Millan päiväkirjasta

16.10.2011 yöllä

Äiti, äitini, rakas äiti. Nyt on jo myöhä, ja ethän sä olisi mun äiti, jos mä en olisi joutunut käyttämään kaikkia konstejani sen vakuuttamiseen, että puhutaan myöhemmin. Varsinkin se kuuma mustaviinimarjamehu jotenkin vaan romahdutti kaiken ja mä vaan itkin ja itkin ja sinä olit siinä niin kuin aina pienenä ja lauloit sitä kehtolaulua. Tuuditan tulisoroista, kipenäistä kiikuttelen, vaalin pientä valkiaista, Luojan lasta liikuttelen. Ohjasiko joku vaisto sut laulamaan sitä jo silloin? Ja tänään mä olin niin lähellä luopua kaikesta tästä, astua rajan yli, polttaa kaiken elämäni tuhkaksi. Niin lähellä. Mutta äiti, mä valitsin toisin. Mä olen tässä.

Mä olen liian täynnä kaikkea nukkuakseni. Mä en voi uskoa, en käsittää, että tänä iltana mä olen kohdannut isäni Panun. Kaikkien niiden kuvitelmien, vaihtoehtoisten tilanteiden, kaiken sen jälkeen ihan toisella tavalla.

Panu oli niin vahva, vahvempi kuin mä osasin kuvitella. Panu oli vahvemmin tulta kuin mikään tulen yksittäinen ilmentymä, jonka mä olen kohdannut. Virvassa on... kumma sanoa, mutta Virvassa on jotain kylmääkin. Panu taas, Panu oli pelkkää, silkkaa tulta, puhdasta tulen väkeä, joka halusi sulauttaa minut osaksi itseään. Vahvaa, hallitsevaa tulta. Juuri niin ei-inhimillistä kuin mä olen kokenut monen muun väen olevan.

Ja se voima, se väki otti minun äitini kerran. Nyt mä luulen saaneeni vastauksen sille, miksi. Mä kehittelin kauhujuttuja jostain karmeasta, väen rationaalisesta tarkoituksesta, sellaisesta, mitä Virva olisi voinut tehdä: tulen takia täytyy suorittaa nämä ja nämä toimenpiteet. Mutta ei se tainnut olla mitään sellaista. Eikä Panu taida olla mitenkään ”hullu” väen mittapuulla. Se oli vain yksi tulen tapa syödä, ja tällä tulen väen ilmentymällä on vaarallisen vahva tahto, joka syö, minkä on päättänyt syödä. Äiti vaan joutui tulen tielle. Niin vaan joskus käy.

Panun olemus ja pyrkimys käy yksiin kaiken sen kanssa, mitä mä olen väestä kokenut. Ainoa väen kannalta hullu asia on, että Panu on päästänyt mut kuljeksimaan palopommina piittaamatta siitä lainkaan aiemmin. Se on aiheuttanut tulen väelle vahinkoa ja epätasapainoa. Mutta onkohan sekään sitten niin epätyypillistä? Siellä ratikassakin kaupungin väki vaan intti, että pitää rakentaa, rakentaa, rakentaa. Eikö se ole sama kuin palaa, polttaa, lisää. Ja Haltialassa metsän väki olisi vaan halunnut ottaa omakseen kaiken, mihin ylsi. Ja entäs ne hirveät vesivuodot rautatieasemalla? Itse asiassa se, joka tässä käyttäytyy muusta väestä poikkeavasti on Virva.

Mä yritän väsyttää itseni, kirjottaa itseni uneen. Mä pelkään, että kun näppäimistön rapina ja ajatusten kuhina lakkaa, mun pään täyttää se kuiskailu... Milla... tule... tule takaisin virtaan... Mun mieli toistaa sitä luuppina. Kallio, rumpu, roihuava tuli, kuiskaus, Milla, tule lähemmäs, tule omiesi luo... Ja ne askeleet kohti tulta, kohti isää, joka kutsui, vihdoinkin, lämpö, polte, tuttuus, kotiinpaluu, vain palaa, olla yhtä, riemu, voima... Se kutsu, se tahdon kehä oli niin vahva. Sinä hetkenä mä tunsin, että Panu tai Panulla on jotain, joka multa on ollut kadoksissa tai saavuttamattomissa koko elämäni ajan ja joka nyt oli käden ojennuksen päässä. Pieni askel ja mä olisin syleillyt tulta, ollut ikuisesti yksi, täysin vapaa ristiriidasta, kotona...

Ja samaan aikaan, koko ajan mä tiesin, tunsin kipeästi sisällä, että minä olen kaksi, ja siinä mun edessäni seisoi se, joka on tehnyt musta kahden. Eikä se piitannut siitä paskaakaan, ei vähääkään. Ei se edes kunnolla muistanut! Kaikki ne Panun sanat. Epätotuutta. Missä Panu oli, kun Tavastia paloi? Tai kun mä opettelin hallitsemaan tultani? Missä se voima ja kärsimyksen päättyminen silloin oli? Ja jos se, etten minä kuihdu tarkottaa sitä, että kaikki muut palavat, mitä voimaa se sitten on? Mitä hyötyä on voimasta itsestään, jos ei ole mitään minua siitä nauttimassa tai jos se on ansaittu kärsimyksellä? Äidin kärsimyksellä, joka ei ikinä kääntänyt selkäänsä toisin kuin Panu!

Jotenkin se oli se, joka tunkeutui sen kaiken läpi. Että Panu vaan kuiskailee kaikenlaisia lupauksia oltuaan mun koko elämän poissa siinä, missä äiti on ollut mun kanssani koko ajan. Tai eikä se näin analyyttinen ajatus ollut. Ei se ollut mikään ajatus. Siinä oli Seven ääni, joka tuli viileänä tulen keskelle ja se toi äidin ja. No, mä tiedän kyllä.
Mutta tämän mä haluan tähän päiväkirjaankin kirjoittaa:

Minä Valitsin.

Minä valitsin, minulla oli voima valita! Sitä voimaa ei Panulla ole, tuskin edes mahdollisuutta. Tuskin Panu edes ymmärtää, millä voimalla minä valitsin. Eihän tulella ole valintaa. Tulen voima on alussa annettu voima. Mutta minä loin oman voimani, valitsin sen! Sitä sinä Panu et voi ikinä tajuta. Pitäiskö sääliä vai nauraa voitonriemusta?

Ja Seve ja Sepi ei väistyneet hetkeksikään, ei vähääkään. Jumalauta, ne olis palaneet molemmat, jos. Ne ei perääntyneet Panun tieltä tai mun tuleni tieltä. Ne piti musta kiinni jokaisena hetkenä, tulen kutsun hetkenä ja valinnan hetkenä ja sen jälkeen, silloin, kun mä olin heikko ja tyhjä ja täynnä ja vahva yhtä aikaa. Ne eli mun kanssa sen kaiken. Henkensä kaupalla. Ihmisyyden voimalla. Mikä väki olisi siihen pystynyt? Ja miten mä voin ikinä kiittää niitä kahta? Ja miten mä pystyn tämän jälkeen suhtautumaan vakavasti Emiliaan, joka piipittää ratikan takaa suojaympyrästään, että saa tulla tai Tildaan, joka sanoo, että onpa jänskää.

Nyt mä huomasin nuokahtavani. Mä taidan hiipiä peittojen alle. Kaikki täällä tuoksuu äidiltä. Mä olen ehyempi ja kevyempi kuin vuosikausiin. Hyvää yötä, äiti rakas. Hyvää yötä, Milla, minä.