Paholaisen Kyynärä

Prologi

Oli kulunut kaksi päivää kohtalokkaasta taistelusta mustan haltian kanssa. Devianin kohtalo oli Shin'Rakorath agenttien käsissä ja käsky oli käynyt lähteä Saul Vancaskerkinin perään, tarkoituksena hiljentää tämä lopullisesti. Kuitenkin solun jäsenen kohtalo oli ensin ratkaistava. Realiteetit olivat kuitenkin pahanlainen este, isoja rahoja ei ollut Riddleportissa näkynyt ja Shin'Rakorathkaan ei hoitaisi Deviania takaisin taistelukentälle vaan se olisi heidän tehtävänsä jos halusivat toverinsa takaisin. Valier ja Gah'nen olivat jo hautaamassa toveriaan kun Orval otti kantaa asiaan: "Noh kyllähän mulla olis rahaa koossa tuon verran, kai ne voidaan käyttää." Hämmennyksen vallassa kaksi muuta ja Orval päättivät hankkia tarvittavat komponentit kaupungista ja kutsua Shin'Rakorathin papin paikalle. Pian Devian oli valmis palaamaan kenttätehtäviin.

Vancaskerkinin kohtalo

Neljä agenttia hankkivat itselleen nopeasti matkatarpeita ja tietoja Saulin viimeisistä liikkeistä kaupungissa ja lähtivät ratsain takaa-ajoon. Erityisesti Gah'nen piti reissua turhanpäiväisenä mutta kun käsky kuului niin olihan sitä toteltava. Ratsastettuaan läpi yön shin'rakorathit saapuivat Rodericin Notkoon, joka tunnetaan hyvänä laivavarustamona. Siellä he saivat kuulla Saulin ja tämän kahden oppaan lähteneen aamuyöstä kohti Korppinummea. Levättyään pari tuntia jatkoivat agentit matkaansa jottei Saul ehtisi piiloutua. Ratsastaessa muotutiu myös varma suunnitelma, josta Saul ei voisi livahtaa.

Yllätysedun turvin haltiat pääsivät iskemään Saulin kimppuun nopeasti, oppaiden taistelutahto murtui nopeasti ja hämmentyneestä Saulista Valier iski hengen pois. Agentit pääsivät palaamaan takaisin Riddelporttiin rauhallista tahtia.

Kaupungissa he saivat kuulla viimeisen viiden päivän tapahtunut. Harvinainen yhteistyö rosvoparonien välillä oli vaihtunut kilpajuoksuun kohti Paholaisen Kyynärää, jonne tähti oli tippunut. Puhuttiin, että nyt olisi hyvä mahdollisuus kerätä paljon rahaa ja mainetta, tähtiä ei taivaalta joka päivä tippunut. Viisi päivää sitten Cromarkyn palkkaamat kääpiöt olivat lähteneet matkaan, neljä päivää sitten niin Averyn kuin Zincherin retkikunnat olivat suunanneet kohti saarta. Kaksi päivää sitten Salaisuuksien KIltä oli kiidättänyt omansa paikalle. Seuraavana olisi vuorossa Shin'Rakorathien rantautuminen, sillä jos saarella oli mustien haltioiden pesäke, se tulisi tuhota.

Matka Saarelle ja ensimmäiset kohtaamiset

Vanha tuttu Koppelo oli sopivasti satamassa matkaa varten. Joittenkin ostosten jälkeen haltiat astuivat kapteeni Josperin laivaan, suuntana Paholaisen Kyynär. Matkalla vanha merikarhu kertoi saaren synkän tarinan, noidan laulun lumoava mies kirosi oman kylänsä väen kun nämä polttivat hänen rakkaansa. Kirous tappoi kaikki kyläläiset, paitsi hänet joka makasi soutuveneen alla. Ajelehdittuaan viikon päivät merellä hänet pelastettiin, kaikki muut olivat kuolleet. Tätä kirottua saarta kohti he kaikki olivat nyt matkalla.

Paholaisen Kyynärä

Yöllä Koppelo joutui kaapparien hyökkäyksen kohteeksi. Agentit puolustivat alusta voittoisasti ja kaapparit joutuivat perääntymään hyvin nopeasti. Kiitollinen Josper myi agenteille nuolia alennuksella, ikään kuin palkkioksi hyvästä työstä.

Seuraavana aamuna haltiat soudettiin saarelle, jolta joku lähetti merkkejä merelle valosuihkun muodossa. Josper oli palaamassa saaren kautta ylihuomenna, joten jos haltiat tarvitsivat kyytiä takaisin se järjestyisi. Kiitollisena tästä haltiat olvat valmiit kohtaamaan Paholaisen Kyynärän. Cromarkyn retkikunnan jäänteet, kaksi ihmistä ja Gravin Kultavasara, ostivat itselleen turvapaikan Koppelolta. He anoivat haltioitakin jättämään saaren jos heidän henkensä olisivat heille kalliit, saaren kirous oli totisinta totta. Kummalliset otukset olivat vainonneet heidän toverinsa ja hekin olivat säästyneet vain ihmeen kaupalla. Shin'Rakorathit eivät tällä puheella hylänneet tehtäväänsä vaan marssivat metsään, suuntana kraateri.

Krateeri todettiin liian avoimiksi paikaksi, pohjaa ei uskallettu tutkia väijytyksen pelossa. Kuitenkin he näkivät kraaterin pohjalla kiviä, joiden sisällys oli onto, kuin jokin olisi ehkä tullut ulos sieltä. Tästä kummastuneena haltiat suuntasivat kohti kylää, josta aamuinen tulisuihku oli tullut.

Kylä vaikutti autioilta, kunnes talojen välistä löydetyt kuolleet Salaisuuksien Killan velhot nousivat pystyyn julman näköisinä epäkuolleina, joilla oli terävät hampaat ja kynnet, sekä pitkän pitkä kieli, joka näytti elävän omaa elämäänsä kuolleessa kehossa. Nopean taistelun lopuksi haltiat suuntasivat tornille, josta löytyikin Salaisuuksien Killan velhoja ja Samaritha, vanha tuttu Hiideltä.

Retkikuntia kiusannut olento

Samaritha selitti heille miten hänen retkikuntansa oli joutunut sinisten, nelijalkaisten olentojen hyökkäyksien kohteeksi. Heidän lukunsa olivat vähentyneet, nyt heitä oli jäljellä vain viisi. Samarithalla ei ollut tietoa otusten alkuperästä. Hän ja muut velhot halusivat nopeasti pois saarelta mutta joutuivat pettymään koska Koppelo ei ollut tulossa pian takaisin. Yht'äkkiä yksi velhoista huusi varoituksen, otukset olivat hyökkäämässä torniin!

Haltiat ottivat puolustusasemat, otuksia oli tulossa noin kolmisenkymmentä tornin kimppuun. Kuitenkin vain muutamat pääsivät sisälle ennen kuin koko saarta ravisteli jälkijäristys, joka mursi tornin perustuksen. Torni kaatui kyljelleen ja lähti pyörimään kohti merta ja kallioita! Luontaisen ketteryytensä ansioista agentit eivät olleet hätää kärsimässä vaan onnistuivat suojaamaan itseään pyörivässä tornissa kohtuullisesti. Samartiha pelasti itsensä leijunta-loitsulla mutta neljä muuta velhoa ja akatat eivät olleet yhtä onnekkaita. Orval ja Gah'nen tippuivat hajoavasta tornista kesken matkan mkun taas Devian ja Valier päätyivät aina mereena sti. Useat kymmenet otukset murskautuivat tornin alle ja loput sulivat joutuessaan meriveden kanssa kosketuksiin. Vain Samartiha oli enää elossa Salaisuuksien Killan velhoista. Tämä halusi kovasti suojaan ja ehdotti leiriä joka sijaitsi idässä päin. Yksissä tuumin shin'rakorathit suuntasivat kohti tätä leiriä.

Epilogi

Matkalla he kohtasivat vielä lisää sinisiä otuksia, jotka kuitenkin menehtyivät agenttien ja Samarithan paetessa mereen. Otukset eivät selkeästi olleet tietoisia omasta heikkoudestaan. Devian mainitsi muille, että tällä planeetalla ei ole mitään tuollaista. Syntyi ajatus siitä, että otukset olivat tulleet meteorin mukana, eivätkä kirouksen mukana. Lähestyvät leirin pelättiin kuuluvan Zincherille ja haltiat pohtivatkin uskaltaisivatko he lähestyä sitä. Samaritha piti leiriä ainoana toivona ja pian he löysivätkin itsensä Zincherin teltasta. Mies ei tuntunut muistavan heitä ja tämä antoi heidän jäädä yöksi leiriinsä. Pitäen tarjousta kohtuullisena haltiat vetäytyivät yöpuulle.