Vampir: Miami - Abigail, osa 29

Marja Lappalainen

Nyt kaikki on muuttunut. Elin läpi maailmanlopun ja synnyin uudelleen uuteen maailmaan. Kuin Feeniks lintu tuhkasta! Myönnän kyllä, tämä on ehkä hieman proosallisesti sanottu, mutta jos olisit ollut paikalla, ymmärtäisit. Taivaalla loimusi verenpunainen kuu ja ympärillämme raivosi Egyptin vitsaukset. Koko kaupunki oli kuin tulessa, ja kirkon portailla odotti Kuoleman enkeli.

Yöni alkoi kuten niin usein ennenkin. Minä näin unta. Unessani tapasin taas toisen minäni, hänet joka asuu peilissä - tai ehkä tulevaisuudessa? Toinen Abigail (onkohan hän Abigail, Gail vai Mebd?) kertoi minulle muutoksesta, jota ei voisi estää. Ilmeisesti hän - minä - oli yrittänyt, mutta epäonnistunut. Epäilemättä tulevaisuus ei siis ole niin ruusuinen kuin olin ehkä toivonut.

Heräsin taas auringonlaskuun. Tunsin auringon viimeisten säteiden kuumentavan ihoani. Kynteni pureutuivat sänkyni karmeihin kun pakotin itseni pysymään paikalla. Unessani minulle oli kerrottu, ettei aurinko vahingoittaisi minua enää. Pidin silmäni tiukasti kiinni ja uskalsin avata ne vasta kun aurinko oli lopulta laskeutunut.

Samassa puhelin soi. Nostin keraamisen puhelimeni kylmän, mustan luurin korvalleni, ja vastasin. Soittaja oli Réne. Hän oli kiihtyneen kuuloinen, ja kysyi miksen ollut vastannut hänelle aiemmin. En sannut kertoa miksi. Réne ei ollut yksin. Kuuntelin hämmentyneenä sähkön ritinää puhelinlinjalla keskustellessani Kapteeni Howdyksi esittäytyneen herran kanssa. Hän sanoi tapaavansa minut pian. Nipistin itseäni, sillä luulin olevani edelleen unessa, mutta lopetin Kapteeni Howdyn huomauttaessa käytöksestäni. Puhelin korvallani tuntui omituiselta. Katsoessani sitä tarkemmin, huomasin, että se oli yksi Rourke -kartanon puhelimista.

Avasin silmäni, ja puhelin oli poissa. Oli uusi yö. Olin nähnyt vain unta.

Näkemäni unet vaivaavat minua. Uneni ovat aina merkinneet jotain, vaikka en niitä aina ymmärräkään. Ehkä Kapteeni Howdy todella soitti minulle. Valitettavasti en vain tiedä kuka hän on. Ehkä voin lisätä hänet näkymättömien "ystävieni" listaan. Tai ehkä hän oli taas saksalainen sukulaiseni. Jonkinlaisen unipäiväkirjan pitäminen saattaisi olla suotava harrastus.

Työnsin jalkani pehmeisiin aamutossuihini ja kiedoin silkkiaamutakkini huolimattomasti ympärilleni. Nousin nopeasti kiviportaat Marcin kirjastoon, ja soitin Rénen jättämään numeroon. Réne ei ollut tavattavissa. Minun olisi pitänyt ymmärtää pyytää Réneltä myös tieto siitä, minkälaisilla salanimillä hän esiintyy New Orleansissa!

Istuin ajatuksissani tuijottamassa ulos ikkunasta puutarhaani, kun Alex toi minulle viestin hieman hymähdellen. Joku "mystinen herrasmies" oli soittanut minulle, ja jättänyt viestin, että "veljeni" tahtoi tavata minut yllätyksen merkeissä Cozy Cot -motellilla. Viestin sisällöstä (ja Alexin ilkikurisesta virneestä) en todellakaan osannut päätellä, että motellilla (tai oikeastaan moottoritiellä motellin läheisyydessä) odotti Ken yllätyksenään Ryan Crowden.

Niin, ehkä voin myöntää, että olin hieman pettynyt. Ehkä en varsinaisesti itsekään uskonut, että esimerkiksi Allemande olisi kutsunut minut motellille, mutta kieltämättä odotin jotain romanttisempaa kuin palavia autoja, haulikkoja ja ruumiita (olinhan sentään pukeutunut seksikkääseen mustaan minihameeseeni sekä hyvin dulcineamaisiin kenkiin). Valitettavasti romantiikka on usein kaukana kohtaamistani Kenin ja Ryanin kanssa. Ainakin yleensä. Cozy Cot -motellin läheisyydessä tilanne oli kuitenkin juuri edellä mainitun oloinen.

En tiedä mitä oli tapahtunut, mutta oletin, että Ken oli onnistunut ajamaan kolarin lähes pelottavan, kaikensyövän pimeyden laskeutuessa. Pimeys kuului epäilemättä osaksi maailmanloppua, mutta me emme sitä vielä tuolloin ymmärtäneet. Tai ehkä Ryan ymmärsi, sillä hän oli tavannut yllättäen ruhtinas Vidalin, joka oli antanut tälle profeetallisen ennustuksen illan tapahtumista. On oikeastaan Ryanin uuden hengellisyyden ansiota, että mekin saimme Vidalin ennustuksen! Ehkä muutoin se olisin ollut minä Rosan sijaan, joka olisi palanut roviolla. Tai ehkä hotellini aaveet olisivat repineet minut palasiksi, kuten Cimitiérelle kävi. Tai ehkä tämä kaikki on kohtalon sanelemaa. Olen taipuvainen itse kannattamaan viimeksi mainittua: Ryanin paluu ei ollut sattuma. Ryan oli meidän sanansaattajamme.

Olin päättänyt jo aiemmin, etten kiinnitä huomiota Kenin mahdolliseen mielipuolisuuteen. Thomasin kuolema on selkeästi ajanut rakkaan veljeni hieman pois tolaltaan. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Ehkä vain kun suljen silmäni, kaikki paha menee pois. Ainakin tuona iltana tämä ajatusmalli auttoi minua, sillä jätin Kenin yksin sateeseen potkimaan autoansa, ja ajoin kohti Cozy Cott motellia. Ehdin juuri alta pois Kenin sytyttäessä häntä kolaroineen auton tuleen.

Myös motelli oli pimeänä kuten myös kaikki muut Miamin talot. Tavallaan se oli lohdullista. Olen varma, että Ryan katsoi minua päästä varpaisiin nähtyäni hänet ensi kertaa, ja minua hieman nolotti. Ajatteleekohan hän, että näytän aivan typerältä? Hänelle olen varmasti edelleen se pieni karkuri Keski-Lännestä, joka olisi voinut päätyä Bic Macin tyttöystäväksi, ellei kohtalo olisi puuttunut peliin.

Ryan tuntuu tietävän paljon asioita. Hän oli jatkanut matkustelua, ja käynyt jopa New Orleansissa! Yritin vaivihkaa kysellä häneltä olisiko hän ehkä nähnyt tuttuja kasvoja kaupungissa, tai tiesikö hän kuinka valvottu kaupunki oli. Ryan ei maininnut puheissaan Marcia tai Maldonatoa, mutta sanoi, että voisi lähteä kanssani käymään siellä. Meriteitse matka ei kuulemma olisi aivan niin karmea. Olen laittanut matkan vakavaan harkintaan erityisesti viime aikojen tapahtumien johdosta.

Koska emme olleet nähneet toisiamme ikuisuuksiin, oli keskustelumme vähintäänkin kaaoottinen. Asiaa ei juuri auttanut sivuhuomautukset seitsemästä, Kenin yksinäinen murjotushetki parvekkeella tai Andrewin - Ryanille tuntemattoman kaltaisen - saapuminen paikalle. Andrew kuitenkin valaisi meitä kaupungin tapahtumista, ja vasta silloin ymmärsimme, että jotain oli todella tapahtunut. Andrewin kertomus isä Marrowin kuolemasta krusifiksin äärellä sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Kuinka isä Marrow oli saattanut kuolla suudellessaan krusifiksia? Hänhän oli hurskas mies, joka todella uskoi jumalaansa.

Ryan kertoi ruhtinas Vidalin pitävän keskiyön messun, ja Ryan itse uskoi, että vastaukset kaikkiin yön tapahtumiin voisi löytyä sieltä. Minä en ollut erityisen innokas lähtemään Kirkon pariin, sillä vaikka minulla ei ole varsinaisesti mitään Kirkon opetuksia vastaan, saattaa Kirkolla olla jotain hampaankolossa minua vastaan. Yritinkin ehdottaa, että menisimme sen sijaan kertomaan tapahtuneesta ruhtinaalle. Myönnän kyllä, että pohjimmiltaan tämä ehdotus oli hyvin itsekäs, sillä oikeastaan halusin vain nähdä Allemanden. Onnistuin kuitenkin vakuuttamaan myös muut (Ken ja Andrew eivät erityisemmin jaksa kuunnella Kirkon saarnoja), ja lähdimme kohti Rourke -kartanoa.

Matkalla kartanolle myrsky todella nousi. Siinä samassa hetkessä kun aistin jonkun istuvan autossani, muistin kuinka minua oli varoitettu myrskyn nousemisesta jo aikanaan meriakvaariossa. Varoituksen jälkeen olimme eläneet ruhtinas Vidalin Sallimuksen yön. Tätä yötä tultaisiin kutsumaan Paholaisen yöksi. Toivottavasti seuraava vastaava tapahtuma olisi jotain hieman vähemmän pelottavaa.

Tiesin jo, ennen kuin käänsin pääni, että näkisin vierelläni saksalaisen sukulaiseni. Pakotin silmäni kohtaamaan hänen kylmät silmänsä ja yritin tervehtiä, mutta ääneni vain pihisi kuivassa kurkussani. Saksalainen sukulaiseni katsoi suoraan sieluuni ja sanoi: "Teitä on varoitettu. Synnin taakka on aivan liian suuri."

Kuuntelin uutta sanansaattajaani hiljaa. Minua oli varoitettu. Useita kertoja. Ensin Marc kertoi minulle myrskyn nousevan. Sen jälkeen Vidal antoi meille Sallimuksen yön, jotta pääsisimme syntisistä ajatuksistamme eroon. Ja Noitapiiri! Noitapiiri näytti minulle sen tulevaisuuden, johon peto minut ajaisi. Minua oli varoitettu useita kertoja, mutta enkö minä ollut kuunnellut? Ehkä en kuunnellut ensimmäisellä tai toisella kerralla, mutta viimeisestään kolmannella kerralla olin ymmärtänyt.

Uskaltauduin vilkaisemaan matkustajaani uudestaan, ja kysyin: "Oletko sinä Kapteeni Howdy?". Mies käänsi päänsä hitaasti ja vastasi: "Olen Lopun Airut. Katso eteesi Abigail - ethän halua ajaa ojaan." Pidin loppumatkan katseeni tiukasti tiessä, ja yritin olla välittämättä tuulilasiin iskevistä linnuista. Sukulaiseni on lopun airut!

Muistin samassa tarkasti mitä siinä vanhassa sumerilaisessa loitsussa oli sanottu: "Kahlittuja taivaassa he ovat. Seitsemän on heidän lukunsa. Meren sylissä syntyneet, eivät uroita, eivät naaraita, he ovat kuin ulvova tuuli, joka ei tunne sääliä, tunne ei armoa. Kuuroja ovat he rukouksille, pyynnöille. He ovat käärme, he ovat raivokas peto. Myrskytuuli. Paha tuuli he ovat. Paha henkäys, joka viestin tuo turmion tuulesta. Mahtavat lapset, tuhon airuet, Ereshkigalin istuimenkannattajat!" Siinä vanhassa sumerilaisessa loitsussa, jonka avulla pystyi kutsumaan Seitsemän paikalle. Seitsemän jotka olivat ainakin tuhon airuita ja miksei lopun airuitakin.

Seurasin pakokauhun noustessa Ryanin auton takavaloja, ja huomasin saapuneeni Vidalin keskiyön messuun. Katselin tuttua kirkkoa ristiriitaisin tuntein: Ryanin mukaan kirkossa oli pelastus, mutta en ollut niin varma siitä olisiko pelastusta tarjolla minulle. Samassa huomasin Lopun airuen seisovan taas selkäni takana ja mittailevan katsellaan ystäviäni. Reinaldo Gui juoksi kohti kirkon avoimia ovia, ja silmänräpäyksessä näkymätön sukulaiseni oli vetänyt jostain esiin pitkän, käyrän miekan, jolla hän sivalsi Guin pään tämän hartioilta. Purin huultani, etten huutaisi ja tunsin veren maun huulillani.

Sukulaiseni puhui, ja totesi kylmästi: "Synnin taakka on liian suuri. Lopun airut tuo kuoleman syntisille." Jokainen meistä pohti epäilemättä sillä hetkellä kuinka paljon omat syntimme painaisivat vaa'assa. Katselin epäilevästi kirkon ovea Ryanin ja Kenin astuessa siitä sisään. Päätin itse lähteä kirkkoon vasta sukulaiseni katsoessa mittaillen Andrewin kaulaa. Mitä Andrew on tehnyt saadakseen aina airuen huomion?

Ristin itseni kirkossa huomaamattomasti ja tervehdin Neitsyt Mariaa ja Maria Magdalenaa. Se tuntui sopivimmalta. Kirkkoon oli kerääntynyt sekalainen joukko kaupungin kaltaisia, ja etsin katseellani tuttuja kasvoja. Näin Julesin, ja hiivin hänen vierelleen. Jules on vähintään yhtä pakana kuin minäkin.

Vaikka minusta tosin on hieman epäreilua sanoa, että minä olen pakana. Minä uskon vakaasti, että kristinuskossa - kuten muissakin uskonnoissa - piilee totuuden siemen. Ehkä nyt Rosan kuoltua uskallan sanoa ääneen sen, etten ehkä usko yhteen ainoaan äitijumaluuteen, vaan johonkin korkeampaan voimaan, jota me emme edes pysty ymmärtämään. Johonkin sellaiseen voimaan, joka on nimetty niin Jumalaksi kuin Jumalattareksi, niin Jeesukseksi kuin Ishtariksikin. Siksi en edes tuntenut oloani vaivaantuneeksi kuunnellessani Vidalin keskiyön saarnaa, vaan minusta tuntui siltä kuin olisin hetken ajan ymmärtänyt jotain itseäni suurempaa.

Lopun hetkillä moiset ajatukset ovat tietenkin luonnollisia. On epäilemättä myös luonnollista, että silloin henkilöt saattavat ehkä toimia tavoin, jotka muiden silmissä saattaisivat vaikuttaa epäilyttäviltä. En tiedä olisiko minun ja Kenin välillä tapahtunut mitään, ellemme olisi molemmat uskoneet maailmanloppuun. Tai ehkä se mitä nyt tapahtui, oli vain väistämätöntä. Ehkä me vihdoin onnistuimme jättämään kuolevaisen verilinjamme taaksemme ja todella syntymään uudelleen tähän maailmaan.

Istuimme Kenin kanssa kahden kirkon kellotorniin johtavassa kapeassa portaikossa. Minua pelotti. Olin nähnyt lopun airuen istuutuvan kirkon portaille, ja tiesin hänen rankaisevan jokaista syntistä. En ollut aivan varma säästäisikö hän ketään, jos emme todella ymmärtäisi maailmanlopun tarkoitusta. ja jos aivan totta puhutaan, kaikista ennustuksista ja unista huolimatta, minä en ainakaan juuri sillä hetkellä ymmärtänyt. Ken puristi kättäni, ja vältellen katsettani hän tahtoi kertoa minulle, kuinka oli muokannut muistojani Ateenassa.

Muistin sen hetken kuinka olimme kahden metsässä, ja kuinka maailma ensi kertaa näytti niin vieraalta. Ken oli tuolloin halunnut maistaa vertani, ja olin säikähtänyt. Kuinka kauan siitä tuntuikaan olevan. Kuuntelin Kenin sanoja, ja minun olisi ehkä pitänyt suuttua. Saatoin kuitenkin vain ajatella, että hän oli halunnut minua. Samalla tavalla kuin miten minä olin halunnut häntä.

Nostin Kenin käden huulilleni ja suutelin sitä. Huuleni pysähtyivät hänen ranteelleen ja annoin hampaitteni painua Kenin lihaan. Paksu, tahmea nektari täytti suuni ja himon aallot väreilivät kuumina lävitseni. Lopulta tunsin Kenin hampaat kaulallani.

Jälkikäteen olisin odottanut tuntevani edes pienen katumuksen piston sydämessäni. Sitä ei tullut. Olin täydellisen onnellinen. En jaksanut nähdä suhdettamme likaisena enkä toivonut, ettei se olisi koskaan tapahtunutkaan. Seurasin kirkossa Keniä katseellani ja näin hänet kuin ensi kertaa. Edessäni ei seissyt Ken Madden vaan Ken d'Harfleur. Nuori poika, joka oli joskus ollut Abigail Madden -nimisen tytön veli, oli jo kauan sitten kadonnut.

Noitapiirin saavuttua otin oman paikkani heidän rinnallaan. Myös Ceridwen oli kuin uudesti syntynyt. Ilmeisesti Cimitiéren kuolema oli poistanut hänen kirouksensa. Olin onnellinen hänen puolestaan, ja kaikkien muidenkin puolesta jotka olivat nousseet kuin Feeniks lintu tämän illan tuhkasta. Ehkä yötä ei pitäisikään kutsua maailmanlopuksi vaan uuden aluksi.

Aamuauringon ensimmäisten säteiden aikaan kävelimme ulos kirkosta. Pidin Kenin kädestä kiinni, ja kuulin Marcin äänen mielessäni hyräilevän: "Oi, äiti kerro lapselles, että tieni väärä on, kun turhaan heitin nuoruutein taloon nousevan auringon.." Vihdoin ymmärrän mistä kaikesta hän puhui!