Toisella pelikerralla alkoikin sitten tapahtua. Quintus, Leovigild ja Dinker (bani Verditus, Heikin hahmo) saivat mestareiltaan ensimmäisen isomman nakin. Tiberius oli saanut tietoonsa, että covenanttia vahtiva aavemainen sadanpäämies oli kuollut suojatessaan legioonansa sotamerkinkantajan pakoa. Sotamerkille olisi kaikenlaista nekromanttista käyttöä ja Tiberius sopi muiden maagien kanssa, että vekotinta etsimään lähetetään oppipojat, nyt kun talvi on ohi ja samoin sen mukana pakolliset opetustuokiot.

Ensimmäinen ongelma oli paikantaa, edes suunnilleen, paikka jossa taistelu aikanaan käytiin. Leovigildin paikallistuntenmus ja sadanpäämiehen juttuttaminen paljastivat suummittaisen sijainnin, kallion, jonka päältä näkyi joen yli kolme kukkulaa. Tällainen suuntamerkki mielessä lähdettiin sitten rymyämään metsään.

Aivan ensimmäiseksi oli kuitenkin suoritettava olennainen; Leovigild vapautui vaatteistaan ja Quintus sianpäästä, jonka tämän mestari oli hänen niskaansa ripustanut (Tytaluksen huoneen käsitys pedagogiasta poikkeaa "hieman" normaalista). Sianpää päätyi piiloon paluureissua varaten ja vaatteet johonkin, josta ne ehkä löytää. Naturalistimme johdatti porukan kohti Tonavaan laskevaa sivujokea ja hahmojen ensimmäinen oma matka vailla vanhempien velhojen valvontaa saattoi alkaa.

Eräilytaitoja sekä orastavia magiakykyjä päästiin koettelemaan ensimmäistä kertaa kun ilta alkoi hämärtää. Velhokastrio oli lähteny soitellen sotaan ja sellaiset pikku olennaisuudet kuten eväät olivat jääneet huomiotta. Leovigildin jäljitystaitojen, Quintuksen magian ja Dinkerin hervottoman vasaran avulla saatiin kuitenkin kaadettua kauris, josta saatiin sekä evästä ensihätään, että tarpeita myös tuleville aterioille.

Seuraavaana aamuna odysseia jatkui ja tuntien tarpomisen jälkeen saavuttiin jokea reunustaville kalliolle ja suunnillene oikean paikan etsiminen saattoi alkaa. Aavemainen sadanpäämies oli muistellut, että kuuli sotamerkinkantajan huudon paikalla, jossa kallion laella kasvoi nuori tammi. Koska tapahtuneesta oli kuitenkin kulunut vaivaiset 800 vuotta, arveltiin, että puu, jos siitä nyt on enää mitään jäljellä, on tässävaiheessa enää korkeintaan kanto.

Leovigildin eräilytaidot auttoivat jälleen, ja iltapäivään mennessä alettiin olla lupaavan näköisillä kalliolla. Kaukaa havaittiin paiti suurehko tammen kanto myös leiritulen savua. Sankarimme hiipivät lähemmäs ja havaitsivat kolmen, epäilyttävästi metsärosvon näköisen miekkosen istuksivan nuotiolla paistamassa jotain lihaa tikkujen nenässä. Rosvoilla näytti olevan mukanaan säkillinen kirkollishopeaa ja tästä Quintuis sai idean.

Porukka hiipi lähimmäs noutiota ja sopivan matkan päästä Dinker alkoi loitsia. Oppilaan taidoilla ei vielä vuoria järistetty, mutta saatiin rosvokoplan saalissäkki alkoi paasaamaan bandiiteille synnistä ja muista synkeyksistä. Yksi rosvoista säikähti tätä niin, että lähti otti jalat alleen ja pinkaisi pikavauhtia kohti jokea. Toiset kaksi olivat sisukkaampia ja tapailivat aseitaan, mutta kun Dinker liiskasi toisen nuijallaan toinenkin pötki pakoon ja oppilaskolmikko jäi ihmettelemään näiden leiritulta sekä edelleen marmattavaa saalissäkkiä.

Kun rosvoista oli selvitty ja saalis korjattu talteen oli aika jatkaa lipunkantajan etsintää. Ikivanha kanto kallion reunalla vaikutti lupaavalta ja aikansa pähkäiltyään sankarimme päättelevät, että lipunkantaja on luultavasti heittäytynyt kalliolta alas läheiseen rotkoon estääkseen merkkiä joutumasta goottien käsiin. Taitoniekat onnistuvat loitsimaan köynnöksestä köyttä, jonka varassa rotkoon saattoi laskeutua (tarpeeksi) turvallisesti.

Rotkoon laskeuduttaessa jokainen huomasi, että nyt ei kaikki ole ihan normaalia. Paikassa paistoi yhä aurinko kirkkaasti, vaikka se kalliolta katsottuna näyttää laskevan, myös paikan ilma oli yllättävän raikasta. Rotkon pohjalla kaikki kasvustokin vaikutti luonnottoman eloisalta ja johtopäätöksenä oli, että nyt on päädytty jonkinlaiseen regioon. Tätä teoriaa tuki myös rotkosta syvemmällä johtava verivana, jollaista ei 800 vuoden jälkeen olisi normaalisti ollut näkyvissä.

Verijälkiä seuraillessa havaittiin joukko pieniä, erittäin karvaisia ja rumia ukkeleita, jotka tanssivat ringissä lähellä pientä lähdettä. Joukon terävimmät tajusivat, että kyseessä olivat jonkinlaiset keijut. Näitä onnistuttiin lahjomaan peuranlihalla senverran, että ne päästivät seurueen ohi ja elehtivät kohti kallion kyljessä olevaa luolaa, jonne verijäljet johtivat. Olennot tekivät vielä varoittavia eleitä luolan suuntaan ja lähtivät sitten tiehensä. Quintus nappasi lähteestä hieman vettä pulloon ja sitten lähdettiin kohti luolaa.

Leovigild oli haistavinaan luolasta petomaista löyhkää ja hipsi kaikista parhaimpana hiipijänä yksin sisälle. Sisältä paljastui erittäin suuri, nukkuva karhu. Leovigild oli onnekseen opetellut juuri tähän tilanteeseen sopivaa taikuutta ja onnistui piirtämään ringin, jota otus ei voisi ylittää. Kun karhu saatin pelattua pois tieltä päästiin tutkimaan luolaa syvemmältä. Aivan luolan perukoilta löydettiin muumioitunut, vielä kuolemassakin sotamerkkiä puristava lipunkantajan ruumis. Regiolla oli ollut vainajaan kummallisia vaikutuksia, ruho oli kuin vuosituhansia pyramidissa lojunut, mutta itse merkki ja muut varusteet olivat kuin eilen valmistettuja.

Paluumatka covenanttiin seuraavana päivänä sujui ilman suurempia kommelluksia, rosvojen leiri sai toimittaa yösijän virkaa, kukaan kun ei (fiksuina ihmisinä) halunnut jäädä yöpymään outoon regioon. Könytessään köyttä myöten ylös rotkosta porukka havaitsi, että vaikka regiossa tuli vietettyä reippaasti aikaa ei sitä ulkopuolella tuntunut kulununeen juuri lainkaan. Dinkerin voimilla ei myöskään muumioituneen ruhon raahaaminen rotkosta ylös tuottanut ongelmia. Rosvojen pöllimät hopeat palautettiin seuraavana aamuna kirkkoon, josta ne oli kähvelletty ja sitten palattiin kotoisaan covenanttiin. Portinpielestä Leovigild korjaa vaatteensa talteen, samoin kuin Quintus sianpään.

Vastaanotto perillä oli varsin tyytyväinen, Tiberius sai haluamansa sotamerkin ja vielä ekstraakin, kun muumioitunut ruumis toimitettiin hänelle. Dinkerin mestari puolestaan oli tyytyväinen lepikosta löydettyihin roomalaisiin sotavarusteisiin ja antoi lipunkantajan haarniskan Dinkerille tutkittavaksi. Quintuksen mestari on omalla tahollaan tyytyväinen kekseliääseen rosvojen pelotteluun ja Leovigildin mestari, kuultuaan ettei kelvoton oppilas käynyt oitis keijujen kurkkuun kiinni, paineli raivosta kiehuen metsään ulvomaan. Tiberiuksen vietettyä hetken labrassaan nähtiin auringon laskiessa covenantin muureilla sadanpäämihen vieressä seisomassa myös aavemainen lipunkantaja...