Vampir: Miami - Abigail, osa 18

Marja Lappalainen

Viime aikoina on tapahtunut hyvin paljon. Marc on muuttanut New Orleansiin, minä olen muuttanut Miami Toweriin ja Ken on selvinnyt Amaranthista (ainakin käsittääkseni lailliselta kannalta katsottuna). Toivottu loma Memphisin matkan jälkeen jäi siis väliin.

Olin odottanut jo pitkään (tai ainakin kaksi yötä) Marcin viestiä siitä, että hän on kunnossa. Tiesin, ettei esimerkiksi Ken uskonut Marcin enää olevan elossa, mutta loppujen lopuksi niin on parasta. Mikäli Marc olisi halunnut kaikkien tietävän suunnitelmistaan, olisi hän toteuttanut ne hieman toisin. Nyt Marc ilmoitti minulle itsestään verensä kautta. Olin kävelemässä Mimain meriakvaariossa ja ihastelemassa valtavia pyöriäisisä (Kenillä oli akvaariossa tapaaminen erään Andrew Stokesin kanssa, joka oli luvannut ajaa Kenin asiaa legaatin syytösten tiimoilta) kun kuulin yhtäkkiä äänen, joka kuiskaten lauloi minulle korvaan varsin tuttua kansanlaulua: laulu kertoi surullisesti eräästä talosta New Orleansissa... Tiesin heti, että Marc oli lähettänyt minulle viestin. Hän oli turvassa New Orleansissa. Ja kuin sinettinä kirjeelle, tunsin vielä hänen suudelmansa otsallani. Tekijäni oli kunnossa.

Olin kaatunut voimattomana lattialle Marcin viestin saatuani. Avattuani silmäni, näin Kenin katsovan minua huolestuneena. Hymyilin hieman ja vakuutin olevani kunnossa. Yhtäkkiä Marc puhui kauttani sanoen: "Nousee myrsky. Meidän pitää olla varovaisia." Olin hämmentynyt, ja niin olivat ilmeisesti myös kaikki muut ympärilläni. Tekijäni oli kuitenkin oikeassa. Myrsky oli nousemassa. Vielä emme tiedä kuinka vaarallinen siitä loppujen lopuksi tulee.

Ken pakkasi meidän pikaisesti autoonsa ja ajoi Rouva Chastainen kartanolle. Hänen mielestään akvaariossa oli aivan liikaa korvia. Vielä tässä vaiheessa emme tienneet, että eräät pienet korvat matkustivat jatkuvasti kanssamme. Näiden korvien omistaja säikytteli meitä Rouva Chastainin kartanolla kulkemalla näkymättömänä (Voi kunpa minäkin osaisin olla näkymätön! Se helpottaisi suuresti kaikkien outojen tyyppien tapaamista) jättäen pienet, kuraiset jalanjäljet peräänsä. Me luulimme Kenin kanssa tietenkin kyseessä olevan aaveen. Rouva Chastainen kartanon historian tuntien se ei olisi edes kovin suuri epätodennäköisyys. Luulen että herra Stokes kyllästyi seuramme viimeistän silloin, kun pystytimme ouija-laudan eteiseen. Akvaariossa mukanamme ollut Dee Dee oli kadonnut jo aiemmin.

Emme tietenkään saaneet aaveeseen yhteyttä, sillä talossa ei ollut ainakaan sillä hetkellä yhtään aavetta. Luulen että kaikki kaupungin aaveet pyörivät nykyään jostain syytä Miami Towerissa. Tai ehkä siitä syystä, että hotellissa on jotakin omituista. Pahaa, niin kuin herra Willcox minulle kirjoitti. No, joka tapauksessa. Ken ajoi minut hotellille, jonne René oli siivonnut minulle aivan ihanan huoneen pylvässänkyineen ja kaikkineen. (Koska Marc on poissa niin minun pitää nyt palkata René. Palkka maksetaan kai verellä, minä en oikein tiedä. Kenin mukaan palvelijoista tulee luotettavampia kun heille juotetaan verta. Ryanin mukaan taas he kiintyvät silloin juottajaansa. Minä en ole vielä kehdannut kysyä asiasta Renéltä.)

Minä menin pian nukkumaan, ja olin hieman pahoillani siitä, ettei Ken jäänyt yöksi. On kurjaa nukkua yksin jossain. Varsinkin kaksitoistakerroksisessa kummitushotellissa. Marcin kartanolla olisi kuitenkin vielä kurjempaa ilman Marcia, joten hotelli oli ainoa vaihtoehtoni (en halunnut muuttaa Kenin käyttämiin kammottaviin metallihuoneisiinkaan, jotka hänen mielestään ovat turvallisuuden perikuva). Sitä paitsi, olimme kutsuneet Dulcinean ja Andrewin seuraavana iltana illalliselle hotelliin, joten minun piti olla valmiina hotelilla emännöimässä.

Näin päivällä hirvittävää unta. Unessa olin telttaretkellä vanhan perheeni (miinus Ken) kanssa Sweetwaterissa. Olimme pystyttäneet telttamme järven rantaan ja paistoimme vaahtokarkkeja nuotion äärellä. Kaikki olivat oikein iloisia ja onnellisia, paitsi minä. Minusta tuntui koko ajan ahdistavalta ja olin varma, että pian tapahtuisi jotain kauheaa. Kämmeniäni kutitti koko ajan hirvittävästi, ja kun katsoin niitä vuosi niistä valtavasti verta. Kukaan muu ei tuntunut huomaavan tätä, vaan he kaikki jatkoivat normaalisti askareitaan - isän tosin valittaessa jatkuvasti kuumuutta. Yhtäkkiä he alkoivat kaikki savuta ja syttyivät palamaan. Aurinko oli noussut taivaalle ja hetkessä he kaikki paloivat tuhkaksi silmieni edessä. Heräsin kirkuen. Kämmenistäni vuosi edelleen verta. Seurasin häkeltyneenä kuinka tähden muotoiset haavat umpeutuivat nopeasti jättämättä mitään jälkiä.

Soitin heti Kenille ja yritin selittää mitä oli tapahtunut. Ken lähti heti luokseni ja René vaihtoi veriset lakanani puhtaisiin. Yritin selittää Kenille kaiken, mutta pian Andrew saapui paikalle ja René alkoi höpöttämään jotain kummallisuuksia pilatusta illallisesta. Jouduin lipumaan emännän rooliini ja pohtimaan ihmeellistä untani vasta myöhemmin. Yrittikö joku viestittää minulle jotain kristillisellä symboliikalla, vai leikkikö Hotelli vain kanssani? Willcox puhui kirjeessään jotain unista. Minun pitää ehdottomasti lukea hänen kirjeensä uudelleen! Tuskin kuitenkaan vanha perheeni on vaarassa, sillä vanhempani ovat jo aaveita ja nuoremmat sisarukseni (toivottavasti) jossain Euroopassa sisäoppilaitoksessa. Pitääkin muistaa kysyä Keniltä asiasta. Tietysti uneni sattaisi olla myös jokin profeetallinen enneuni, mutta toivottavasti ei. Silloin minä todella tarvitsisin Marcia.

Toinen hämmentävä asia, joka tapahtui sinä iltana, oli pilaantunut illalliseni. René todellakin hieman närkästyneenä kysymään minulta olinko jo maistanut illallisesta, kun siinä oli pureman jäljet. Olin aivan ymmälläni. Missä illallisessa oli puremajäljet? René kertoi hankkineensa meitä varten illallista ja jättäneensä sen kylmiöön, mutta löytäneensä siitä jälkiä tänä iltana. Kielsin luonnollisesti kaiken sillä en minä ollut syönyt mitään. Halusin kuitenkin heti tietää mikä illallinen Renéllä oikein kylmiössä oli.

Kylmiön raskaan oven takana ankealla säkkikankaalla istui nuori köytetty tyttö. René selitti tuohtuneena löytäneensä tytön kädestä puremajäljet ja minä olin järkyttynyt. En siksi, että joku oli purrut tyttöä (vaikka tosin myöhemmin mietin hieman peloissani kuka hotellilla oikein hiippaili puremassa nuoria tyttöjä) vaan siksi, että minun kylmiössäni oli sidottu, nuori tyttö. Mitä René oli oikein miettinyt? Eihän tyttöä voinut kohdella noin? Eikä Marc koskaan illastanut noin. Tai näin luulin. Renéen mukaan Marc aina toisinaan halusi illastaa kotona ja tuolloin René toimitti tälle "sopivan paketin" juuri samalla tavalla. Minun Marcilleni?

En voinut uskoa asiaa, mutta tarkemmin ajateltuna, en ollut koskaan kysynyt mistä veri oikein meille tuli. Sitä vain aina oli, kai tämä oli mahdollista ja ehkä näin piti toimia. Minua se vain puistatti. Oli paljon parempi juoda vain jostain esiin tulevasta raajasta aina silloin tällöin ilman kaappauksia, köyttämisiä tai muita kauheuksia. Joskus hyvän illan kunniaksi saattaa ehkä olla sopivaa yrittää vietellä joku, mutta se on niin kovin vaivalloista ja hankalaa ja menee yleensä aina pieleen, joten teen tätä hyvin harvoin.

En kuitenkaan ehtinyt miettiä asiaa enempää, sillä Dulcinea oli jo ovella. Käskin Renén unohtaa illallinen ja toimittaa tyttö (turvallisesti) jonnekin kauas pois. Minun piti ottaa tyrmäävän kaunis Dulcnea vastaan. (Käytän sanaa tyrmäävä, sillä Dulcinea todella tyrmäsi Andrewin, joka lähti juoksemaan hänet nähtyään kauhuissaan kohti keittiötä. Onneksi jollekin muullekin käy joskus näin!) Istutin Dulcinean Pearl -saliin (kutsun hotellini avointa salitilaa nykyään Paerl -saliksi siellä kummittelevan Pearl Chastainen kunniaksi), ja pian myös Ken ja hieman kalvakka Andrew saapuivat paikalle. Tarkoituksenamme oli neuvotella Dulcinean mahdollisuuksista vaikuttaa Kenin tuomioon.

Dulcinea oli tietenkin valmis puhumaan tekijälleen herra Savoylle Kenin puolesta kunhan Ken vain toimittaisi tälle sen heidän perhettään koskevan sukupuun. Olin tyytyväinen, sillä Dulcinean tapaaminen oli minun ideani. Ken ja Andrew lähtivätkin hyvin pian hakemaan kauppatavaraa, ja minä jäin kahden Dulcinean kanssa. Olin jo pitkään toivonut voivani puhua Dulcinean kanssa Marcista. Yritin selittää hänelle tunteitani ja kuuntelin samalla Dulcinean kauniita sanoja Ryanista. Dulcinea oli tosin sitä mieltä, että minun tulisi keskittyä oman ikäisiini, ja että Marc oli pitänyt minua tyttärenään eikä rakastettunaan (vaikka kerroin sen vaatteiden haistelunkin!). Jäin hieman epätoivoisena pohtimaan kuka nyt olisi minun ikäiseni ja miten nämä ikäasiat oikein meidän parissamme menivät. Dulcinealla ja Ryanilla oli kuitenkin satoja vuosia ikäeroa, ja he olivat rakastavaisia.

Ulkona oli alkanut jokin mellakka. Kun Ken ja Andrew palasivat, oli Andrewta ammuttu nilkkaan. (Myöhemmin häntä ammuttiin myös kurkkuun ja vatsaan, kun he olivat Kenin kanssa ruokailemassa. Minä olin tyytyväinen että olin ollut kauaskatseinen ja jäänyt helpon saaliin perään.) Dulcinea kuitenkin lähti, eikä vaikuttanut yhtään pelokkaalta. Kun minä olen hieman vanhempi, haluan minäkin olla niin kuin Dulcinea: viileän itsevarma ja kaunis. Ehkä minun pitäisi ottaa hieman mallia Dulcinean pukeutumisesta nyt kun Marc ei ole paikalla.

Muistaakseni tässä vaiheessa tapasimme pienen "aaveemme", Anyssan. René oli onnistunut lukitsemaan tuon olennon keittiöön, ja me menimme heti kuulustelemaan häntä. Ken ja Andrew osoittelivat onnetonta raukkaa aivan tarpeetta aseilla, sillä "aave" oli enemmän kuin valmis puhumaan. Hän kertoi olevansa Anyssa, Snapen jälkeläinen. Tunsin heti suunnatonta sääliä tuota resuista henkilöä kohtaan. Anyssa oli toki pieni ja ruma ja vaikutti hieman yksinkertaiselta, mutta minä olisin halunnut pitää hänestä huolta. Ken kuitenkin päätti pyyhkiä jollain ihmeellisellä tavalla Anyssan muistin kaikesta siitä mitä hän oli kuullut meitä seurattuaan (ja hän oli todella taidokkaasti meitä onnistunut seuraaman, näkymätön kun oli). Ehkä se oli parasta tässä tilanteessa, mutta Kenin toiminta hieman kylmäsi minua. Toisen muistojen muokkaaminen oli hirvittävä kyky. Varsinkin kun Ken ei näyttänyt olevan aiheesta milläänkään.

Ken oli hermostunut seuraavan yön koitoksesta ja halusi jäädä yöksi. Olin riemuissani! Mitkään Hotellit tai profeetalliset ilmestykset eivät varmasti koettelisi minua jos saisin nukkua veljeni sylissä. Käperryin onnellisena hänen kylkeensä eikä mieleeni edes tullut maistaa hänen kaulaansa. Meidän välimme ovat varmasti muuttumassa taas normaaleiksi.

Seuraavana iltana lähdimme kohti meriakvaariota. Yritin parhaan taitoni mukaan väistellä kaikkia inhottavia henkilöitä (kuten Memphisin ruhtinasta, herra Rutherfordia) ja etsiä katseellani tuttuja. Ainoa tuttu kasvo, jonka seuraan saatoin liittyä oli Manuel. Tunsin taas tutun kutinan vatsanpohjassani kun katselin hänen hienopiirteisiä kasvojaan, mutta yritin esiintyä asiallisesti. Kun Manuel tervehti minua, en tosin onnistunut kuin kihertämään jotain järjetöntä vastaukseksi. Loppuillan yritin mulkoilla häntä vihaisesti kulmieni alta, jotta hän tajuasi, että hänen olisi pitänyt yrittää ottaa minuun yhteyttä yhteisen yömme jälkeen.

Lopulta meriakvaarion näytöstilan valtavat ovet avautuivat ja kaikki paikalla olevat alkoivat valua sisälle pimeään, amfiteatterimaiseen tilaan. Vasta tällä hetkellä tajusin todella, että minun Kenini oli kuolemanvaarassa. Miten olin saattanutkin olla näin tyyni. Otin Kenin käden omaani ja puristin sitä lujaa.

Oikeudenkäynti oli lyhyt mutta tapahtumarikas. Istuin paikallani pienessä sykerössä ja purin nyrkkiäni kuunnellessani syytöksiä. Havahduin kuin unesta kun kirkas spottivalo yhtäkkiä osui silmiini ja Kenin asianajajana toimiva Andrew kysyi todistanko Kenin tarinan oikeaksi. Luonnollisesti todistin. Oloni rauhoittui hieman kun näin lopulta herra Savoyn saapuvan paikalle ja vaativan tuomiovaltaa itselleen Vt. Ruhtinas Ashfordilta (Memphisin matkamme aikana ruhtinas Vidal oli kadonnut jonnekin). Kaikki menisi nyt hyvin!

Ja niin kai menikin. Ehkä. Monen mutkan kautta, sillä yllättäen kaapuun pukeutunut tumma hahmo valui hiljaa paikalle. Tunnistin hahmon hyvin pian ruhtinas Vidaliksi - nyt mikä tahansa olisi mahdollista. Vääntelehdin tuolissani katsoen vuoroin ruhtinas Vidalia, vuoroin herra Savoyta ja vuoroin Vidalin jälkeläistä Manuelia. Ruhtinas Vidal kuitenkin yllätti kaikki marssiessaan varsin päättäväisesti vt. Ruhtians Ashfordin luokse ja painaessaan hampaansa tämän kurkulle. Koko kymmenpäinen yleisö seurasi hiljaa kun ruhtinas Vidal suoritti Amaranthin.

Tämän jälkeen pääsi helvetti valloilleen, ruhtinas Vidalia lainatakseni. Ruhtinas ei nimittäin ollut yhtään tyytyväinen kaupungin maalliseen tilaan (ja varmasti myös edesmennyt Ashford oli tehnyt ruhtinaalle jotain hirveätä) ja julisti yön Sallimuksen yöksi kutsutun tilan rangaistukseksi kaikille. Kuuntelin ruhtinasta herkeämättä kun hän saarnasi rangaistuksemme meille. Tänä yönä kaikki oli sallittua, perinteiden rikkominen; lakien rikkominen. Ja se oli meidän kaikkien rangaistus siitä, että olimme unohtaneet Longinuksen kirouksen. Mietin untani ja verta valuvia ranteitani - tätäkö uneni tarkoitti? Minusta tuntui kuin ruhtinas Vidal olisi puhunut suoraan sieluuni. Voi kun Marc olisi täällä kertomassa minulle mitä tämä kaikki tarkoitti.

Mutta Marc ei ollut paikalla. Tiedostin nyt, kaiken kaaoksen alkaessa, ettei minulla todella ollut suojelijaa tässä kaupungissa. Näin kuinka villiintynyt legaatti Morris yritti Kenin kimppuun ja lähdin pelastamaan ainoata läheistäni. Herra Bowman ehti ensin ja pyrin pääsemään ulos meriakvaariosta herra Bowmanin johtaman vahvan Invictus -rintaman imussa. Pidin tiukasti kiinni Kenin puvuntakista ja toivoin ensi kertaa, että saisin nukkua Venture Importin metallisessa kuutiossa.