. Pakkohan hänen oli tietää, joten liekö sitten vain teeskennellyt tietämätöntä.

Reginan viettelys

Pian sitten kävikin niin kuin arveltiinkin käyvän, että Janos vanhempi lakkasi kokonaan käymästä vaimonsa makuukammarissa, sillä kummallinen pitkään nukkuva ja öitä valvova vieras viihtyi pidempään kuin kukaan oli odottanut tai oli millään muotoa soveliasta. Vieras lähti matkoihinsa vasta kevään koittaessa, jossa vaiheessa palvelusväki pani merkille erikoisen tavan valvoa yöt ja nukkua päivät tarttuneen myös Reginaan, jonka koko olemus tuntui samalla muuttuneen oudon kalvakkaaksi. Tuosta yöstä lähtien kuiskailtiin, että Regina oli talossa se, joka määräsi kaikissa asioissa kaapin paikan. Kerrotaan jopa Janos vanhemman pelänneen nuorikkoaan siinä määrin, että hän lukitsi huoneensa oven öisin ja kantoi aina kaulassaan ristiä ja taskuissaan valkosipulia. Lisäsi kuulemma ruokaansakin hienoksi jauhettua hopeapölyä. Liekö sitten järkensä menettänyt, miesparka. Ei aikaakaan kun Janosista aika jätti. Lääkäri totesi "verenmyrkytys" ja se siitä.

Niin siis tuli nuoresta Reginasta leski ja kahden jo aikuisuuden kynnyksellä olevan nuoren miehen perinnön kirstunvartija. Constantin oli tuolloin jo lähetetty kauppiaan oppiin sukunsa luokse Kreikassa ja Milos oli matkustanut pappisseminaariin. Kävi pian selväksi, että Janos nuorempi (Toki nyt ainoa Janos, mutta liikanimeä "nuoriherra" käytettiin vielä pitkään vanhan paronin kuoltua.) oli jos jotain isältään perinnyt, niin ainakin naismaun, sillä palvelusväen keskuudessa kuiskailtiin, että Janosin tavassa katsoa yhä nuoren näköisenä pysytellyttä äitipuoltaan oli jotain rietasta.

Nuoren Janosin kohtalo

Syksyn tullen saapui taas kartanolle ainakin Leski-Reginalle mieluisa vieras, tuo kummallisen nuorekkaan oloisena pysytellyt Ferenci. Janos nuorempi päätti siinä samalla, että tämä julkea vieras, joka oli hänen isänsä aikaisesta poismenosta vastuussa, saisi nyt maksaa synneistään. "Riennän miekkani rinnastasi läpi, moukka!", kuultiin hänen huutavan kartanon pihan poikki ja miekkojen mittelöhän siitä syntyi. Palvelusväen keskuudessa kauhisteltiin ja ihmeteltiin kovasti, kuinka kaunis Regina pysyi niin tyynenä. Pienen hymynkareen nähtiin hänen suupielessään piileskelevän kun miehet ottivat yhteen mutaisella tantereella. Janos nuorempi oli nopea ja raivoisa siinä, missä Vaclav oli tyyni ja pysytteli puolustuskannalla. Janos tuhlasi voimansa nopeasti ja väsyi niin, ettei kyennyt enää miekkaansa nostamaan, mutta kun Vaclav laittoi miekkansa takaisiin huotraan Janosin petollisuus kävi ilmi, sillä hän hyökkäsi Vaclavin kimppuun uudemman kerran ja pisti miekkansa Vaclavin läpi yhdellä voimallisella iskulla.

Tässä kohtaa palvelusväen tarinat ovat hieman ristiriitaisia. Jotkut kertovat, että Vaclav tarttui Janosin miekkaan ja löi se poikki, käyden sitten itse nyrkein Janosin kimppuun. Toiset kertovat, että Vaclav vaan tuijotti rinnassaan jököttävää miekkaa kasvoillaan varsin hämmästynyt ilmi ja Janos, säikähtäen itsekin, pinkaisi kohti läheistä metsikköä, raivostuneen oloinen Vaclav tiukasti kannoillaan.

Miehiä etsittiin metsistä loppuyö ja koko seuraava päivä, mutta laihoin tuloksin. Vasta seuraavana iltana miehet palasivat kartanolle, ja vaikuttivat olevan lähestulkoon ylimpiä ystäviä. Vaclav viihtyi jälleen kartanolla vieraana joitain kuukausia ja lähti taas lumien lähdettyä jatkamaan matkaansa, jossa vaiheessa myös nuoresta Janosista oli tullut öisin viihtyvä ja päivänsä lukkojen takana viettävä erakko.

Isä Ignatiuksen lankeemus

Koitti sitten nuoren Milosin papiksi valmistuminen (jossa vaiheessa hänen nimekseen tuli Isä Ignatius) ja paluu kotikonnuille, jossa hän sai kaitsettavakseen oman seurakuntansa. Pian alettiin kylillä juoruta, että pyhä isä viihtyy uskonmieheksi kohtuuttoman paljon seurakuntansa naisväen kanssa kahdenkeskisillä lukukinkereillä, eikä aikaakaan kun eräänkin kauniin myllärintyttären huhuttiin tulleen Isä Ignatiuksen siementä kantavaksi. Kylän väki oli tästä luonnollisesti tuohduksissaan ja huhuttiin, että tieto Ignatiuksen syntiinlankeemuksesta olisi kirinyt jo tämän esimiesten korviin. Eräänä iltana kirkolle sitten saapuikin vaunulastillinen synkkiä, mustapartaisia miehiä mustissa kaavuissa. Seuraavana päivänä Isä Ignatiuksen nähtiin pakkaavan tavaroitaan ja lähtevän miesten matkaan. Hänen olemuksensa kerrotaan olleen kuin jo valmiiksi tuomitun miehen. Jotain varsin arvaamatonta kuitenkin tapahtui, sillä sen sijaan, että Isä Ignatiukselta olisi riistetty papinvirka, hänestä tehtiinkin erään varsin etäällä kotikonnuilta sijaitsevan luostarin apotti. Arveltiin, että hänen perheensä oli varmasti maksanut tuntuvat almut näille yösydännä saapuneille pappismiehille, tai kenties jälleen kerran kartanossa vieraana ollut Vaclav Ferenci olisi jollain tapaa vaikuttanut asioihin. Oli miten oli, niin Isä Ignatiusta ei enää juurikaan Patrescujen kartanolla nähty ja huhuttiin, että hän olisi luostarissa ollessaan tehnyt katumuslupauksen, joka velvoitti häntä viettämään kaikki päivät eristyksissä omassa kammiossaan rukoillen.

Constantinin kotiinpaluu

Joitain vuosia vierähti. Patrescun suvusta alkoi pelokkaan väen keskuudessa liikkua taikauskoisia huhuja. Patrescut eivät koskaan näyttäytyneet päiväsaikaan, ja kartanolla pidettiin valoja päällä läpi yöt. Huhuttiin, että Patrescut olivat paholaisia, jotka veivät lapsia kehdoistaan ja joiden kulkiessa kylänraitilla maito happani ja kynttilät lepattivat sinisellä liekillä. Perheen nuorimman pojan Constantinin palatessa lapsuudenkotiinsa hän löysi kartanon tyhjillään. Kylillä olivat häntä jo varoitelleet: "Älä mene sinne tai et koskaan palaa. He ovat piruja ihmisen muodossa. Vanhan Janosin haamu on heidät kironnut. Siinä kartanossa asuu puhdas pahuus." Constantin ei kuitenkaan pelännyt, vaan jäi odottamaan auringonlaskua.

Aurinko laski. Kiviseen kartanoon laskeutui kolkko kylmyys ja pimeys. Ulkona nousi järvestä sankka usva, joka pian esti näkyvyyden kylään. Kellariin johtavan jykevän tammioven narahtaessa auki Constantin epäili jo pahinta, sillä hänen mieleensä olivat tulleet hänen isoäitinsä kertomat tarinat verta juovista vrykoulakas-demoneista. Mies, joka oviaukosta astui oli Constantinille lapsuudesta tuttu Vaclav Ferenci, joskaan koskaan ei Constantin ollut kenenkään elävän miehen kasvoilla nähnyt niin pirullista irvistystä. Vaclav loikkasi valtavalla loikalla huoneen poikki ja iski Constantinin maahan helposti kuin lapsen. Vaclav kumartui salamannopeasti kaatuneen Constantinin ääreen ja tarttui häntä hartiasta ja tukasta. Juuri kun hän oli iskemässä veitsenterävät kulmahampaansa kauhusta lamaantuneen Constantin-paran kaulaan kuului kellarin oven suunnalta huuto: "Sire, säästä hänet! Hän on veljeni Constantin!" Constantin tunnisti puhujan välittömästi veljekseen Janosiksi. "Älä surmaa häntä! Tee mielummin hänestäkin kaltaisemme!", puuttui toinen ääni puheeseen, jonka Constantin tunnisti kuuluvan äitipuolelleen Reginalle. Vaclav hymyili, nyökkäsi ja puhui: "Niin olkoon! Kuten äitipuolestasi ja kahdesta veljestäsi sinua ennen, teen nyt myös sinusta jälkeläiseni veressä. Kiroat vielä sitä päivää, jona päätit palata kotiisi." Näin sanottuaan Vaclav joi Constantinin veren viimeiseen pisaraan vain korvatakseen sen omallaan.

Niin kuului tarina siitä, kuinka Patrescun suku kirottiin.