Minun nimeni on Silva ja minun täytyy kirjoittaa. Minun täytyy saada nämä ajatukset joko paperille tai jaettua jonkun kanssa. Ja aivan kaikkea en voi kaataa seurakuntamme papin niskaan.

Joten kai sitä pitää aloittaa. Minä rakastan Länsikruunua. Vaikka en ole koskaan ollut yhdessäkään toisessa kaupungissa niin olen varma että minulle juuri Länsikruunu on kaikista kaupungeista se kaunein ja oikein. Näin on Abadar minulle sydämessäni kertonut.

Mutta Länsikruunu voi pahoin. Länsikruunu on hirviöiden saastuttama. nämä hirviöt toisaalta pukeutuvat mustaan ja punaiseen ja johtavat kaupunkia, toisaalta ne luikertelevat varjoissa ja takakujilla. Siis Länsikruunu on puhdistettava. Länsikruunu suojelee lapsiaan sen minkä voi mutta myös meidän on autettava Kaupunkia. lisätty myöhemmin eri musteella Vihdoinkin on tapahtumassa jotain mikä saattaa olla ensiaskel tiellä puhdistukseen, A kertoi että tapaamme tänään eräässä tavernassa eröiden hengenheimolaisten kanssa.

Minun pitäis olla kaiken järjen mukaan kuollut. Mutta kaksi asiaa ovat pelastaneet henkeni. Fyysisesti henkeni on pelastanut kirja, Humanoidikehon kahdeksan asetta - tutkielma lähitaistelusta, jonka löysin eräästä pahoin raunioituneen vanhan aatelistalon kirastosta, tai siitä mitä ko. kirjastosta nyt oli jäljellä. Sen oppien avulla olen hionut hionut mielestäni ja ruumiistani instrumentin jolla voin pysytellä hengissä. Olen oppinut ki-pisteiden avaamisesta, raajojen kovettamisesta, valppaudesta ja henkisistä voimavaroista. Olen oppinut tekniikoita. Opus on mahtava kun kyse on teoriasta. Käytäntöä ovat opettaneet ne muutamat sparrauskaverit joita seurakunnastamme löytyy ja valitettavasti myös Länsikruunun kadut. Olen joutunut puolustamaan itseäni ja olen joutunut vahingoittamaan joitakin rikollisia. Eräs entinen työtoverini oli sitä mieltä että minun kannattaisi harkita alkaa tappelemaan ammatikseni. Olin juuri pelastanut meidät pahoinpitelyltä. Mutta enpä usko, rahasta tappeleminen tässä kaupungissa johtaa kuolemaan tai johonkin vielä pahempaan. Eikä raha ole se syy miksi harjoittelen joka päivä, miksi kovetan raajani jotta ne olisivat yhtä kovat ja voimakkaat kuin puusta tai metallista valmistetut aseet. Minä taistelen pysyäkseni hengissä ja pitääkseni Länsikruunun hengissä.

Abadarin löytäminen on syy miksi sydämeni on hengissä. Kaupungin pimeät varjot olivat miltei vieneet minulta toivon mutta onneksi löysin pienen seurakunnan jota A johtaa (en mainitse pappimme nimeä siitä pelosta että joku löytää nämä muistiinpanot). Hänen ansiostaan näen nyt Kaupungin uusin silmin ja osaan ottta vastaan sen lohdun ja turvan minkä Länsikruunu valaa sydämeeni.

Kirja on yleisesti ottaen hyvässä kunnossa mutta muutamilta sivuilta on repeytynyt osa pois. Raivostuttavinta tämä on kohdassa jossa selibaatti mainitaan. Tämä on ainoa kohta jossa ko. maininta on, repeytynyt osa sisältää maininnan onko selibaatti hyödyllistä, ehdottoman tärkeää vai melko merkityksetöntä ki-pisteiden avaamisen suhteen. oisaalta eipä sillä ole käytännön väliä, oma selibaattini on jatkunut jo melko tovin. Muutamaa vuotta sitten rakkaani raiskattiin ja surmattiin, sen jälkeen ei vaan ole homma toiminut, viime kerta kun yritin oli melko naurettava. Olimme toki molemmat humalassa mutta en minä nyt niin tuiterissa ollut etteikö ruumiini olisi toiminut, syyn täytyi olla jossain muualla. Ehkä rakkaani murhan jälkiseuraukset yhä kummittelevat mielessäni. Hänen ruumistaan ei koskaan löydetty, en ole siis voinut käydä hänen haudallaan lausumassa viimeisiä sanoja hänelle. Ja hänen murhaajansa ovat edelleen elossa ja oikeuslaitoksen rankaisematta. Eräs mies, Severus, yritti kostoa, pieksi rengit ja yritti surmata heidän isäntänsä joka oli heistä kaikista syyllisin. Hän epäonnistui ja jäi kiinni sekä maksoi asiasta vapaudellaan monen vuoden ajan. Kunnioitan hänen oikeudentajuaan ja urheuttaan, ihannoin hänen epäitsekkyyttään asiassa mutta myös kammoksun hänen toimintatapojaan.

Humala, vaikka se ei toimintakykyä ole minulta vielä vienytkään (kuten juuri totesin edellisessä kappaleessa), on minulle pahasta. Minun täytyy olla tarkempi alkoholin kanssa. Parisen viikkoa sitten minulla oli harvinaisen huono päivä. Työt olivat loppuneet pari päivää aiemmin, rakennus oli saatu kunnostettua loppuun, uusista hommista ei toki tietoakaan. Olin joutunut latelemaan ylistyksiä Asmodeukselle pirunkielellä kun eräs hornanritari kiinnitti minuun ikävästi huomiota. Osaan viisi lausetta tuota saastaista kieltä, jokainen niistä ylistää joko pirujen herraa tai kolmasti kirottua Thrunen huonetta. Joka tapauksessa päivä oli harvinaisen eoämiellyttävä ja päädyin juottolaan ukuttamaan pahimpia murheitani. Tämä johti siihen että olin melko pahassa seilissä kun poistuin ja kello oli epämiellyttävän paljon. En muista kuinka päädyin väärälle sivukujalle jossa minua kohti asteli kolme miestä, yhdellä heistä kädessään paljastettu lyhytmiekka. Vaaran tunne selvitti pääni hetkessä ja olin valmiina toimintaan. Miekkaa kantanut mies vaikutti heistä johtajalta joten keskityin häneen. Hän lähestyi minua aikeissaan joko ryöstää tai murhata minut, ehkä molempia. Kun hän astui viereeni miekka ojossa onnistuin pienen kamppailun jälkeen riisumaan sen hänen kädestään ja potkaisemaan sen kujan varjoihin. Hänen toveruksensa katsoivat hetken hölmistyneinä ja tämä antoi minulle riittävästi aikaa paeta paikalta. saamani lyhyt etumatka oli riittävä, muutaman korttelin päästä onnistuin livahtamaan piiloon heiltä. Seuraava aamu oli yhtä helvettiä, minulla oli krapula ja sen lisäksi muutama viiltohaava käsivarsissani.

Cicere. Cicere. Cicere. Kaupungin nykytilan ehkä viheliäisin uhri. Säälitävä ja piesty mutta omalla tavallaan urhea ja voimakas. Tai ainakin toivon näin. Symboli, sitä hän minulle on. En usko että kovin moni muu häntä sellaisena näkee tai edes haluaa nähdä. Suurin osa ei varmasti edes halua nähdä häntä, niin ruma hänen palanut ruumiinsa on. Mutta minulle hän on symboli. Jos pystyn pitämään hänet hengissä ja kunnossa, jos pystyn auttamaan häntä niin pystyn auttamaan koko Kaupunkia.

Tapasin ohimennen Sabinin tänään. Hän lienee kaikista tuntemistani ihmisistä se, jonka olen tuntenut kauimmin. Tapasimme kun olin noin kymmenvuotias. Meillä oli tapana livahtaa karkuun vanhemmiltamme ja kuljeskella ympäriinsä. Sabin tuntui jo silloin tahtovan näyttelijäksi, kai hänestä sellainen tulikin. En oikeastaan tiedä miksi edes kirjoitan asiasta, ehkä vain tuntui omituiselta tavata hänet jälleen kerran, tunnumme törmäävän toisiimme aina muutaman vuoden välein. Emme ole koskaan olleet edes kovin läheisiä mutta on aina miellyttävää tavata hänet, vaihtaa kuulumisia, muistella menneitä.