Tänne tulee Kyrialian alkutarina sekä loki. Tarinassa ja lokissa käytetään hyvinkin kuvaavaa ja graafista kieliasua, jonka vuoksi teksti ei välttämättä sovellu alaikäisille. Kaikki tarinassa kuvaillut asiat, henkilöt ja tapahtumat ovat fiktiivisia eivätkä millään tapaa tarkoituksellisesti kuvaa ketään henkilöä tai kirjoittajan mielentilaa.

Yhdeksän

Tunnen kylmät kahleet ranteitani vasten, jotka kalisevat sängyn päätytolpista. Likaisista ikkunoista siivilöityy valoa tähän koppiin, joka on minulle jo hyvin tutuksi muodostunut. Kuulen lattia lautojen narahtelun kun seuraava asiakkaani saapuukin jo käytävä pitkin. Ovi aukeaa ja nuori komeahko mies astuu sisään. Alvor Fidelius on hänen nimensä, Asmodeuksen nuori seuraaja, joka on jo saanut kaapunsa. Sika on jälleen kerran tullut toteuttamaan raiskausfantasiansa. Hän naureskelee riisuutuessaan ja silmin nähden nauttii oman ylivaltansa toteuttamisesta. Olen asettanut viereiselle pöydälle toivomusten mukaisesti viinilasin ja karahvin suosikki viiniään, jota hän juokin lasillisen ennen kuin kömpii päälleni. Enempää hän ei ehdikään tehdä kun viinissä oleva myrkky tekee tehtävänsä...

Kaikki on mennyt ainakin aluksi suunnitelmieni mukaan... Sujautan ranteeni tavallista isommista kahleista, työnnän hänen velton nukkuvan ruumiinsa päältäni ja nousen sängystä. "Ylimielinen kakara", totean ja vilkaisen itseäni peilistä; Näen hoikan kurvikaan naisellisen vartaloni, alaselästä alkavan häntäni, jatkan katsettani selkää ylös, jossa koristaa kaksi valtavaa arpea... ainoat jäänteet mitä siivistäni jäi ennen kuin ne revittiin irti. Sävähdän muistoa ja pakotan katseeni jatkamaan ylös päähäni... punaiset lainehtivat hiukset, kissamaiset kultaiset silmät, suipot korvat ja pienet sarvet paljastavat alkuperäni, joka ei ole tästä maailmasta.

Pukeudun pikaisesti, paljastavasti, kuten porton kuuluu. Sujautan tikarini piiloitettuihin huotriin ja asetan varsijouseni roikkumaan olaltani. Lopuksi vielä puen viittani ja siirrän huomioni saaliiseeni. Käyn läpi hänen taskunsa, löytäen pari hopea kolikkoa... kitupiikki... Lopulta käärin hänet lakanaan ja raahaan hänet läheisen seinän luokse, jossa odottaa salaluukku viemäreihin ja piilopaikkaani.

Raahaan miehen viemäreiden halki pieneen huoneeseen, jota olen jo aiemminkin käyttänyt. Keskellä huonetta on yksi tahmainen tuoli, täällä kosteassa ei edes veri kuivu. Lattia on myös tahmeana ja potkin aterioimassa olleita rottia pois tieltäni. Tuuppaan miehen tuoliin ja kiinnitän siinä olevat kahleet hänen käsiin ja jalkoihin... Hän on armoillani...

Parin tunnin odotuksen jälkeen mies alkaa virkoamaan ja lopetan leikkikalunani olleen rotan kiduttamisen. "Missä minä olen!", mies huutaa vaativasti. Kävelen rauhallisesti takaa hänen luokse, kumarrun hitaasti hänen korvansa viereen ja kuiskaan jäätävällä äänellä; "Helvetissä".

Mies hätkähtää ääntä ja kääntää päätään nähdäkseen kuka puhuu. Huomatessaan vangitsijansa hän alkaa huutamaan; "Senkin typerä huora! Tajuatko sinä mitä olet tehnyt!? Kun pääsen vapaaksi niin joudut sellaiseen kidutukseen, että toivot kuolevasi... kidutan sekä ruumistasi että sieluasi kunnes anot kuolemaasi! Et arvaakaan mitä...". Mies jatkaa usean minuutin ajan tullen koko ajan itsevarmemmaksi. Kierrän hitaasti häntä ympäri. Parin minuutin paasaamisen jälkeen kyllästyn ja viillän tikarilla ohuen viillon hänen yläselän poikki, hiljentäen miehen tuskan huudahduksella. "Luuletko pääseväsi täältä elävänä?", kysyn mieheltä hiljaa odottamatta vastausta. Kun mies ei puhu, jatkan hänen ympäri kiertämistään puhuen hiljaa; "Tiedätkö kuka minä olen?", kysyn häneltä. "Huora, kapinen puoliverinen huora!", mies vastaa halveksien ja sylkäisee saappailleni. Kanavoin voimaani, asetan käteni tekemäni viillon päälle ja annan kuumuuden virrata kädestäni hänen iholle. "Väärin", totean kylmästi ja mies huutaa kivusta kun käteni polttaa hänen ihoaan. Kun lopetan niin mies lysähtää tuoliin ja huohottaa raskaasti, palaneen ihon haju täyttää huoneen. "Tiedätkö kuka minä olen?", kysyn uudestaan. Nyt mies selkeästi koettaa miettiä, mutta mielestäni liian kauan, joten annan tikarini terän vaeltaa hänen käsivarrellaan, saaden miehen pienoiseen paniikkiin. Mies vastaa salaman nopeasti, hieman kysyvällä äänen sävyllä; "Kaylee, arvostettu katujen nainen?". Hymähdän mielessäni valenimeni mainitsemisesta... tuolla nimellä minut tunnetaan kadulla, mutta nyt haluan kuulla oikean nimeni. Vedän tikarini pois ja mies huoahtaa helpotuksesta, kunnes tulen jälleen hänen korvansa viereen ja sanon; "Väärin". Asetan käteni miehen selälle ja annan jälleen kuumuuden virrata kädestäni miehen iholle, hänen huutaessa kivusta. Kun lopetan niin mies tärisee pelosta eikä uskalla edes katsoa minuun. Nostan kädelläni hänen kasvonsa ylös ja tuijotan kultaisilla silmilläni suoraan häntä silmiin, noihin ihanan pelokkaisiin silmiin, jotka ovat pelosta suurina, etsien pakotietä. "Kysyn vielä kerran, ja jos vastaat väärin niin...", totean hänelle ja jätän loput lauseesta hänen mielikuvituksensa varaan. Veitseni pyörähtää kerran ympäri hänen olkapäällään, tehden pienen reiän mistä valuu pieni verinoro. Kysyn hitaasti, jälleen kiertäen häntä ympäri; "Kuka... minä... olen?". Mies on suunniltaan kauhusta... hän katselee epätoivoisesti ympärilleen koittaen löytää vastausta ja vihjettä. Huudan kysymyksen uudestaan; "KUKA MINÄ OLEN!?", mies on kauhusta sekaisin ja lopulta luovuttaa huutaen: "Minä en tiedä!", ja lysähtää tuoliinsa itkien ja täristen, peläten tulevaa. Annan miehen täristä hetken ennen kuin hymähdän, "No siinä tapauksessa kerron sinulle", sanon hänelle pienen hymyn kera, kun hän nostaa päätänsä.

Kierrän miestä edelleen ympäri kun aloitan kertomaan tarinaani. "Minulla oli kerran paljon monimutkaisia ihania suunnitelmia. Olin päättänyt toteuttaa niitä Chelaxiassa, sillä mikään ei ollut kiihoittavampaa kuin mahdollisuus jäädä kiinni. Kuvittele, kylvämässä kaaosta siellä missä järjestys on äärimmäisen tärkeää. Olin jo hyvän tovin toiminut erään aatelisen rakastajattarena ja suunnitelmana oli paljastaa asia hänen puolisolleen ja tämä edelleen hänen rakastajalleen, jonka seurauksena olisi ollut suuri sekaannus valtahierarkiassa. Kaikki oli valmiina ja tapasin rakastajani kuten olimme sopineet. Valitettavasti HÄN ei tullut yksin, suunnitelmani oli paljastunut. Hänellä oli joukko helvetinritareita ja piru mukanaan. Ritareista ei ollut vastusta minulle, mutta taistelimme pirun kanssa monta tuntia. Taistelumme pyöri joka puolella kaupunkia, kunnes päädyimme kaupungin ulkopuolellle läheisen metsän vierelle. Tämä oli taistelumme päätepiste. Lyhyen mittelön jälkeen piru pääsi niskanpäälle ja sai minusta otteen selkäpuolelta. Hän paiskasi minut maahan, astui sorkallaan, suoraan keskelle selkääni ja repi siipeni irti selästäni. Tämän jälkeen hän poltti Asmodeuksen merkin poskeeni, joka sinetöi voimani, ja hän jätti minut siihen makaamaan, tuhottuna. Lopulta nilkutin tänne hylkiöiden kaupunkiin ja aloin luomaan elämääni uudestaan, vain yhtä tarkoitusta varten... kostamaan tämä tapahtuma". Huomaan olevani kiihdyksissä, muistot edelleen vahvana. Mies katsoo minua hiljaa, odottaen mitä tekisin seuraavaksi. Katson miestä tovin, jonka jälkeen kysyn rauhallisella äänellä; "Kuka minä olen?". Mies hätääntyy jälleen ja koettaa änkyttää jotain vastausta. Minua ei kiinnosta hänen vastauksensa, totean vain kylmästi, "Väärin". Pakotan miehen suun auki, ja leikkaan hänen kielensä poikki. Veri roiskuu hänen suustaan ja hän huutaa kivusta. Kummarrun hänen korvansa viereen ja asetan käteni hänen otsalleen. Mies katsoo minua paniikissa ja olen välittämättä hänen suustan roiskuvasta verestä. Kanavoin vihani ja raivoni poskessani olevasta merkistä, ja tunnen miten sekin kuumenee käteni myötä. Mies kiljuu kivusta kun käteni polttaa Asmodeuksen merkin hänen otsaansa ja kuiskaan hänen korvaansa, ennen kuin käteni keittää hänen aivonsa; "Nimeni on Kyrialia".

Huoahdan tyytyväisyydestä kun mies korahtaa viimeisen kerran. Poskessani oleva Asmodeuksen merkki, raivoni kanava, kuumottaa edelleen poskeani. Nautin näistä hetkistä suunnattomasti... koston suunnittelu on työlästä, mutta toteus on aina yhtä nautinnollista. Irroitan kuolleen miehen kahleet, ja raahaan hänet valitsemaani paikkaan. Aikaa ei ole paljoa, pimeä tulee ja kadulta on hyvä olla silloin poissa.

Jätän ruumiin hiljaiselle sivukadulle, mistä pääsee viemäreihin kätevästi ja vaivihkaa. Eräs tuttuni, Janiven oli pyytänyt minua käymään, joten suuntaan tämän jälkeen kohti hänen vastikään hankkimaansa tavernaa kohti. Kenties hän haluaa sopia vieraiden viihdyttämisestä. Hymähdän ajatukselle, kun muistan, miten hän kerran tuli hakemaan suojattinsa suoraan kesken hekumalisten tapahtumien porttolasta. Oli miten oli, tapaamisen pitäisi olla mielenkiintoinen.

Kyrialian askeleiden kaiku vaimeni. Ilman verta pumppaavaa sydäntä, ruumin monista pienistä haavoista tihkuva ja papin suusta valuva veri lakkasi pian valumasta ja verilammikko ruumin alla laajenemasta. Varjojen pidetessä mitään näkemättömät verestävät silmät tuijottivat sekä kujan päähän että tyhjyyteen, viimeistenkin elämänlämmön rippeiden hävitessä verestä kuin nuotiosta yöhön katoavat kipinät. Juuri ennen auringonlaskua kuului jostain lähistöltä juoksuaskelia, jotka hidastivat vauhtiaan hieman kujan kohdalla, mutta jatkoivat sitten matkaansa entistä nopeammin. Askelia seurasi pian tukevankuuloisen oven pamaus tiukasti kiinni – ei erityisen epätavallinen ääni Westcrownissa näinä päivinä.

Aurinko putosi horisontin alapuolelle. Minuuteissa taivaan punertavaksi värjäävä iltarusko oli muisto vain, haaltuen kuin hiipuva hiillos. Kylmä hopeinen kuunsirppi nousi taivaanrannassa, yön hiipiessä kaupunkiin. Ja Westcrownissa yö ei ollut enää pitkään aikaan saapunut ilman seuralaisiaan.

...

Yön pimeydessä, toisistaan tietämättä, kaksi olentoa lähestyi groteskin näyn kätkevää pimeä sivukujaa. Toinen oli kattoja pitkin vaimennetuin saappain harppova mies ja toinen oli… jotain muuta. Vaikka mies oli lähempänä, hänen hajuaistinsa oli heikompi - minkä lisäksi jälkimmäisen kulkijan ei tarvinnut suotta vaivata päätään normaalin fysiikan liikkumiselle aiheuttamilla rajoituksilla. Se tiesi ainoastaan, että oli hyvä elossa. Oli hyvä saalistaa ja syödä.

Asianhaarojen vuoksi ei ollut erityisen yllättävää, että jälkimmäinen kulkija oli kujalla ensimmäisenä, vaikkakin vain pienellä erolla. Tämän ei voida katsoa kuitenkaan olleen miehelle tappioksi, päinvastoin: ilman toista kulkijaa olisi ollut hyvin mahdollista, että mies olisi ohittanut koko sivukujan autuaan tietämättömänä.

Kuplinta ja kiehunta varjoissa kujan perällä herättivät Kymmenennen huomion hänen saapuessaan kujan toisella puolella olevalle rakennuksen katon reunalle, lihaksien jo jännittyessä hyppyä varten. Hupun verhoama pää kääntyi ääntä kohden. Liikkeen aikana kuun valo osui hetkellisesti hänen kasvoilleen, valaisten kasvoja peittävän naamion ja paljastaen sekä pintaa kirjovan yöllisen suojamaalauksen että kolme kolmesta pienehköstä mustasta pisteestä muodostuvaa kolmiota, jotka sijoittuivat naamion molempiin poskiin ja otsan keskelle.

Sekunnin murto-osassa tarkat silmät paikansivat äänen lähteen kujan perimmäisessä nurkassa. Seuraavassa sekunnin murto-osassa ne havaitsivat vaaleanharmaan läiskän kujan pohjalla. ”Jopa jotakin, mitä meillä onkaan täällä” hän mumisi ja hyppäsi alas, laskeutuen oudon painottomasti ruumiin äärelle. Kiehunta ja kuplinta kujan perällä voimistuivat huomattavasti, täydentyen voimakkaalla sihinällä. Äänen selin ollut mies jähmettyi paikoilleen, ennen kuin käänsi päätään hitaasti ja sanoi tylysti: ”Tämä ei ole sinulle. Häivy.” Muodoton olento sähähti vastaukseksi yhden ainoan myrkyllisen ja uhmakkaan äänen – vaikka tulkinnanvaraa oli, jonkinlainen saammepa nähdä oli vahvasti aistittavissa. Näennäisesti täysin olennon uhmasta piittaamatta mies kyykistyi tutkimaan ruumista, naamion suuaukon kohdalla olevien ohuiden huulien vetäytyessä enemmän kuin aavistuksen itsetyytyväiseen hymyyn hänen kuullessaan pulputuksen ja sihinän ensin vaimentuvan ja sitten katoavan kokonaan. Kuten mieskin, myös muodoton tiesi, että yössä liikkuisi helpompiakin saaliita.

Hymy hävisi naamion suuaukosta kuitenkin kuin taikaiskusta hansikkaiden verhoamien käsien kääntäessä papin päätä, jolloin kuu paisto suoraan ruumiin lyijynharmaalle iholle poltettuun Asmodeuksen symboliin. Kymmenes veti ilmaa hampaidensa välistä pienen sihisevän äänen säestyksellä. Vaikka Valtiattaren Käsky näitä nimenomaisia tilanteita varten oli jo kuukausia vanha, hän ei ollut kuullut sitä kumotun. Ja hänen alallaan asiaan liittyvä huhut liikkuivat poikkeuksetta nopeasti.

Laskien pään huolellisesti alas samaan asentoon kuin missä muisti sen olleen, Kymmenes ponnahti pystyyn ja kaiveli hermostuneesti taskustaan pienen mustan kiven. Silmänsä sulkien ja kiveä nyrkissään puristaen hän lähetti: ”Valtiatar…”Aivan liian pian – se tuntui aina tapahtuvan liian pian - hän tunsi mielensä perukoilla, kuinka yön pimeydessä jokin avautui hänelle. Jostain syystä Kymmenes ajatteli tässä yhteydessä aina mustaa ruusua, jonka terälehdet eivät kuitenkaan ympäröineet hehkuvaa keskustaa, vaan jonkinlaista äärettömän kylmää ja rajattoman syvää kuilua. Sitten mielikuva hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, kun Valtiattaren mielen terävä ja jäinen kosketus täytti hänen tajuntansa. Niin? Kymmenes antoi hänelle raporttinsa.

Kun mies tuli jälleen tietoiseksi ympäristöstään, hän huomasi vaatteidensa liimautuneen hänen äkisti kylmänhikiseksi muuttuneeseen ihoonsa. Kylmännihkeä kämmenen iho oli osoittautunut hyväksi tarttumapinnaksi myös hienonhienolle kivipölylle, joka oli peräisin hänen nyrkissään puristamastaan kivestä. Hänen ihonsa kylmännihkeys ei erityisemmin yllättänyt häntä. Ei Valtiattaren jälkeen.

Kolmas saapui paikalle ensin. Hän ei vaivautunut peittelemään saapumistaan: Kymmenes kuuli hänen raskaat askeleensa risteävältä sivukujalta monta sydämenlyöntiä ennen kuin mies itse saapasteli näkyviin, murahtaen lyhyen tervehdyksen ennen kuin käveli ruumiin luokse. Kaksi miestä eivät olisi juuri voineet poiketa enempää olemuksiltaan: siinä missä sulavasti liikahteleva Kymmenes oli pitkä ja jäntevä, oli toinen mies lyhyt ja tanakka, liikkuen lähinnä laiskaa karhua muistuttavalla ketteryydellä. Tästä huolimatta juuri pidempi miehistä hätkähti toisen kääntäessä naamioidut kasvonsa häntä kohti ja todetessa matalasti hyrisevällä äänellään: ”Kas vain, näyttää siltä, että iloinen harrastelijamme sai jälleen uuden uhrin…” Nuolaisten hermostuneesti huuliaan Kymmenes kiirehti nyökkäämään. Vaikka hän ei voinut nähdä Kolmannen hupun syvyyksiin, hän tunsi tämän katseen porautuvan läpi takaraivostaan. Hänen kurkkuaan kuivasi hetkellisesti hänen ajatellessaan Kolmannen naamion kuviointia ja sen merkitystä: yksi kookas musta täplä kummasakin poskessa.

”Kuinka mones tämä olikaan? Etkös sinä löytänyt sen viimekertaisenkin?” Kolmas puheli matalalla äänellään leppoisasti, joskin hänen asentonsa oli jähmettynyt oudon liikkumattomaksi hänen puhuessaan Kymmenennelle. ”Kyllä… Ei, tarkoitan… Olisiko tämä viides? Seitsemäs? E-en minä tiedä… Tiedäthän sinäkin, että hän tappaa hyvin harvoin”, pidempi miehestä änkytti vastaukseksi, hermostuneesti. Kolmas piti asentonsa vielä hetken aikaa, mutta käänsi sitten katseensa jälleen kohti ruumista, pudistaen päätään ja päästäen tympeän äännähdyksen. ”Poika, jos haluat edetä vielä pidemmälle, sinun pitää pystyä hillitsemään hermosi tuota paremmin...En todellakaan ymmärrä, kuinka onnistuit päihittämään Valariin...” hän mutisee, kyykistyen papin silvotun ruumiin äärelle ja vieden kätensä polttomerkitylle otsalle. Kymmenes puri hampaansa yhteen refleksinomaisesti, taistellen vastaan halua huutaa: ”Se narttu oli laiska! Ja hidas!” Hän tiesi Kolmannen edelleen etsivän hyvää tekosyytä leikata hänen kielensä irti. Tai vaihtoehtoisesti silpoa hänen jalkovälinsä. Tai molemmat. Tällä kertaa huudon tukahduttaminen kävi yllättävänkin helposti. Kymmenes arveli sen käyvän kerta kerralta helpommin; hän oli jo oppinut, että kuoleman ja kidutuksen vaara oli hinta, joka oli maksettava siitä, että sai työskennellä parhaiden joukossa.

Näennäisesti kiinnittämättä huomiota Kymmenennen sisäisiin kamppailuihin, Kolmas kaivoi näppärästi vapaalla kädellään taskustaan pienen ruskean pussin, löysäsi hieman pussia sulkevia naruja ja alkoi kaataa pussin sisältöä ruumiin ylle, tehden kädellään laajenevaa ympyräliikettä, jolloin pussin suusta virtaava kimaltava jauhe asettui laajenevan spiraalin muotoon edesmenneen papin rintakehälle. Yhtä mittaa pussista virtaavan timanttipölyn kanssa virtasi ruumin ylle kumartuneen miehen huulilta matalalla äänellä lausuttuja loitsusanoja. Kymmenes seurasi uteliaana. Koskaan ennen hän ei ollut todistanut tätä rituaalia. Hän huomasi, kuinka pussista virtaava pöly alkoi ensin kimmeltää kirkkaasti ja sitten hohtamaan sykkivää valoa, yhä kirkkaammin ja kirkkaammin, ajaen kujan varjot jahtaamaan toisiaan kivisille seinustoille – ja sitten kauemmaksi. Valo voimistui voimistumistaan ja sitten, juuri kun hänestä tuntui, että hänen olisi jo siristettävä silmiään, kirkkaus hävisi äkisti. Kujan valtasi jälleen pimeys ja odottava hiljaisuus Kolmannen lopetettua loitsunsa.

Hiljaisuus venyi yli muutaman hetken, katketen Kolmannen äänekkääseen räkäisyyn. Äänestä päätellen limamöykky ei iskeytynyt kovinkaan kauas Kymmenennestä. ”Ei jumal’auta”, Kolmas mutisi kuuluvasti. ”Ei mitään.” Ilmeettömässä äänessä kuului häivähdys raivoa, mikä tyydytti Kymmenettä. ”Yhtä mahdoton kuin edellinen?” lämmin, pehmeä ja naisellinen ääni kysyi myötätuntoisen kuuloisesti kujan suulta. Molemmat miehet tunsivat niskakarvojensa nousevan pystyyn, joskin Kolmas osasi salata tuntemuksensa paremmin, noustessaan pystyyn yhdellä sulavalla liikkeellä ja kääntyessään kohti viimeistä saapujaa. ”Aivan niin, Valtiatar.” hän virkkoi römeällä äänellä, onnistuen vaivoin pakottamaan itsensä puhumaan rauhalliseen ja ilmeettömään tapaansa.

Mustiin ja löysiin vaatteisiin pukeutunut huppupäinen nainen asteli täysin ääneti lähemmäs – tai näin Kymmenes ainakin oletti. Hän piti katseensa tiukasti naulattuna katukivetykseen, yrittäen päästä itsensä herraksi ennen kuin nostaisi katseensa. Kyse ei ollut pelkästään naisen käyttämästä eebenpuunmustasta naamiosta ja siitä, mitä se merkitsi. Kyse oli mieltä repivästä ristiriidasta lämpimän äänen ja toisaalta kaiken kylmyyden tuolla puolen olevan mielen koskettamisen välillä. Kyse oli naisen silmistä – niitä oli mahdoton erottaa naamiosta. ”Aivan kuin tällä ei olisi lainkaan valkuaisia”, hän ajatteli villisti – jälleen kerran. Hän oli nähnyt urallaan kaikenlaista, ja silti, silti hän oli valmis tekemään mitä hyvänsä välttääkseen tuon yönmustan katseen. Vain suurin ponnistuksin ja koulutuksensa mahdollistamalla tahdonvoimalla onnistui hänen pakottaa ajatuksensa hallintaansa, jotta hän pystyi nostamaan katseensa.

Kolmas seisoi kunnioittavasti ja hiljaa muutaman jalan päässä ruumista, jota Valtiatar oli kumartunut tutkimaan. Nainen tuntui olevan kiinnostunut miehen päästä, joskaan Kymmenes ei nähnyt, mitä hän tarkalleen teki, sillä Kolmas peitti osan hänen näköyhteydestään ruumiiseen. Tämä ei kuitenkaan estänyt Kymmenettä kuulemasta outoa sihinää Valtiattaren käännellessä varovaisesti miehen päätä toisella paljaalla kädellään, toisen ollessa ilmeisesti miehen rinnan päällä. Äänen lähdettä ei kuitenkaan näkynyt. Pian nainen nousi, yhtä ääneti kuin oli paikalle astellutkin ja viittasi Kymmenettä astumaan lähemmäs. Tämä totteli, astellen kunnioittavasti, mutta tuntien silmukan kurkkunsa ympärillä yhä tiukkenevan. Hän pelkäsi Valtiattaren kysymyksiä.

Helpotus kuitenkin tulvahti hänen mieleensä heti Valtiattaren avatessa suunsa. Nainen ei tuntunut niinkään puhuvan heille kuin kokoavan omia ajatuksiaan. Kynnellään naamionsa leukaa naputellen ja papin ruumista tuijottaen hän alkoi puhua kevyesti, kuin olisi keskustellut säästä: ”Hänen, kuten edellistenkin uhrien, suussa on ollut myrkkyä. Myrkky on samaa, tainnuttavaa. Käytetty luultavasti, jotta sitominen” – hän potkaisi jalallaan kevyestä papin kättä, jossa köysien jäljet olivat tummuneet mustiksi – ”olisi helpompaa. Itse surmaaminen on tehty maagisin keinoin, kuten ennenkin. En usko, että hänen aivoistaan on jäljelle paljoakaan… Hänen silmänsä kaikki verisuonet näyttävät räjähtäneen yhtä aikaa, joten oletan hänen aivojensa lähinnä keittyneen - aivan kuten edelliselläkin uhrilla. Ja sitten on tietysti tuo merkki”, nainen lisää hilpeästi, ”tuo ihana merkki! Olisi typerää olla arvostamatta ironiaa, vai mitä?” Molemmat miehet, jotka aistivat varsin hyvin ristiriidan Valtiattaren äänensävyn ja todellisen mielialan välillä, olivat viisaasti hiljaa.

Hetken hiljaisuuden jälkeen nainen kysyi poissaolevan kuuloisena: ”Ja et edelleenkään tiedä, mihin maailmantasoon hänen sielunsa on sidottu?” ”En, Valtiatar”, Kolmas kiirehti vastamaan. ”Ymmärrän...” Valtiatar päästi pienen surullisen huokauksen. ”On mitä onnettominta, että yritimme… ensimmäisen kerran ylösnostatusta vasta edellisen uhrin kohdalla, vai mitä?” hän kysyi, Kolmanteen ohimennen vilkaisten. Jokin vilkaisussa tuntui hermostuttavan karhumaista miestä, sillä tämä nuolaisi huuliaan ennen kuin vastasi: ”Aivan niin, Valtiatar.” Vastauksen jälkeinen hiljaisuus venyi aavistuksen liian pitkäksi, ennen kuin nainen lintumaisen sirosti kallisti huputettua päätään, ja vilkaisun sijaan tällä kertaa lukitsi kylmän katseensa pihdit Kolmanteen. ”Tiedätkö”, hän sanoi lähes hajamielisen kuuloisesti, ”kuulin Neljänneltä, että hän oli ehdottanut sinulle jo edellistä edeltävän uhrin… ylösnostatusta ja kuulustelua. Mahdatko tietää tästä jotakin?” Kysymyksensä jälkeen nainen vaikutti kääntävän huomionsa kynsiinsä, aivan kuin Kolmannen vastaus ei kiinnostaisi häntä vähääkään. Kymmenes olisi voinut lyödä vetoa, että Kolmannen aataminomena liikkui tällä hetkellä ylös-alas hyvin vilkkaasti. Mies kuitenkin yllätti Kymmenennen vastaamalla naiselle lähes saman tien, joutuen vain hieman karauttamaan kurkkuaan: ”Valtiatar, Neljäs erehtyy. En ole koskaan kuullut hänen ehdottavan moista.”

”Aivanko totta?” nainen kysyi edelleen kynsiään tarkastellen, ennen kuin nosti äkkiä katseensa. ”Ehkä olet oikeassa, ehkä hän muistaa väärin”, hän virkkoi äkkiä välinpitämättömällä ja kylmällä äänellä, kohauttaen olkiaan ja kääntäen katseensa takaisin kuolleeseen mieheen. ”Joka tapauksessa, meillä ei ole enää käyttöä hänelle, vai mitä?” hän kysyi retorisesti, osoittaen ruumista kädellään. Liikauttaen kuin ohimennen kättään nainen mutisi muutaman sanan hupun syvyyksistä, ja kirkas vihreä välähdys muutti Asmodeuksen papin kasaksi tuhkaa. ”Hän kun oli avun ulottumattomissa joka tapauksessa”, hän totesi viileästi, tuhkakasaa tarkastellen.

”Joten, mitä meillä on, hyvät herrat?!” Valtiatar sanoi iloisesti, säpsäyttäen molempia miehiä lyömällä kätensä yllättäen yhteen ja vilkaisten elottomilla silmillään armeliaan lyhyen aikaa kumpaakin - ennen kuin jatkoi jälleen kylmäksi ja tasaiseksi muuttuneella äänellä, tuijottaen jonnekin kahden miehen taakse: ”Meillä on tappaja, joka tappaa huvikseen. Hän ei ole kuitenkaan täysi mielipuoli vailla ymmärrystä. Itse asiassa, hän on osoittanut huomattavaa kykyä pidättäytyä murhaamisesta pitkiksi ajoiksi – mikä saa minut epäilemään, että tappajamme on joko autuaan tietämätön tosikuolema-kyvystään tai hän ei pysty hallitsemaan kykyään lainkaan. Mikäli hän tämän kykynsä tiedostaisi, hän tappaisi, niin uskon, useammin. Ja kyllä, uskon hänellä tämän kyvyn tosiaan olevan, vaikka emme olekaan voineet varmistaa asiaa – vielä - kolmella eri uhrilla, kuten tapa on.” Kolmas yritti sanoa jotakin, mutta nainen vaiensi hänet yhdellä terävällä kädenliikkeellä. Roteva mies säpsähti elettä kuin käärmeen puremaa.

Valtiatar piti pienen tauon, kuin kutsuen Kolmatta yrittämään uudestaan. Tämä ei tehnyt niin. Nainen jatkoi samalla kylmällä äänellä: ”Tappajamme on kuitenkin hieman helpottanut löytämistään keskittymällä pelkästään Asmodeuksen palvelijoihin. Ja tässä minulla on teille hyviä uutisia. Käyttämällä suuret määrät painostusta, yhteyksiäni ja muita tiedonhankintakeinoja, olen kuin olenkin näiden hänen – tähän asti - viimeisimmän uhrinsa jälkeisinä kuukausina saanut selville, että useimmat, jos eivät kaikki, tällä tavoin tapetut Asmodeuksen palvelijat ovat olleet hyvin mieltyneitä ostetun lihan iloihin. Ennen kuin varmistin, ettei lähteeni varmasti kerro eteenpäin tiedusteluistani, yritin vielä selvittää häneltä, kumpaan sukupuoleen nämä rietastelijat olivat mieltyneitä, mutta valitettavasti hänen tietonsa olivat tältä osin epätäydelliset. Joten...”

Lyhyeksi hetkeksi nainen vaipui jälleen ajatuksiinsa, kynnellään leukaansa naputellen. Kymmenes vaihtoi ääneti painoa jalalta toiselle. ”Kolmas, sinulla ei liene tällä hetkellä mitään erityisen kiireellistä.” Välinpitämätön lause ei kuulostanut kysymykseltä. Molemmat miehet tiesivät, että siihen oli vain yksi vastaus. ”Ei, Valtiatar”, Kolmas vastasi. ”Erinomaista”, nainen totesi kuivasti. ”Haluan sinun seuraavaksi alkavan keräämään tietoja kaupungin jokaisesta huorasta ja rattopojasta – ja etsivän tappajan heidän joukostaan. En piittaa miten sen teet, mutta teet sen nopeasti, etkä lopeta, ennen kuin olet selvittänyt kuka sen on.” Graniitinkylmällä ja –kovalla äänellä annettu käsky ei jättänyt mitään kysyttävää. ”Ja sinä”, nainen jatkoi kääntyen Kymmenennen puoleen, nauliten silmien virkaa toimittavat mustat kaivonsa hänen silmiinsä ”levität sanaa, että kaikkien on autettava Kolmatta tässä tehtävässä. Kaikki, mikä vaikuttaa tässä yhteydessä epäilyttävältä, on raportoitava hänelle. Ja kun hän on selvittänyt tappajan henkilöllisyyden ja tuntomerkit, tämä tulee tappaa välittömästi. Nähtäessä. Tämä on Käsky.”

Kolmas vetäisi henkeä kiivaasti. Valtiatar käännähti nopeasti rotevan miehen puoleen. ”Mitä nyt?” hän kysyi pettävän pehmeällä äänellä. ”Mietitkö, että siitä, kun Ensimmäinen on luvannut palkkion jonkun päästä, on jo yli sata vuotta? Arveletko ehkä, että ylireagoin? Että olen menettänyt järkeni?” Jälleen kerran pienikokoinen mies yllätti Kymmenennen: ”Jotain sen suuntaista saattoi kyllä käydä mielessäni, Valtiatar”, Kolmas vastasi, vain pienen värähdyksen muutoin matalassa äänessä antaessa vihiä hänen hermostuksestaan.

Kymmenes saattoi kuulla omat sydämenlyöntinsä hiljaisuudessa, joka täytti kujan – pitkäksi aikaa. Viimein Ensimmäinen vastasi Kolmannelle jäisen happamasti: ”No, tiedämmehän molemmat, että diplomaattiset kykysi eivät ole syy, miksi olet nykyisessä asemassasi... Suoruutesi, ja jos sallit minun sanoa, rohkeutesi, on ihailtavaa, mutta luotan siihen, että mahdolliset epäilyksesi henkisestä tasapainostani eivät estä sinua hoitamasta antamaani tehtävää?” Nainen piti pienen tauon, tarkastellen edessään olevaan lyhyttä ja tanakkaa Kolmatta, ennen kuin jatkoi kuivan asialliseen äänensävyyn, kyyristyen hieman: ”Jollet sitten todella halua haastaa minua? Rajalliset kykysi huomioon ottaen en neuvoisi tekemään niin, mutta se on tietysti täysin oma asiasi.” Hengitys juuttui äkisti Kymmenennen kurkkuun, Kolmannen ollessa vähällä kompastua jalkoihinsa perääntyessään pari askelta: ”En minä, Valtiatar, en minä”, mies kiirehti vakuuttelemaan, nostaen molemmat kämmenensä näkyville.

”No hyvä. Olen iloinen, että saimme sen pikku asian pois päiväjärjestyksestä”, Ensimmäinen totesi silkinpehmeällä äänellä, suoristautuen. ”No”, hän jatkoi hilpeän kuuloisella äänensävyllä, ”oletan, että teillä molemmilla on asioita tehtävänä ja ehkä ihmisiä tapettavana? Sallikaa minun kuitenkin varoittaa teitä kahta jo hieman etukäteen – uskoakseni Toinen laittaa huhun kiertämään laajemmin ensi yönä – olemaan tavanomaistakin hienotunteisempia toimissanne. Kaupungin ja Neuvoston tilanne on tällä hetkellä hyvin… herkkä, enkä halua minkäänlaista ylimääräistä häiriötä. Se on itse asiassa tärkein syy, miksi olen valmis tiettyihin, sanoisimmeko, melko äärimmäisiin ratkaisuihin tämän harrastelijamurhaajan nopeaksi pysäyttämiseksi. Ei sillä, että olisin päätöksistäni kenellekään tilivelvollinen,” hän lisäsi loppuun ohimennen, naamion vilahtaessa kohti Kolmatta. ”Tieto siitä, että sekin asia on kuitenkin pätevissä käsissä, lohduttaa minua suuresti”, nainen lopetti, teki kädellään oudon eleen, mutisi loitsusanan – ja katosi.

Valtiattaren poistuttua Kymmenennestä tuntui kuin jäinen nyrkki olisi höllentänyt otettaan hänen sisäelimistään. Ilmeisesti jopa Kolmas jakoi tämän tunteen jossain määrin, miehen mutistessa lähes toverilliseen sävyyn: ”Käy melkein sääliksi piruparkaa…” Kymmenennen kysyvän katseen huomatessaan Kolmannen suu vääntyi tutun ivalliseen virnistykseen: ”Lukisit joskus historiaakin, poika. Tieto on valtaa, ja niin päin pois… Viimeeksi, kun Ensimmäinen julisti Jahdin, meikäläisiä parveili katoilla kuin raatokärpäsiä. Saalis löytyi kolmantena päivänä jonkun kapakan ovesta. Häntä oli ammuttu kymmenellä jousella, ilmeisesti eri paikoista mutta yhtä aikaa. Palkkion jako oli lukemani mukaan erityisen vaikeaa...” Kolmas kohauttaa olkiaan. ”Joten, kun minä löydän tämän murhanhimoisen pikku lutikan - ja voit uskoa, että se tapahtuu pian – hän tuskin tulee elämään kovin pitkään”, hän murahti. Väläyttäen petomaisen virnistyksen, joka ei kuitenkaan aivan yltänyt Kymmenettä katseleviin kirkkaisiin ja koviin silmiin, hän hyrisee leppoisasti: ”Suonet anteeksi. Muistin juuri, että minulla on tärkeää asiaa erään parittajan luo.” Rauhallisin askelin hän asteli kujan toisen seinän luo, jota pitkin Kymmenes alun perin käytti laskeutumiseen - ja jatkoi kävelyään pitkin pystysuoraa seinää. Päästyään katolle Kolmas hävisi taakseen katsomatta.

Kymmenes, jonka nimi oli joskus, kauan sitten, Aeron, kuulosteli hiljentynyttä yötä, antaen itselleen hetken aikaa tottua jälleen yksinäisyytensä. Ympäristön äänet laskeutuivat kuin verkko hänen ylleen. ”Olen vain nuoli”, hän kuiskasi hiljaa, sulkien silmänsä. Pian Ensimmäisen ja Kolmannen kohtaamisen aiheuttamat varjot väistyivät ja hänen mielensä oli jälleen kirkas ja terävä. Notkeasti hän kiipesi katolle ja lähti jatkamaan keskeytynyttä matkaansa. Jostain syystä Kolmannen sanoma lause jäi kuitenkin pyörimään salamurhaajan päähän, kaikuen yhtä tahtia hänen pehmeiden askeleidensa kanssa: ”Käy melkein sääliksi piruparkaa… Käy melkein sääliksi piruparkaa…”

Wiscranien silmät

Kävin keskustelemassa Janiven kanssa ja hän kertoi että päästäni on luvattu palkkio. Kirosin hiljaa mielessäni, että miten he olisivat voineet jäljittää ruumiit juuri minuun. Oli miten oli, minun tarvitsi kadota. Janive kertoi, että hänellä on tuttuja, jotka voivat auttaa. Sovimme että tulen hänen tavernaansa iltapäivällä niin hän kertoo minulle lisää. Kiertelin päivän aikana kaupungilla, yrittäen saada jotain tietoa siitä, kuka koettaa minua saada kiinni. Kaduilla tuntuu olevan tavallista enemmän partioita ja Helvetin ritareita liikkeellä, jotain lienee tekeillä. koitan pitää matalaa profiilia, mutta silti minusta tuntuu kuin joku seuraisi ja vahtisi minua. Aurinko on jo pitkälti yli puolen päivän, joten suuntaan Janiven tavernaan, ehkäpä löydän jotain vastauksia sieltä.

Löydän tieni Vizion tavernaan ja roikun hetken aikaa muiden ilolintujen seurana, rupatellen niitä näitä, seuraten sitä ketkä menevät sisään tavernaan, sen ollessa edelleen kiinni. Janive tuntuu luotettavalta, mutta olen hengissä ainoastaan, koska en sokeasti luota keneenkään. Ensiksi sisään astuu roteva puoliörkki, olen nähnyt hänet aiemminkin joidenkin juottoloiden ovimiehenä, ei yllättävää, että saapuu hieman etuajassa töihin. Seuraava vierailija onkin suurempi yllätys, haarniskaan pukeutunut kentauri, näyttää rotevalta ja luultavasti haisee kahta kauheammalle. Menee kovin äänekkäästi sisään. Seuraavaksi sisään näyttää menevän nuoreahko nainen, kävelytyyli muistuttaa aatelista, mutta vaatteet eivät, valepuku kenties? Odottelen vielä hetken aikaa ja tavernaan vielä astuukin toinen tiefling, kissamaisella kulkutyylillä. Aika siirtyä sisään, kävelen kadun yli ja avaan tavernan oven ja astun sisään tavernaan.

Sisällä odotti jo huomaamani seuralaiset sekä Janive itse, joka tarjoaa meille kaikille illallisen. Jotain on selkeästi tekeillä, kyse ei ole pelkästään mistään turvapaikasta. Puoli örkki esittäytyy Ruvokiksi, kaupungin kasvatti ja ovimies, ei yllätyksiä. Kentauri on nimeltään Xeorn, entinen kaupungin kaartilainen, nykyinen juoppo, joka hulluna miehenä seuraa Cayden Caileania, vaikka koittaakin omalla tavallaan sen peittää. Hyväuskoinen narri. Nainen on Aquila, entinen aatelinen, tuntuu osaavan jonkin verran magiaa. Tiefling osoittautuu olevan nimeltään Modran, Rakshasan jälkeläinen. Itse esittäydyin kadulla käyttämälläni nimellä, Kaylee.

Odotamme kuulemma vielä yhtä vierasta, Arealia, jonka Janive haluaa meidän tavata. Janive joka tapauksessa pitää meille palopuheen siitä, miten tilanne on huono kaupungissa ja että kaupungissa on kapinallinenliike, joka koettaa saada ihmiset heräämään peloistaan. Ajatuksena urhea, ja liikettä voisin käyttää apuna kaupungissa aiheuttamaan sekasortoa. Ennen kuin ehdimme kysyä Janivelta paljoakaan, tavernaan saapuu hengästynyt pieni lapsi, joka kertoo Araelin jääneen vangituksi. Idiootti lapsi johdatti Helvetin ritarit suoraan luoksemme. Onneksi, kunnon kapinallisen tavoin, Janivella on salainen pakotie viemäreihin.

Pakenemme salaovesta viemäreihin, jotka valitettavasti eivät ole minulle tutulla alueella. Lähdemme Janiven antamien ohjeiden mukaan suunnistamaan heidän mukaansa turvallista reittiä kohti kapinallisten turvataloa. Etenemme mutkaisia viemäreitä pitkin, seuraten sinissä olevia piilotoitettuja merkkejä. Kääntyessämme erään kulman ympäri kajahti vastassamme korvia humaava kirkaisu. Kirjuasieniä, hienoa. Nyt kaikki tietävät, että olemme täällä. Toivottavasti tämä turvallinen reitti ei sisällä muita yllätyksiä…

Paria käännöstä myöhemmin saavumme pieneen huoneeseen, joka sisältää likavesi tulva-altaan ja pari helvetinritaria! Olivat varmaankin seuranneet perhanan sienien kirkaisua. Koetamme nopeasti syöksyä heidän kimppuunsa, jotta eivät ehtisi tekemään hälytystä, mutta Kentauri on jatkuvasti edessä. Lopulta saan itse ammuttua vasaman toisen ritarin rintaan ja tämä lyhistyy, muiden kaataessa toisen. Otan kaatamaltani ritarilta, joka näyttää olevankin kokelas, tämän miekan ja asetan sen vyölleni. Voi kumpa minulla olisi vielä vanha miekkani, mutta jouduin luopumaan siitä rahan tarpeessani. Tämä pitkämiekka tuntuu kömpelöltä siihen verrattuna, mutta toimii paremman puutteessa. Tiputettuamme raadot tulva-altaaseen, jatkamme matkaa.

Huomaan yllättäen eräässä nurkassa jotain kimmeltävää ja päätän tutkia sitä, toivottavasti se on arvokaskin. Kimmellys pajastuu arkuksi, mutta ennekuin ehdin avata sitä, tulee kimppuuni lauma pieniä ötököitä, jotka polttavat vietävästi! Hädin tuskin sain kaikki kaavittua minusta irti. Lepäilen hetken aikaa seinää vasten kun muut tutkivat arkun sisältöä. Kentauri parantaa pahimmat vammat minulta. Tämä turvallinen reitti alkaa arvelluttamaan minua… jotenkin tuntuu että meitä käytetään sen turvaamiseen…

Jatkamme matkaa jälleen, mutta hetken päästä matkamme estää raadoista kasattu muuri. Vapaaehtoisia kysyttäessä kieltäydyn ruumiita siirtelemästä, joten puoliörkki ja kentauri alkavat hommiin. Koostaan huolimatta kentauri näyttää avuttomalta. Pian kumminkin pääsemme kömpimään raatojen yli jatkamaan matkaa, vain kohdataksemme luurankoja! Tällä kertaa epäkuolleita! Mitä seuraavaksi!? En kuitenkaan ehdi velloa itse säälissä kun kalmot käyvät puoliörkin päälle, tämän jäädessä pahasti pinteeseen. Joudun paljastamaan osaavani magiaa ja kanavoin energiaa kädestäni liekiksi, polttaen luurankoja. Lisäksi kissamies, Modran, käy luurankojen kimppuun kysin ja hampain ja hakkaa niitä hulluna. Lopulta kalmot kaatuvat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin.

Jatkamme matkaa ja pääsymme viemarivettä virtaavaan huoneeseen, jossa oli muutamia kalmoja lisää. Kaadamme ne, mutta pian tämän jälkeen paikalle ilmaantuu muutama ritarikokelas. Kaadan yhden tarkalla laukauksella kylkeen, muiden kaataessa pikaisesti toisen. Pääsemme lopulta perille, huomataksemme, että kentauri on kyvytön kiipeämään tikkaita, hyödytön kaakki. Janive esittää täysin tietämätöntä reittimme todellisesta vaarallisuudesta, uskon edelleenkin että meitä käytettiin tämän reitin turvaamiseksi. Päädymme lopulta etsimään reitin maanpinnalle, jota kentaurikin voi käyttää. Lähdemme etenemään Janivelta saamaamme karttaa käyttäen.

Pääsemme melko kivuttomasti ulospääsylle ja etenmme maanpinnalla piiloo paikkaan, Arodenin entiseen temppeliin. Perillä meitä odotti luojan kiitos kylpy ja sekalainen seurakunta muita vastarintaliikkeen jäseniä, jotka minusta näyttävät aika kyvyttömiltä. Käymme pikaista neuvonpitoa mitä teemme seuraavaksi ja päätämme että meidät tnunetaan tästä lähtien Wiscranin Silminä. Erikoinen nimi, mutta toiminee.

Liekehtivä ritari

Herään aamun sarastaessa. Tulen oloni levottomaksi, kuten jokin koittaisi seurata minua. Janive mainitsi jo minulle että päästäni on luvattu huomattava palkkio joidenkin tahojen toimesta. Kaiketi tekemäni surmat ovat kiinnittäneet joidenkin tahojen huomion. Nousen ylös ja katson peilistä alastonta vartaloani. Eilisen viemärin saaste on peseytynyt pois eilisessä kylvyssä ja Xeornin, tuon ylisuuren hevosen siittämän juopon, parannukset ovat eheyttäneet eilisen vammat. Jäljellä on enää rujot arvet selässäni, jotka eivät parane, muuta kuin kostamalla. Pukeudun vaivihkaa, kiinnitän tuoreena saadun miekan kupeelleni, tikarit piiloihinsa ja astun kadulle. Aamun kiireisimmät ihmiset ovat jo liikkeellä ja tavernoissa nukkuneet juopot hoipertelevat koteihinsa vaimojensa luo. Nämä ihmiset ovat säälittäviä.

Puikkelehdin katuja pitkin, mielessäni selkeä päämäärä. Haluan vastauksia ja tiedän yhden miehen johon voin luottaa niiden saamiseksi. Pysyttelen sivukujilla ja välttelen etenkin helvetin ritareita, joita tuntuu olevan kaduilla tavallista enemmän. Eiliset tapahtumat lienevät olevan perustavan laatuisesti huomattavampia kuin arvelimme. Lopulta päädyn koristeellisen oven taakse, jonka yläpuolella roikkuu kyltti ”Marvinin neuvontapuoti”. Hymähdän tälle nimelle, muistellessani tapahtumia reilun kymmenen vuoden takaa, ja astun sisään.

”Tervetuloa tervetuloa!”, kuuluu heti kun ovessa ollut kello kilahtaa aukeamisen merkiksi. Mies ilmestyy kirjahyllyn takaa teepannun kanssa. Mies on jo harmaantumaan päin, selvästi elämänsä ehtoo puolella, mutta ikäisekseen energinen ja fyysisessä kunnossa. Mies läväyttää iloisen hymyn minulle kun lasken huppuni alas. ”Kyrialia!”, hän huudahtaa, tietäen oikean nimeni. ”Arvelinkin että tulet tänne kun sinulle selviää missä pulassa oletkaan”, hän jatkaa tietävästi. Vihaan häntä, koska hän on aina oikeassa, mutta pidän hänestä, koska hän ei tuomitse ja hän on yksi ihmisistä joihin luotan ja joita voin sanoa ystävikseni. ”Marvin”, totean vain hiljaa tervehdykseksi takaisin, suljen oven ja käännän suljettu kyltin esille lukitessani oven. ”Istuhan alas, keitin juuri teetä”, hän totea ja viittoo peremmälle. ”Hyvä, meidän pitää jutella”, totean hänelle ja jatkan kun olen istuutunut. ”Kuka on perässäni?”, kysyn ottaessani hörpyn teestä. ”Neuvosto”, hän toteaa hiljaa.

Neuvosto! Minkä ihmeen takia juuri he ovat perässäni? Käyn läpi kaikki eri vaihtoehdot minkä takia Neuvosto haluaa pääni, mutta en vain keksi yhteyttä. ”Miksi?”, kysyn typertyneenä. ”Sitä minäkään en tiedä, mutta Neuvosto on perässäsi. Suunnitteletko pakoa?”, Marvin kysyy. Pakoa, jostain syystä ollut edes harkinnut asiaa. Jos kaksi päivää sitten hän olisi kysynyt tuota asiaa niin olisin jo ulkona kaupungin porteista, mutta nyt… En tiedä miksi, mutta minusta tuntuu, että se ei ole edes vaihtoehto. Kaupungissa voin piileskellä ja Janiven avustuksella jopa pysyä piilossa. Kenties, jos hänen joukkionsa kasvaa tarpeeksi suureksi he voivat kenties jopa suojella minua. Hah! Neuvostolta? Ei koskaan. Ketä minä yritän edes huijata paitsi itseäni. Piileskely on ainoa vaihtoehto tällä hetkellä. Marvin keskeyttää mietintöni, ”Nyt kun olet tarpeeksi surkeana niin kertoisitko miksi oikeasti tulit tänne, vaikkakin minusta on ihan mukava nähdä sinua viiden vuoden välein”, hän sanoo hymyillen. Irrotan miekan vyöltäni ja esittelen sen hänelle. ”Tällainen tarttui haaviini viimeyönä. Sen edellinen omistaja on rottien ruokana viemäreissä, joten tarvitsisin opastusta tämän kanssa”, totean hänelle. Hän tutkailee miekkaa tovin. Tiedän, että hän tunniistaa sen helvetin ritareiden miekaksi. Hän ottaa miekan ja viittoo minua seuraamaan. Menemme takahuoneeseen ,missä hän ottaa lipastostaan hiomakiven. Aistin että se on maaginen. Hän sanoo kiven aktivointi sanat ja sen jälkeen alkaa hiomaan miekkaa. Hän muovaa terän ohkaisemmaksi, sirommaksi, muovaa väistin sopimaan minulle ja poistaa kaikki merkinnät että miekka olisi ikinä edes muistuttanut helvetin ritarin miekkaa. ”Nyt tämä miekka on sinun”, hän toteaa. Tämän jälkeen hän ottaa oman miekan laatikosta ja vetää sen esille huotrastaan. ”Ja nyt opit miten sinun tulee käyttää miekkaasi”. Ehdin hädin tuskin väistämään ensimmäisen sivalluksen ja toinen osuu kivuliaasti selkääni. Selässäni oleva mustelma on kivulias ja muistuttaa olemassa olostaan, mutta olen tyytyväinen, että hän ei vuodattanut verta minulta. Otan paremman asennon taisteluun, ”Hah! Senkin pappi. Taistele rehellisesti! Älä pidättele iskujasi!”, pilkkaan häntä, yrittäen härnätä hänet hyökkäämään. Hän kyllä hyökkäsikin, mutta täysin rauhallisena ja hallitusti, ajaen minut ahtaalle yhä uudestaan ja uudestaan. Harjoittelimme varmastikin tunteja, ja lopulta olin aivan hiestä märkä ja täynnä mustelmia. ”Tunnin lepotauko, syökäämme lounasta”, hän sanoo hymyillen ja hengittäen raskaasti. Hymyilin takaisin, vaikkakin sekin sattui. Tunti meni aivan liian nopeasti.

Illan suussa olin aivan väsynyt ja mustelmilla. Marvin ystävällisesti tarjoutui parantamaan nuo mustelmat ja kehui että olen melko nopea oppimaan. Kävimme läpi erilaisia taktiikoita ja taistelu tapoja pitkän miekan kanssa. Lopulta totesin, illan hämärtyessä, että minun olisi pakko palata majapaikkaani ennen kuin yö laskeutuu. Hän toivotti hyvät illan jatkot poistuessani hänen puodistaan, nimensä veroinen paikka. Suunnistin samoja sivukujia takaisin Janiven piilopaikan suuntaan. Kääntyessäni erään kulman ympäri, törmäsin suoraan helvetinritari pariin, jotka välittömästi tunnistivat minut. Vedin nopeasti jännitetyn varsijouseni viitan kätköistä, asetin vasaman paikoilleen, sihtasin kohti lähemmän ritarin kurkkua ja päästin vasaman matkaan. Tuo teräs kappale sinkoutui vääjäämättä kohteeseensa ja läpäisi ongelmitta kurkun suojana olleen ohuen ketjupanssarin. Vasamanterä jäi törröttämään ritarin niskasta ulos, veren kupliessa tämän suusta. Ritari tuupertui maahan koristen. Enempää en ehdi katsoa tuota näkyä kun hänen toverinsa käy miekka tanassa kimppuuni. Vedän oman miekkani pikaisesti ja torjun hätäisesti rintaani tarkoitetun sivalluksen. Seuraava viilto seuraa jo ensimmäistä ja kierähdän sen alta pois. Saan jälleen hätäisesti miekan terän eteen ylhäältä laskeutuvaa terästä estämään. Ponnahdan pystyyn työntäen miekan suuressa kaaressa ylös, joka kuitenkin palautuu pikaisesti puolustus asemaan. Käyn ritarin päälle suorittaen joukon viiltoja ja pistoja, jotka hän kaikki torjuu vaivatta. Horjahdan viidennen viillon aikana irtokivestä ja tuona hetkenä ritari hyökkää kimppuuni. Saan vaivoin väistettyä kurkkuuni kohdistuvan piston, ja miekka viiltää vain pinta haavan. Tunnen lämpimän veren valuvan kaulastani ja asetan käteni siihen hetkeksi tyrehdyttääkseni veren vuodon. Yhtäkkiä tunnen veressäni virtaavan magian ja kokeilen levittää sen miekkani terään pikaisella sipaisulla. Miekka alkaa hohkamaan ja syttyy palamaan! Ritari yllättyy selvästi tapahtunutta ja käyn pikaisesti hänen kimppuunsa raivoisasti. Lyön toistuvasti hänen suojaustaan vastaan kunnes hänen miekkansa katkeaa lyönti kohdastaan ja iskuni osuu hänen päälakeensa. Miekkani viiltää syvää ja ritarin päästä valuu veri noro. Ritari lyhistyy maahan polville ja katsoo epäuskoisena ylös minuun, silmät lasittuneina, tietäen että loppu on tullut. Nostan liekehtivän miekkani silmät ja arpeni hohtaen ja isken sen ritarin kaulasta sisään. Miekka leimahtaa suureen liekkiin ja lieskat lyövät tämän suusta ja silmistä. Koko ritarin ruumis palaa. Vedän miekkani, puhdistan sen ritarin kytevään viittaan ja asetan sen tuppeen. Kerään pikaisesti tavarani ja jatkan matkaani Janiven piilopaikkaan, jättäen liekehtivän helvetin ritarin jälkeeni.

Kohtalokkaat kellot

Palatessani takaisin temppelille, kohtaankin Janiven siellä, ja miespuolisen puolihaltian. ”Tervehdys”, hän esittäytyy, ”olen Arael, ja sinä varmaankin ole Kaylee?” hän kysyy lopuksi. ”Kyllä, mukava tavata”, vastaan aavistuksen varautuneesti. Janive astuu hieman eteenpäin tämän jälkeen ja kysyy; ”Muut pelastivat Araelin tänään aiemmin, missä sinä olit? Olisimme tarvinneet sinua.”. ”Näköjään pärjäsitte ihan hyvin ilmankin minua”, totean alentavasti ja jatkan hieman voimakkaammin ja terävämmin, ”Ymmärtääkseni olemme kuitenkin vapaita tulemaan ja menemään kuten haluamme? Vai onko tämän järjestön tarkoitus toimia kuten Helvetin ritareilla ja kyseenalaistaa kaikkien luottamus!?”, lopetan voimakkaasti. Janive selvästi meni hieman hämilleen vastauksestani, ”anteeksi. Tarkoitukseni ei ollut loukata, mutta ymmärräthän, että meitä ei ole montaa ja tarvitsemme kaikkia, jotta onnistumme. Onneksi nyt ei käynyt kuinkaan. Ja kyllä, sinulla on oikeus mennä omia menojasi jos niin haluat, emme ole mikään vankila.”, hän lopettaa ystävällisesti. ”Hyvä on. Kävin erään ystäväni luona selvittämässä ketkä jahtaavat minua. Valitettavasti hänkään ei tiennyt kuka minua jahtaa.”, odotan hetken enne kuin jatkan, ”Missä muut ovat?” , kysyn kiinostuneena. ”He menivät selvittämään kadonneita lapsia ja hankkimaan kauppa tavaraa salaisuuksia varten.”, Arael vastaa. Tämän jälkeen he kertovat lyhyesti kadonneista lapsista ja miten muut lähtivät metsästämään varjopetoja. Lähden Janiven ohjeiden mukaisesti muiden perään.

Vierailen Janiven mainitsemalla orpokodilla ja saan sieltä ohjeet mihin muut jatkoivat matka sieltä. Matkani johti kohti epätoivon piiriä. Matkan varrella oikaisen erään kujan poikki, jossa on taisteltu tänään. Ruumiit oli raahattu sivummalle ja uskon että muut kumppanini ovat tämän takana. Jäljitän heitä viemäreihin johtavan sisään käyntiin, josta kuulemma pääsee varjo-olentoja kuhisevalle alueelle. Seuran viemäreissä Janiven antamia ohjeita, kunnes kuulen raskaita askelia ja kavion kopsetta. Uskoisin, että nämä ovat toverini, mutta vedän miekan esiin hiljaa varmuuden vuoksi. Etenen risteykselle, josta juoksuäänet kuuluvat. näen käytävän päästä miten risteyksestä juoksee ohi pienilapsi ja kuulen huutoja lapsen tulosuunnasta ”Odota!”. Juoksen itsekin nyt risteykselle ja melkein törmäämme Ruvokin kanssa. Katsomme toisiamme hetken aikaa hölmistyneenä, kunnes Ruvok huudahtaa ”Seurataan lasta!”, ja jatkaa matkaa odottamatta vastausta minulta. Muutkin kiiruhtavat ohi sen enempää selittämättä, joten en voi muuta kuin nopeasti seurata heitä.

Seuraamme lasta pois viemäreistä, luonnolliseen luolaan. Luolassa on jonkinlainen rojusta kyhätty valtaistuin, jossa istuu luihun näköinen mies. Tämän molemmin puolin seisoo pikkulapsia orjallisesti ja tottelevaisina. Mutta miestä kiinnostavampana pidän hänellä olevaa kaulariipusta, joka suorastaan huokuu syvyyden kaoottista energiaa, ”Tuon minä haluan”, henkäisen hiljaa muiden kuulematta.

Ruvok astuu etummaiseksi ”Annappas nuo lapset tänne meille, niiden paikka ei ole täällä.”, hän aloittaa. Mies katsoo Ruvokkia silmiin, ”nämä lapset ovat minun. Katsokaa miten heidän on hyvä olla täällä. Täällä, minä olen kuningas!”, hän julistaa. En keskity Ruvokin ja miehen väliseen keskusteluun, vaan uppoudun kaulariipuksen syövereihin, tunnen oloni kotoisaksi. Tuo riipus on minun reittini takaisin syvyyksiin ja voimani ääreen.

”Tappakaa heidät!”, huuto mieheltä palauttaa minut takaisin nykyhetkeen. Rottamies syöksyy Ruvokin kimppuun ja lapsetkin vääntyvät ja heidän piirteensä muuttuvat rottamiesten piirteiksi, ennenkuin syöksyvät kimppuumme. Kohotan valmiiksi viritetyn varsijousen ja lähetän vasaman yhden rottamiehen rintaan. Tämä kaatuu maahan, veren valuessa tämän elottoman näköisestä kehosta. Kahakka kehittyy nopeasti ja pudotan varsijouseni ja vedän miekan esiin käydessäni itse päärottamiehen kimppuun. Käymme kentaurin kanssa miehen molemmin puolin, molemmat yrittäen härnätä rottamiestä käymään toisen kimppuun. Torjun yhden viilto yrityksen ja kostan sen hänelle viiltämällä pohkeeseen syvän viillon. Lyhyen kissa ja hiiri leikin jälkeen kentauri lyö mieheltä tajun, ja viimeistelemme tämän pois päiviltä. Taistelun aikana puoliörkki käytti nyrkkejään ja nukutti pääosin rottalapsia. Ampumani kakara jäi myöskin henkiin, vastoin odotuksiani.

Nappaan nopeasti riipuksen mieheltä ja laitan sen taskuuni, muut suostuvat siihen että pidän sen hallussani toistaiseksi. Keräsimme kaikin oleellisen ja hyödyllisen luolasta ja palasimme orpokodille, kolme lasta köytettynä kentaurin selässä. Orpokodin nainen tuntui olevan kiitollinen että saimme lapset takaisin, melko vahingoittumattomina. Ruvok ja Aquila päättivät jäädä orpokodille yöksi, siltä varalta, että lapset muuntuvat uudelleen rottamuotoon. Itseäni tuo ei kiinnostanut pätkääkään, joten lähdin kissamiehen ja kentaurin kanssa takaisin temppelille.

Illan hämärissä suunnistamme kohti temppeliä, pyrkien välttämään partioita ja ritareita. Eräällä kadulla kuitenkin kohtaamme yhden dottaripartioista. ”Pysähtykää!”, he komentavat. ”Perhana”, kiroan tilannetta. Modran nopeasti kysyy ”Tapetaanko nuo?”, johon kentauri vastaa pikaisesti omaan tapaansa ”eihän me noita voida tappaa”. Joudun valitettavasti yhtymään kentaurin näkemykseen, tämä on liian lähellä temppeliä, jotta voisimme käydä taisteluun. Dottarit ovat alipalkattuja, joten lahjuksella todennäköisesti päästään jatkamaan matkaa. Kentaurin käydessä lahjonta puuhiin, päätän hieman tehdä minusta Modranista vähemmän näkyviä, ”Koeta näytellä perässä”, vinkkaan hänelle iskien silmää ennen kuin uppoudun hänen kanssaan kiihkeään suudelmaan. Modranin kissamainen kieli on yllättävän mukava ja mies onkin taitava suutelija. Xeornin ”Krhm”, keskeyttää meidät, ”eiköhän jatketa matkaa ”, hän toteaa hieman vaivautuneena. Minä vain isken silmää molemmille ja naurahdan ilkikurisesti. Pääsemme lopulta ongelmitta perille piilopaikkaamme.

Seuraavat päivät kuluvat utuisesti, minun lähinnä tutkiessa riipusta. Riipuksen kotoisa kaaoksen voima tuntuu hyvältä. Vielä kun saisin kanavoitua tuota voimaa itselleni. Eräänä päivänä Arael pyytää meitä luokseen. Hän on saanut selville Erebuksen Äpärien, rikollis joukkio kaupungissa, piilopaikan. Kuulemma näiden nujertaminen antaa hyvän vaikutelman Wiscranien silmistä ja parantaa tämän mainetta. Janive antaa meille kaikki tietonsa, jotka hänellä on äpärien piilopaikasta.

Saavumme piilopaikalle, joka koostuu paikallisesta vanhasta Arodenin kirkosta, jota kuulemma ei saisi tuhota… Pyrimme etenemään pihassa olevien rakennusten suojassa, kunnes yhtäkkiä ilman täyttää kirkon kellojen kumeat soinnit. ”Meidät on nähty”, totean itsestään selvyytenä. Kirkosta syöksyy muutama puoliverinen, joista yhden kaadan tarkalla vasamalla rintakehään. Muutkin kaatavat muutaman ja etenemme kirkon suuntaan. Pääsemme hetkessä kirkon oville ja rikon yhden ikkunan nähdäkseni sisään. Sisällä piileskelee muutama puoliverinen lisää, tähtään varsijousellani ja upotan yhden vasaman toisen miehen kylkeen, tämän parahtessa kivusta. Hymyilen hyvästä osumasta, mutta mies on edelleen jalkeilla. Miehet vastaavat tuleen ja vasamat viuhuvat ikkunasta ulos ja kopsahtelevat ikkunan karmeihin. Lataan uuden vasaman, Modranin tehdessä samoin kirkon ovelta, ja ammumme yhdessä jäljelle jääneet puoliveriset. Tässäkö kaikki? Samassa pihalla olevista rakennuksista syöksyy parikymmentä puoliveristä pihalle, ja lähtevät etenemään kohti kirkkoa. ”Tässäkö Janiven puolisen tusinaa enintään!?”, kiroan syöksyessäni kirkon sisään, pihalle osoittavalle ikkunalle. Nousen ikkunasa esille, ja tähtään yhtä puoliveristä ja laukaisen. Vasamani löytää perille kohteeseensa, jääden törröttämään puoliverisen päähän, tämän kaatuessa elottomana maahan. Äpärät lähestyvät tappioistaan huolimatta hitaasti mutta varmasti kohti kirkkoa. Modran hyppää kirkossa olleesta lattia luukusta alas, ja kuulemme tämän kivun huudot kun hänen kimppuunsa käy jotkin pedot. Pian huudot lakkaavat. ”Meidän täytyy lähteä!”, huudan muille ja alan liikkumaan kohti ovea. Muutkin lähtevät liikkeelle ja juoksemme kirkosta ulos, vasamien sataessa ympärillemme. Pääsemme onneksi pakenemaan tästä ansasta.

Palattuamme temppelille, marssimme suoraan Araelin ja Janiven luoksen. ”Sinun tietosi melkein tappoivat meidät!”, huudahdan ärtyneesti Janivelle. ”Äpäriä ei ollut se puolisen tusinaa. Heillä on siellä ainakin 30 vahvuinen joukkio! Miten ihmeessä et voinut sellaista huomata!?”, käytännössä huudan hänelle. ”Herran jestas, enhän minäkään voi kaikkea nähdä”, Janive toteaa, selvästi loukkaantuneena. Mulkaisen häntä vihaisesti ja ennekuin pääsen jatkamaan niin Ruvok ja Arael diplomaattisesti keskeyttävät minut. Käymme läpi mitä tapahtui. Saamme onneksi parantavia juomia ja Xeorn loitsii parantavia rukouksia päällemme.

Äpärien tuho

Aamulla käymme neuvonpitoon ja kehitämme uuden taistelu suunnitelman Äpärien kukistamiseksi. Janive myös ilmaantuu paikalle, mulkaisen häntä vielä edelleen ärtyneesti ja saan kuta kuinkin samanlaisia vilkaisuja takaisin päin. Janiven mukana on myös kääpiö, joka esittäytyy Marshaliksi. Tällä kertaa suunnitelmanamme on röyhkeästi käydä suoraan taistoon Äpärien kanssa, mukanamme muitakin Silmiä, mukaan lukien Janive.

Saavumme kirkolle ja jälleen kellot alkavat kumahtelemaan. Alamme käymään pihalla olevia taloja läpi ensin, yrittäen löytää salaiset kulkureiti, millä meidät viimeksi yllätettiin. Xeron avaa pohjoisen talon oven, ja paiskaa sen pikaisesti kiinni. Ennen kuin ehdin kysyä niin ovea päin jysähtää kaksi voimakasta tömähdystä. ”Kalmosusia”, Xeorn toteaa minulle. enne kuin ehdin mitään kommentoida, niin eteläisellä talolla kuuluu Ruvokin kivun älähdys kun talosta syöksyy pari helvetin koiraa. Kohotan varsijouseni kohti yhtä koiraa ja lähetän vasaman matkaan. Koira hyppää sivuun juuri viime hetkellä vasaman tieltä. Molemmat koirat kaatuvat ennen kuin ehdin saada uutta vasamaa valmiiksi. Koirat olivat kuitenkin harhautus. Kirkosta syöksyy joukko puoliverisiä ja ampuvat meitä varsijousilla, onneksi vasamat lentävät kuitenkin ohi.

Xeorn vetäytyy talon taakse suojaan, mutta päästää samalla luurankokoirat vapaiksi, jotka syöksyvätkin Xeornin kimppuun. Samalla kyseisestä talosta saapuu tantereelle puoliverinen, joka osaa loitsia. Tähtään häntä varsijousella, mutta laukaistessani, maa jalkojeni alta kohoaa ja vasama lentää taivaalle. Hypähdän taaksepäin kun maasta nousee valtavilla kourilla oleva puoliverinen, joka irvistää vihaisesti minulle. Vedän miekkani ja käyn taistoon pedon kanssa. Väistä ensimmäisen kouran ja viillän vaaka suunnassa kohti pedon vatsaa. Kipinät lentävät kun miekka kohtaa panssarin eikä pääse puremaan lihaa. Koetan kierähtää alta pois ennen seuraavaa iskua, mutta olen liian hidas. Koura iskeytyy kylkeeni ja ilmatyhjenee keuhkoistani lennähtäessäni taaksepäin. Maistan veren metallisen maun suussani yskiessäni ja haukkoessani henkeä. Virnistän pedolle, en ole luovuttamassa. En saa pidempää lepotaukoa vaan peto käy kimppuuni jälleen. huolimatta jomottavasta kyljestäni, väistän tällä kertaa pedon iskut, kierähdän kouran alta pois ja viillän pitkän viillon pidon käsivarteen. Viillän kättäni miekkaani pitkin ja vereni tahrii miekan, kanavoiden raivoani miekan terään, tehden siitä maagisen ja lisäten sen voimaa. Peto käy jälleen kimppuuni karjuen raivosta aiheuttamaani vammaa kohtaan ja ahdistaa minua taaksepäin huitoen kourillaan villisti. Vasen, oikea, vasen, oikea, kourat huitovat, ja sitten näen sen, hetkellinen aukko pedon puolustuksissa huitaisujen välissä. Vasen, oikea, vasen ja nyt syöksyn kohti petoa miekka tanassa. Oikea koura raapaisee poskeani viiltäen siihen kivuliaan haavan, mutta pääsen kouran ohi. Heittäydyn koko voimallani miekka ojossa petoa vasten. miekan terä uppoutuu haarniskan läpi, suoraan pedon sydämeen, ja kaadumme molemmat maahan. Peto makaa selällään maassa, korahtaen joka hengen vedolla, osuin varmaankin keuhkoon sydämen sijasta. Huohotan syvään, irvistäen joka henkäyksellä. Nousen hitaasti polvilleni ja vedän verisen miekkani irti pedon rinnasta, tuijotan tätä hetken aikaa, että se varmasti tajuaa tilanteensa. ”Sinä haastoit väärän demonin. Tiedä, että Kyrialia, syvyyksien valtiatar päätti sinun päiväsi”, totean tälle, ja leikkaan pedon pään irti raivokkaasti huutaen. Mestauksen jälkeen katson ympärilleni tilannetta taistelukentällä, valtaosa Äpäristä on ajettu pakosalle, ja messuava puoliverinen makaa maassa Xeornin runtelemana. Hymyillen kävelen hieman hoiperrellen Xeornin luo ja otan tukea tästä ylisuuresta kentaurista. ”Voitto?”, kysäisen hieman uupuneena tältä, ”Voittopa hyvinkin”, Xeorn toteaa hyvän tuulisesti, ja pitää keihästään maassa makaavan runnellun, mutta hengittävän puoliverisen kurkulla.

Kulautan kurkkuuni parantavan juoman, jonka nesteet kurovat umpeen haavani ja oikaisevat runnellut kylkiluuni. Sillä välin muut sitovat vankimme ja paikkaavat tämän vammat ettei hän menehdy niihin. Tämän jälkeen etenemme kirkon sisältä maan alle Äpärien piilopaikkaan. Käymme eri huoneita läpi, löytäen papereita ja viittauksia Neuvostoon. Eräästä huoneesta löytyy liuta erilaisia kidutus välineitä ja päätämme varmistaa, että vankimme kertoo kaiken minkä haluavat. Janive oli asiaa vastaan, mutta suostui lopulta kuulusteluun, Xeorn myöskin protestoi asiaa, mutta jättäytyi lopulta ulkopuolelle, aika aloittaa…

Sidomme miehen tuoliin keskelle huonetta, huputettuna. Asettelen erilaisia teräaseita, hampaiden kaivelu koukkuja, haavan levittimiä ynnä muita. Asetan polttoraudat kuumaan ja annan miehen kuulla kun kuumennan tulta palkeilla. Huoneen lämpötila nousee useita asteita tule lämmöstä. Astelen miehen taakse ja kuiskaan hänelle kylmästi, ”Sinä tulet kuolemaan tänne jos et anna salaisuuksia ilmi, toivottavasti et pidä kiirettä kuitenkaan”. Vilkaisen Janivea ja Ruvokkia, jotka ovat jääneet huoneeseen ja hymyillen totean ”Aloitetaanpa”. ”Kuka sinä olet?”, kysyn, ja mies pysyy hiljaa. Lyön nyrkilläni häntä päähän ja kysyn uudestaan ”Kuka sinä olet?”. Mies on edelleen hiljaa ja lyön häntä yhä uudestaan ja uudestaan, kysyen joka lyönnin jälkeen. Mies pysyy hiljaa, mutta hengittää raskaasti ja päässä olevassa kangaspussissa näkyy punertavaa, kun miehen nenä todennäköisesti on murtunut. Hieron kipeitä rystysiäni, ”Kuten haluat, pysy hiljaa, mutta tulet vielä puhumaan”, totean miehelle. Otan kuuman raudan ahjosta, ja painan sen miehen reidelle. Sihinä täyttää huoneen, pian tämän jälkeen miehen huuto. Palaneen ihon haju leviää huoneessa ja vilkaistessani Janivea ja Ruvokkia, he näyttävät aavistuksen pahoinvoivilta. Nostan raudan ja mies jää huohottaen ja täristen istumaan tuolille. Asetan raudan takaisin ahjoon ja otan toisen. Painan toisen raudan miehen selkään ja jälleen mies huutaa. Nostaessani raudan, mies jälleen tärisee ja itkee kivusta. Palautan toisenkin raudan ahjoon ja astelen miehen luo. ”Kerro mitä haluan tietää tämä kaikki päättyy”, sanon miehelle. Mies on edelleen hiljaa, joten otan kiinni yhdestä hänen sormestaan ja väännän se poikki, luun rusahtaessa pois paikoiltaan. Mies huutaa jälleen tuskasta. ”Kerro mitä haluan tietää!”, huudan miehelle tämän oman huudon yli. Otan kiinni jo toisesta sormesta kun mies huutaa ”Eii! Eienempää! Kerron mitä haluat!”. Repäisen mieheltä hupun pois päästä ja tuijotan häntä suoraan silmiin, ”Kuka sinä olet”, kysyn kylmästi. ”Palaven”, mies parkaisee, ”Nimeni on Palaven”. ”Mitä teet Äpärissä?”, kysyn jatkoksi. ”Olen heidän johtajansa. Olen Äpärien johtaja.”, mies sanoo edelleen tuskaisena. Haen pöydältä löytämämme kirjeen ja näytän sen hänelle, ”Kerro minulle kaikki neuvostosta”, käsken häntä. Mies näyttää nyt epäröivän, selkeästi pohtien uskaltaako kertoa. En halua antaa hänelle yhtään ylimääräistä aikaa, tämä on minun tilani, hänellä ei ole päätäntä valtaa täällä. Syöksyn hän luokseen, kiskaisen hänen päänsä taaksepäin hiuksista, vedän tikarini huotrastaan, huomaan miehen silmissä olevan pelon, ja leikkaan mieheltä korvan irti. Mies heiluttaa huutaen päätään, roiskuttaen verta korvastaan ympärihuonetta. ”Kaylee!”, Janive huutaa, ”menet liian pitkälle”. ”Minä teen sen mitä te ette halua tehdä”, sihahdan terävästi takaisin ja heitän Janivelle miehen korvan. ”Kerro minulle Neuvostosta!”, huudan miehelle. Kuola valuu miehen huulilta tämän katsoessa minua kauhulla. ”En tiedä paljoakaan, mutta se on edelleen olemassa. Saimme heiltä varoja ja kalmoja kasvaaksemme. Luulin heidän olevan meidän liittolaisemme, mutta nyt he hylkäsivät meidät”, mies toteaa lakonisesti. Mies on murtunut ja kertoo meille kaiken minkä haluamme. Pyyhin tikarini miehen vaatteisiin ja marssin ulos. Ulos mennessä sanon Janivelle, ”Nyt voitte siistiä miehen ja toimittaa dottareille, jos mies tietäisi vielä jotain niin olisi kertonut sen.”

Herääminen

Herään aamu auringon säteisiin, jotka siivilöityvät huoneeni sameasta ikkunasta. Hassua miten edelleenkin tämä paikka saadaan näyttämään näin rähjäiseltä ulkopuolelta. Nousen istualleni ja venyttelen notkeasti vartaloani. Selkäni arvet edelleenkin kiristävät ikävästi ja muistuttavat olemassa olostaan. Nousen kokonaan ylös ja puen päälleni normaalin kevyen vaatekertani. Vyölleni tuttu vyö ja siihen miekka huotrassaan. Parit tikarit piiloon ja menoksi. Poistun ulos aamun kadun tohinaan.

Luovutimme Äpärien johtajan dottareille pari päivää sitten ja sen jälkeen olemme ottaneet rauhallisesti. Kaduilla kuulee jo huhuja että uusi järjestö tuhosi paljon vihatut Äpärät ja miten se uskaltaa olla tavallisen ihmisen puolella. Tämä on varmasti asia mitä Thrunen huone ei todellakaan halua. Teen oman osani ja mainitsen “kuulleestani” huhusta eräällä hedelmä kojulla. “Kuulitteko miten Äpärät tuhottiin pari yötä sitten? Onko teillä mitään tietoja tästä?”, kysyn puoli huolimattomasti ja mukamas innostuneena muilta kojun asiakkailta. “Juu, kuulemma dottarit murskasivat kun kävivät liian väkivaltaisiksi”, eräs ihmisnainen tuumailee, “Kattia kanssa!”, huudahtaa vanha miekkonen, kojun pitäjä. “Äpärien johtaja toimitettiin dottareille, suu täynnä niitä heidän puukolikoitaan. Dottarit eivät nyt löytäisi hevosta edes tallista vaikka heille maksettaisiin mojovat lahjukset. Sen tekivät Silmät”, mies tuumailee muille. “Silmät, mitkä ihmeen silmät?”, nainen ihmettelee. “Wiscarien Silmät, mies mainitsee pienemällä äänellä. “Ovat tehneet muutakin hyvää ja nimestä päätellen ovat ihan järjestöpaikallaan. Samat tyypit pelasti pari orpokodin lasta kaupungin pohjois osassa kuulemma.”. Jep, huhut liikkuvat...

Jatkan matkaani muutaman korttelin päässä olevalle ilmoitustaululle ja käyn läpi ilmoituksia. “Dottarit vanginneet Erebusten Äpärien johtajan! Suuri kunnia vartiokapteeni Diego Luvianukselle tästä uroteosta. Ilmoittaa pormestari Averian Arvanxi.”, en ole yhtään yllättynyt, että koittavat saada dottarit parempaan valoon. Sekalaisia muita ilmoituksia, “Halutaan töihin”, “Halutaan töihin”, “Halutaan sänkyyn töihin”, “Halutaan puun halaaja”, kaikkea maan ja taivaan väliltä halutaan. Mielenkiintoni kuitenkin vie erääseen kulmaan kiinnitetty ilmoitus joka on kirjoitettu koristeellisella käsialalla; “Oi sinä ihanaiseni! Palan halusta nähdä sinut jälleen! Sieluni kuulukoon Asmodeukselle, ja sydämmeni vaimolleni, mutta Sinulle kuuluu himoni! Haluan nähdä paljaan povesi sylissäni hekuman lumoissa! Tulethan luokseni viipymättä tänään! Toivottaen sapelin kantajasi.”. Koitan pitää pokkani ja olla nauramatta. Kehitimme jokin vuosi takaperin Marvinin tämän tavan viestiä toisillemme muilta salaa. Yleensä nämä, himorunot, kuten hän kutsuu niitä, ovat Marvinin tapa kutsua minut luokseen jonkin tärkeän ja salattavan asian vuoksi. Lähden hiljalleen suunnistamaan kohti Marvinin puotia.

Kierrän ja kaarran rauhallisesti kävellen hiljalleen kohti Marvinin putiikkia. Matka itsessään on tapahtuma köyhä, mutta ihmisten paljous aamun tohinassa hidastaa matkaani nemmän kuin haluisin. Maltan kuitenkin mieleni kiirehtimästä. Lopulta saavun Marvin puodille ja koputan oveen, jossa on edelleen suljettu kyltti ikkunassa. Hetkeä myöhemmin näen tutun vanhan naaman kurkistamassa verhon takaa ja oven salpa aukeaa. Pujahdan sisään ja tervehdin Marvinia “Huomenta. Olit selvästi nähnyt vaivaa tämän aamuiseen runoon”, totean ja isken silmää lopuksi. “Hmmf”, hän hymähtää “Niidenhän onkin tarkoitus huvittaa sinua pelkästään. Tiedätkö miten paljon vaivaa joudun oikeasti näkemään että runo vaikuttaisi aidolta? Ja ihan vain tiedoksi että aion julkaista pieni muotoisen runo kokoelman hienosto rouville. Saavathan jotain innostavaa luettavaa vaihteeksi”, hän virnistää lopuksi. “Sinulla oli jotain asiaakin”, totean palatakseni vierailuni syyhyn. “Kyllä, minulla on hieman tietoja siitä riipuksesta minkä toit luokseni”, Marvin sanoo ja jatkaa “tai siis tiedän kenellä olisi tietoja siitä ja mahdollisesti miten saisit kenties kanavoitua siitä voimaa itsellesi”. “Miksi muuten haluat auttaa minua palauttamaan voimani, ei ole ihan sinun papillisen vakaumuksesi mukaista touhua”, kysyn selvästi kiinnostuneena, mutta minua mietityttää Marvinin taka-ajatus, hän ei ole koskaan aiemmin tarjonnut näin suorasti neuvoa ja keinoa palauttaa voimiani. “Tämä ei ehkä suoranaisesti olekaan kovin papillista, mutta näen että sinun toimillasi Westcrown saattaa nähdä vielä päivänvalon ja oikean tulevaisuuden ja vapauden”, hän toteaa. “Selvä, tämä riittää minulle vastauksesi, toistaiseksi. Kerro mitä tiedät.”, totean hänelle, toistaiseksi tyytyväisenä vastaukseen. “Istuhan alas ja otahan kuppi yrtti teetä”, Marvin toteaa ja ojentaa minulle kupin vihreää puolikiinteää nestettä. Nesteen tuoksu on vähintäänkin epäilyttävä ja annan kupin olla pöydällä hetken. “Se ei pure”, Marvin hymähtää huvittuneena ja jatkaa: “Tutkin arkistoja ja kontaktieni kautta tuomaasi riipusta. En löytänyt vielä mitään suoraa tietoa siitä, mutta se on selvästi jonkinlainen portti Syvyyteen, tai ainakin siinä on suora linkki sinne. En tiedä miten sen saa avattua, mutta tiedän kenties miehen joka saattaa tietää.”. Nuuhkaisen vielä uudestaan varovaisesti teetä kuunnellessani, ja koetan varovasti kielen päällä teetä. Tunnen säväyksen, kuin pienen sähköiskun teen vaikutuksesta. Kokeilen kieltäni kädelläni, Marvinin selvästi tutkien mielenkiinnolla reaktiotani, ja tunnen.. karvaa!? “Marvin mitä hemmettiä!”,huudahdan yllättyneenä ja mies alkaa ulvomaan naurusta. Tuijotan häntä hetken aikaa murhan himoisesti, “Hemmetti sentään! Montako kertaa olen sanonut etten halua olla juomiesi sivuvaikutuksten koekaniinina!”, tuhahdan ärtyneesti. “Anteeksi, mutta olkoon tämä maksuna tiedosta”, hän sanoo toipuen naurun puuskastaan. Hetken päästä karvat ovat poissa, mutta en enää koskekaan tuohon teehen. “No niin, palatakseni asiaan, niin eräs mies tosiaan saattaa tietää riipuksesta, mutta hän ei siitä varmaankaan vapaaehtoisesti halua puhua.”, Marvin kertoo. “Olen ennenkin saanut miehet puhumaan”, totean takaisin, mutta Marvin keskeyttää minut, “Varmasti oletkin, mutta tämä mies on jonkin verran korkeampi arvoinen Asmodeuksen pappi ja jonkin asteinen velho. Ole varovainen tämän kanssa, hän ei tule olemaan helppo tapaus saada puhumaan saatikaan kiiinni”. “Jätä se minun huolekseni. Mikä on tämän miehen nimi?”, kysyn häneltä. “Adrax Drovenge. Löytänet hänet omien kontaksitesi avulla?”. Marvin kysyy. Nyt minulla on viimein kohde jälleen, aika alkaa suunnittelemaan. “Löydän.”

Poistun pian tämän jälkeen Marvinin luota ja suuntaan Rago Scripaan etsimään kontaktejani. Vietän loppupäivän etsiessäni tietoja Adrax Drovengestä. Aatelisperheen jäsen, joka toimii myös perheen pääpappina. Käynyt myös velhojen akatemiaa hyvän tovin. Tämän kanssa saakin olla varovainen. Kulkee aina kahden perheen henkivartijan kanssa mihin tahansa meneekin, tämän kanssa en siis varmaankaan pysty vain makaamaan tietäni totuuden luo. Minun pitää saada hänet tulemaan haluamaani paikkaan, se vaatii, että minun pitää houkutella hänet sinne. Tämän jälkeen joudun hankkiutumaan henkivartijoista eroon ja tämän jälkeen vielä nukuttamaan hänet. Tarvitsen siis jonkinlaista nukutus myrkkyä, taikuus ei varmastikaan toimi tämän velhon kanssa. Aika suunnata illansuun markkinoille. Selvitän parin kontaktini kautta missä markkinat ovat tänä iltana. Koukkaan myöhään loppuiltapäivästä vielä Arodenin temppelille ja otan rahani mukaan, myrkyn tulee olla laadukasta.

Käyn temppelillä ja Arael kertoo muiden lähteneen suolle tai jonnekin tutkimaan kyseistä riipusta. Kerron hänelle että selvitän omalta osaltani yhtä johtolankaa kaupungissa enkä lähden muiden perään suolle. Temppeliltä lähden luovimaan tieni kohti pohjoista ja illansuun markkinoita. Saavun lopulta aukiolle missä markkinat ovat tänään ja aukiolla onkin jälleen tutut vähemmän lailliset kojut pystyssä. Suunnistan tietämääni kojua kohti. Kojun äärellä on toinen puoliverinen, “Keesha, senkin piru.”, huudahdan hänelle. Hän nostaa toisen kulmansa kommentilleni “Kaylee, sinäkö taas senkin lutka.”, hän heittää takaisin. Kyllä, hän on edelleen yhtä teräväkielinen kuin ennenkin. “Tarvitsen jonkinlaista nukuttavaa myrkkyä, joka on tehokasta ja nopeasti vaikuttavaa. Jos mahdollista niin kaasuuntuvaa, joten sen voisi heittää vaikka väkijoukkoon ja nukuttaa jokaisen. Löytyykö?”. Keesha katsoo minua hetken aikaa jo selvästi kiinnostuneempana, “Jaaha, aiot käydä jonkun vähän vaikutusvaltaisemman kimppuun? Minulla ei ole juuri nyt mitään ihan heti sopivaa tarjolla, mutta tiedän mikä sopisi tarkoituksiisi täydellisesti. Tule huomenna uudestaan niin saat sen.” “Paljonko?”, kysyn häneltä. “50 platinaista, ei kultaa, se painaa liikaa. Ja ei, tämä on tinkimätön hinta.”, hän toteaa. “Selvä, tulen huomenna hakemaan tuon”, totean ja käännyn pois. Kävelen nopeasti pois aukiolta ja jätän markkinoiden salamyhkäisenhumun taakseni. Silmä kulmastani huomaan, että joku seuraa minua. Poikkean sivukujalle ja vedän tikarin valmiiksi käteeni ja jään odottamaan seuraajaani. Kujalle sujahtaa pian perässäni viitaan pukeutunut hahmo. Syöksyn häneen kiinni ja törmäämme molemmat seinää vasten. Painan tikarini olennon kurkulle ja vedän hupun toisella kädelläni pois seuraajani päästä. Hupun alta paljastuu ihmis mies, joka nopeasti potkaisuu polvellaan minua vatsaan. Yllätyn hyökkäyksestä ja horjahdan taaksepäin haukkoen henkeä. Tämä riittää miehelle, joka antaa viheltäen merkin, eittämättä tovereilleen, ja vetää lyhyen miekkansa esiin ja käy kimppuuni. Saan torjuttua hänen ensimmäisen iskunsa sivuun ja vedettyä oman miekkani esiin ennen toista iskua. Torjun hänen loput iskunsa, joskin hieman vaivaloisesti, ja käyn vastaiskuun. Sivallan ensin hänen pään tasalleen ja mies kumartuu iskun ali. Annan sivalluksen voiman jatkua ja pyörähdän ympäri, muuttaen sivalluksen liikeradan alemmaksi, miehen keskiruumiiseen. Lyhyt miekka kuitenkin kääntää iskun sivuun. Toistan saman liikeen kahdesti vielä ja koetan näyttää siltä, että en osaa muuta hyökkäystä. Neljännellä kerralla muutan taktiikkaa, suoritan jälleen normaalin sivalluksen päänkorkeudelle ja mies kumartuu jälleen, mutta tällä kertaa en pyörähdä vaan syöksyn askeleen eteenpäin ja potkaisen miestä päähän. Saappaani osuu miestä nenään ja kuulen rusahduksen, kun hänen nenänsä murtuu ja siitä purskahtaa verta. Mies hoippuu taaksepäin, mutta ennen kuin ehdin viimeistellä hänet niin kujalle syöksyy kaksi muuta hahmoa, toinen mies ja toinen nainen, molemmat käyvät huutaen kimppuuni miekoillaan. Torjun vaivalloisesti molempien hyökkäykset, toinen miekalla ja toisen käännän sivuun tikarillani. Kaksi yhtä vastaan ja kolmas alkaa palata taistelu kuntoon, tämä pitää ratkaista nopeasti. Nuolaisen miekkani terää kielelläni, että vereni tahrii miekan terän ja tunnen miten mahtini virtaa miekkaan. Syöksyn miestä ja naista kohti villisti huutaen mukamas hyökkäävinäni, mutta keskeytän liikkeen parin askeleen jälkeen, otan tukevan asennon ja heitän tikarini pyörien kohti miehen rintaa. Hyökkäykseni yllättää miehen, joka ei ehdi saada miekkaansa eteen ja tikari uppoaa kahvaansa myöten miehen rintaan. Mies kaatuu kortisten maahan, veren kupliessa tämän suusta. Nainen katsoo miestä hetken aikaa tyrmistyneenä ja käy sen jälkeen raivokkaasti kimppuuni. Torjun naisen hyökkäykset miekallani, hän ei vaikuta yhtä taivalta kuin ensimmäinen mies. Kolmannen iskun jälkeen saan miekan kiinni väistiini ja isken naista kylkeen kyynärpäälläni. Nopea pyörähdys ympäri ja tartun naisesta kiinni ja kampitan hänet maahan. Polkasen nopeasti häntä vatsaan ja sen jälkeen pari potkua kylkeen. Nainen jää vaikeroimaan maahan. Nostan miekkani maasta ja käännyn ensimmäistä miestä kohti ja katsoo minua verisellä naamallaan. “Saatan narttu, nyt sinä kuolet”, hän sanoo ja nostaa varsijousensa ylös. Lähden syöksymään häntä kohti, toivoen, että ehdin perille ensin. Viisi jalkaa, neljä jalkaa, kolme, ja sitten kuulen varsijousen epämielyttävän naksahduksen kun se laukaistaan. Vasama osuu minua vatsaan ja tunnen miten veri alkaa nopeasti lämmittämään tunikkani etuosaa. Syöksyn kompuroiden miestä päin ja hän kaatuu alleni. Pyörimme maassa painien hetken ajan, joka tuntuu ikuisuudelta. Isken miestä nenään uuden kerran nyrkillä ja hän ulvoo tuskasta. Vasama kyljessäni polttelee enkä voi kestää tätä painia enää kauaa. Nappaan toisella kädelläni vasamasta kiinni ja vedän sen ulos, kivun kipunoidessa silmissäni. Olen vahvempi kuin mies, joten saa hitaasti mutta varmasti työnnettyä vasamaa kohti miehen kurkkua, tämän epätoivoisesti molemmilla käsillään yrittäen estää sen liikettä. “Ei ei, älä, ole kilt.. aargh”, mies anoo kunnes vasaman terä alkaa uppoamaan hänen kaulastaan sisään kohti päätä. Veren pulputessa haavasta ja sen kastellessa käteni, vasama uppoaa miehen päähän ja tämä valahtaa elottomana maahan koristen. Huohotan hetken aikaa, adrenaliinin pumpatessa kehossani. Hiljalleen kyljessäni oleva jomotus alkaa huomauttaa saamastani vammasta. Nousen vaivalloisesti pystyy ja noukin miekkani. Hoipun edelleen maassa vaikeroivan naisen luokse. Lysähdän polvilleni hänen viereensä, vedän hänen huppunsa pois pään peitosta. Hupun alta paljastuu nuori, hädin tuskin 16 kesäinen nuori vaalea tukkainen nainen. Nappaan naisen hiuksista kiinni ja tämä kiljahtaa äkkinäisestä liikkeestä. “Kuka teidät lähetti”, huudahdan naiselle. Naisen silmissä näkyy jo nyt häivähdys pelkoa “Ei kukaan”, hän yrittää urheasti sanoa. En ole lainkaan kärsivällisellä tuulella, joten kanavoin voimaani käteeni ja painan sen hänen kipeää kylkeään vasten. Palavan ihon haju tulvahtaa sieraimiini kun voimani polttaa naisen ihoa tämän huutaessa tuskasta. “Kuka teidät lähetti!?”, vaadin naiselta kovalla äänellä. Nainen tärisee pelosta ja tunnen virtsan hajun kun nainen peloissaan laskee allensa. “Vankaskerskin, hän on kuullut että Kayleen Laydenin päästä on palkkio.”, parahtaa peloissaan. “Mistä löydän hänet!?”, huudan naiselle. “Häntä ei voi löytää, hän löytää sinut. Ja tappaa sinut!”, nainen sanoo uhmakkaasti. “Väärä vastaus” sanon kylmästi, isken tikarini naisen reiteen ja väännän sitä hitaasti. Nainen huutaa kivusta ja lisää henkeään haukkoen; “Hänet löytää Dibbiksen tavernasta, hän asuu siellä ja omistaa sen.”, nainen sanoo vaikeroiden, selvästi toivoen että jättäisin hänet nyt rauhaan. “Siinä, näetkö ettei tuo ollut niin vaikeaa”, totean naiselle hymyillen. Nainen epäuskoisena katsoo minua takaisin sanomatta mitään. Odotan kunnes hän ehtii rauhottua ja todella uskoa selviytyvänsä kunnes jatkan kylmästi “Mutta sinä et siltikään selviä tästä hengissä”. Kauhu valtaa naisen silmät ja naama kalpenee kun lasken käteni hänen päälleen ja annan kuumuuden virrata kädestäni naisen päähän. Poskeni arpi kuumenee jälleen naisen kirkuessa ja sätkiessä otteessani. Lopulta nainen herpahtaa veltoksi, kuolleena. Nousen vaivalloisesti ylös ja lähden matkaamaan kohti Dibbiksen tavernaa.

Tavernan löytäminen ei ollut vaikeaa. Join matkalla parannusjuoma pullon ja nautin sen lämpimän vaikutuksesta ja henkäisen helpotuksesta kun kyljen jomotus helpottaa. Auringon viimeiset säteet alkavat mennä horisontin taakse ja kaikilla on jo kiire sisäälle. Vaihdan veriset asusteeni erään porton kanssa parilla kultaisella, miesten vislatessa vaihtaessani vaatteita kadulla. Jätän varusteeni, tikareita lukuunottamatta piiloon erälle kujalle tavernan lähelle ja astelen tavernaan kuten porton kuuluukin tähän aikaan illasta, seuraa etsien. Dibbiksen taverna oli monen paikallisen juottolan kanssa samanlainen, se sisälsi tarpeeksi alkoholia, kuolaa, oksennusta, lämmintä olutta, kuolaavia miehiä, juopuneita naisia ja “yksityis” loosseja rakkaudenkohtaamisiin. Nopealla silmäyksellä löydän todennäköisen omistajan, pyöreän arpisen miehen, jolla on puinen teko käsi, ja lähden käyskentelemään tätä kohden keinuvien askelin. Halaan matkan varrella joitain miehiä, toisen julkeasti puristellen rintojani, sujautettuaan kuparisen tai pari tottakai ensin korsettiini. Pääsen lopulta perille. “Hei komistus, kelpaisko ensiluokainen seura tänäiltana”, kysyn mieheltä viettelevästi hunajaisella äänelläni. “Tokihan se käy muru. Mikä on taksasi?”, hän kysyy karhealla matalla basso äänellään. “Kaksi hopeista, niin meillä on mahtava yö luvassa, kaikki käy”, sanon miehelle iskien silmää. “Vai että kaikki käy, noh katsotaan miten jaksat. Vankaskerskin on nimi, miksäs sinun nimesi on kaunotar?”, mies virnistää ja kaappaa minut kylkeensä. “Uskomaton yö”, kujerran miehen korvaan tämän naurahtessa kommentilleni. “Alvos, pidäthän huolen, että nämä juopot ovat ulkona viiden minuutin sisällä. Ja menehän sitten sinäkin kotiin”, mies toteaa baarimikolleen. Nousemme käsikkäin yläkertaan, josta kuuluu joidenkin ovien takaa naisten ylinäyteltyä huokailua ja sänkyjen natinaa. Ammattilaiset työn ääressä. Menemme miehen kanssa päätyhuoneeseen, jossa on iso parisänky. Tämän täytyy olla miehen oma asunto. Mies kävelee sängylle ja viittoo minut peräänsä. Astun pari askelta ja aloitan keinuvasti itseni riisumisen. Riisuttuani, anna miehen ihailla alastonta vartaloani. Mies itsekin riisuutuu ja kävelen hitaasti tämän luokse ja antaudumme lihallisten himojemme vietäviksi.

Vietämme riettaat pari tuntia, kunnes mies viimein nukahtaa, aikamoinen sonni ajattelen itsekseni. Käyn nopsasti katsomassa, pukeutumatta, että taverna on tyhjentynyt. Katson nopeasti kaikki huoneet läpi, ei ketään, alakerta on myös tyhjä. Olemme siis kahden. Etsin huoneista köyttä ja pari vyötä, näiden avulla kumppanini pysyy aloillaan keskustelumme ajan. Solmin hiljalleen miehen kädet kiinni sängyn päätyyn vöillä ja miehen jalat köysillä. Tämän jälkeen otan miehen kamaripotan ja heitän siinä olevat nesteet miehen naamalle. “Mitä hemmettiä!”, mies herää äkisti “Miksi ihmeessä sinä tuon teit?”, mies jatkaa kysymällä. Tämän jälkeen tajuaa olevansa kiinni sängyssä. “Hei nyt kuule huora, päästä minut heti. En pidä tällaisista leikeistä.”, mies toteaa ärtyneesti. Istun tuolilla jalat ristissä, edelleen ilman vaatteita ja totean hänelle: ”Kuten en minäkään pidä siitä että yrität tappaa minut palkkion toivossa”. Annan lauseeni upota hänen tajuntaansa ja miehen ilme muuttuu kun hän tajuaa kuka olen. “Nyt, meidän pitäisi keksiä mitä tekisimmekään tällaisen ahneen paskiaisen kanssa kuin sinä olet. Onko sinulla ehdotuksia?”, kysyn mieheltä kevyesti. “E-En minä vaan tiedä. Bisnestähän tämä vain on, ajathan on kovat kuten tiedät. Pitäähän miehen jotenkin leipänsä tienata”, mies vastaa hätäillen. “Niinpä”, totean. Nousen ylös ja kävelen aivan miehen viereen, “Mutta miten saisin sinut vakuuttuneeksi, että minun perääni ei kannata lähteä?”, pohdin ääneen. Mies mutisee jotain mitä en kuuntele kävellessäni huoneen ympäri. Silmäni osuu kynttilän jalkaan, jossa edelleen palaa kynttilä. “Kuules, sinä kun olet noin kovin innostunut tuosta sodomiasta niin mitä jos ainakin annan sinullekin maistiaisen miltä se tuntuu”, totean hieman ärtyneesti ja nappaan kynttilän jalan kynttilöineen käteeni. Nyt mies alkaa selvästi panikoimaan tajutessaan mitä aion tehdä. Köydet eivät kuitenkaan anna miehelle pakopaikkaa, joten saan käännettyä miestä tarpeeksi, ja survon kynttilän jalan kynttilöineen miehen takapuoleen sisään. Mies ulvoo kivusta ja haistan pienoisen palaneen ihon hajun. “Kaikki käy”, totena miehelle pilkallisesti, tämän edelleen huutaessa kivusta. Tuon kasvoni miehen kyynelehtivien kasvojen viereen ja totean kylmällä äänellä hitaasti, “Jos vielä lähetät jonkun kimppuuni, tai tulet itse perääni, niin kynttilä takamuksessasi on pienin murhe elämässäsi. Tämä on vasta alkusoittoa sille mitä sinulle on luvassa jos tapaamme uudestaan.” Mies nyökyttelee kauhuissaan kaikelle mitä sanon. Käyn alakerrasta hakemassa lamppuöljyä yhdestä lampusta ja sivelen miehen sukuelimen sillä. Tämän jälkeen pukeudun ja otan kynttilän miehen anoessa armoa. Kosketan hänen miehuuden päätään kynttilän liekeillä ja hänen elimensä roihahtaa liekkiin miehen karjuessa kivusta. Astun ulos huoneesta, suljen oven ja poistun tavernasta yön pimeyteen, miehen kivun huutojen saattamana.

Nousen aamupäivällä ylös, muiden jo touhutessa temppelillä. Onnistuin viime yönä palaamaan takaisin ongelmitta. Otan pitkän nautinnollisen kylvyn ja pesen viime yön karstat ja saastat iholtani. Tämän jälkeen lähden kaupungille keräämään tietoja ensi yön markkinoiden sijainnista. Tieni vie Dibbiksen tavernan ohi, jonka oveen juuri naulataan ilmoitusta: “Taverna suljettu loppuviikon tapaturman vuoksi. Tulkaa ryyppäämään joskus toiste. -V”. Hymyilen, kun tiedän mikä tapaturma onkaan kyseessä. Itse Vankaskerksiniä en arvatenkaan näe, mutta osaan kuvitella miehen tukalan olotilan. Kiertelen kaupungilla päivän, ja kerään mm. muutamat parannusjuomat sekä muita väijytykseen tarvittavia varusteita. Käyn läpi myös mahdollisia väijytys paikkoja. Lopulta löydän sopivan majatalon, joka kattaa kadun yli menevän sillan ja huoneet ovat sillalla. Vuokraan yhden huoneen viikoksi ja alan valmistelemaan huonetta tarpeisiini. Majatalon isäntä ei aluksi meinannut antaa haluamaani, huonetta, mutta pienen naisellisen taivuttelun ja unohtumattoman elämyksen lupaamisen jälkeen huone heltisi. Haluamani huonetta on joskus käytetty tavaran ulosantoon rakennuksen varastosta joten se sisältää lastaus luukuun mistä nostaa tai pudottaa tavaroita. Täydellistä...

Alan valmistelemaan huonetta kaappausta varten. Ruuvaan kattoon raskaan taljan ja pujotan jykevän köyden sen läpi. Majatalon isäntä tulee ihmettelemään metakkaa, mutta sanon hänelle, että malttaa mielensä niin hän pääsee näkemään ja kokemaan mitä olen tekemässä. Mies jättää minut rauhaan ja pääsen jatkamaan töitäni. Katson, että lattia luukun kiinnitystapit saa auki. Aika testata taljan toimintaa ja kestävyyttä. Teen lenkin köyteen ja kiinnitän toisen pään sängyn jalkaan kiinni. Käyn alakerrassa pyytämässä, että majatalon isäntä tulisi auttamaan huoneessani olevassa ongelmassa. Kävelen edeltä jo takaisin huoneeseen ja riisuudun, pujotan tekemäni lenkin käsieni ympärille ja jään odottamaan isäntää. Kauaa en joudu odottamaan, mies varmaankin muisti lupaukseni, ja mies astuu sisään. Miehen ilme on tämän kaiken vaivan väärti, hän katsoo minua typertyneenä. Hymyilen miehelle ilkikurisesti ja kujerran “Istuisitko siihen sängylle ja vetäisitkö tuosta köydestä?” ja osoitan päälläni sängyn päätyyn. Mies kävelee hieman typertyneenä sängyn luo, saamatta katsettaan minusta irti. Lopulta hän vetää köydestä ja lenkki käsieni ympärille kiristyy ja lopulta vetää minut ilmaan käsieni varaan. Roikun nyt jalat suorana ilmassa, tämähän toimii hymyilen itselleni. “Ja nyt”, totean hänelle hymyillen, “on sinun aika lunastaa palkkasi”. Majatalon isäntä ei tarvitse lisäpyyntöä ja tulee luokseni…

Alkuillasta majatalon isäntä joutuu poistumaan, nautittuaan minusta koko iltapäivän. Pyysin pesuvadin häneltä poistuessaan, jonka palvelustyttö toi huoneeseen. En vaivautunut pukeutumaan ja tyttö katsookin minua hieman halveksuen, etenkin nähdessään viritelmäni huoneessa. Pidin huolen, että muut kyllä kuulivat mitä huoneessa tapahtuu, joten kenellekään ei jäänyt epäselväksi mitä huoneessa tapahtui. Peseydyn rauhassa ja pukeudun hyvissä ajoin ennen illan markkinoita. Pujottelen tieni majatalolta markkinoille ja löydän jälleen Keeshan omalta kojultaan. “Katsos horohan se siinä”, hän toteaa kun tulen kojulle. Kojulla ollut asiakas, nuorehko aatelis mies, katsoo meitä hetken aikaa ihmeissään ja ihan piruuttani annan miehelle kielisuudelman. “Jos haluat kokea yön oikean naisen kanssa aatelisvaimosi ja rakastajattaresi sijaan niin kokeile puoliveristä ammattilaista” sanon hölmistyneelle miehelle iskien silmää. Mies katsoo vähän aikaa ja kävelee nopeasti matkoihinsa, etumustaan peitellen. Nauramme makeasti Keeshan kanssa. “Onko sinulla mitä tarvitsen?”, kysyn Keeshalta lopulta. Hän kaivaa pienen korulippaan, avaa sen lukon ja ojentaa minulle metallisen pullon sekä pienen metallisen putkilon. ”Lisää tästä yksi tabletti pullon nesteeseen ja odota tunti. Tämän jälkeen jos neste koskettaa ilmaa niin se kaasuuntuu välittömästi. Neste on heti vaikuttavaa tainnutusmyrkkyä, joka kestää noin tunnin ajan.” Nyökkään hänelle ja ojennan pienen kolikko pussin. Hän laskee kolikot ja laittaa sen taskuunsa tyytyväisenä ja ojentaa myrkyn minulle. “Nähdään taas”, huikkaan hänelle ja poistun markkinoiden humuun. Etsin myös markkinoilta velhon, joka kirjoittaa minulle kertakäyttöisen ulottuvuus loikka loitsun. Maksan miehelle tämän vaatimat platinat ja poistun markkinoilta takaisin majataloon odottamaan sopivaa hetkeä.

Olin valinnut haluamani huoneen kahdesta syystä. Yksi oli tarvitsemani lastausluukku. Toinen on sen sijainti kaupungissa. Haluamani mies kulkee melkein joka päivä huoneen ali mennessään toimistoonsa. Huomenna en vielä ehdi napata miestä, joudun valmistelemaan piilopaikan ja hakemaan riipuksen. Palaan seuraavana päivänä temppelille. Muut ovatkin palanneet suolta, ilman tuloksia. Pyydän Araelilta riipuksen mukaani. Kerään muutamia tarvikkeita, joita voin tarvita, ja vien ne piilopaikkaani. Astuessani hämyiseen viemäri huoneeseen huomaan, että rotat edelleen viihtyvät huoneessa ja veren tahrima tuoli on paikallaan. Säilön tavarat rotilta suojaan ja palaan majatalolle odottamaan.

Odotan koko iltapäivän majatalon huoneen ikkunasta ulos tiiraillen, turhaan. Miestä ei näy missään, joten päivä jää turhaksi. Majatalon isäntä näyttää haluavan uusinta kierroksen, mutta sanon hänelle että tänään ei voi, hän oli sellainen peto viimeksi että pitää antaa paikkojen levätä. Totuus on, että en halua möhömahaa tänään pomppimaan päälleni, olen tarpeeksi huonolla tuulella jo valmiiksi. Päätän mennä ajoissa nukkumaan, jotta saan seuraavan päivänä vahdittua jo aamusta meneekö mies töihin.

Nousen aikaisin ylös, jos auringon noustessa. Annan auringon säteiden osua alastomaan vartalooni ja kävelen ikkunan äärelle. Avaan ikkunan ja hengitän aamun ilmaa sisääni, joka oli virhe. Olin unohtanut että kaikki tyhjentävät kamaripottansa aamusta… Eräs mies huomaa minut ikkunasta ja vislaa huomatessaan minun olevan alasti. Keikistelen miehelle hetken ja lähetän hänelle lentosuukon. Hetkeä myöhemmin mies parahtaa kivusta, pitelee päätään ja poistuu kiireellä ikkunasta. Miehen vaimo ilmestyy ikkunaan kaulin kädessä ja huutaa “Mene senkin puoliverinen portto sisään siitä miehiä houkuttelemasta”. Lähetän hänellekin lentosuukon hymyillen. Poistun lopulta ikkunasta ja pukeudun. Odotan ikkunan äärellä ja seuraan alati kasvavaa väenpaljoutta kadulla. Lopulta huomaan miehen jota etsinkin, Adrax Drovenge. Mies on kolmissa kymmenissä ja kohtalaisesti pukeutunut. Hänen edellään ja jäljessä kulkee selvästi olevat henkivartijat, jotka tuuppivat ihmisiä pois tieltä. Selkeästi miehellä ei ole tarpeeksi varoja päästä aatelisten saarelle, mutta tarpeeksi, että lasketaan aateliseksi. Annan miehen mennä huoneen ali, saan hänet illalla. Siirryn majatalon alakertaan syömään aamiaista, hymyillen.

Aika tuntuu suorastaan matelevan kun odottaa. Olen moneen kertaan käynyt läpi, että kaikki toimisi kuten haluankin. Puolen päivän aikaan alan toimimaan. Menen alakertaan ja etsin isännän käsiini. “Hei, tulisitko hieman pitämään hauskaa kanssani?”, kysyn mieheltä viekottelevasti. Miehen katse kirkastuu suunnattomasti ja hän heti syöksyy suutelemaan minua. Hän meinaa heti riisuutua juoma varastossa, mutta minulla on toisia suunnitelmia. “Tulehan tuonne ylös niin minulla on sinulle yllätys.” sanon hänelle. Lähden keinuen kävelemään takaisin huoneeseeni ja mies seuraa minua kuin koira. Kun pääsemme huoneeseen niin riisuudun ja mieskin riisuu. Tämän jälkeen menen hitaasti taljassa olevan lenkin luo ja käännyn miestä kohti, “Tule tänne. Sinun vuorosi olla sidottuna” sanon hänelle hymyillen. Mies kävelee innoissaan lenkin luo ja pujottaa kätensä siitä läpi. Vedän lenkin kiinni ja nostan miehen roikkumaan ilmaan. Mies hieman ihmettelee voimiani, mutta unohtaa asian hivellessäni häntä. Kierrän miehen taakse, otan laatikosta kuristuslangan ja pujotan sen nopeasti miehen pään yli kurkun ympärille, ja kiristän sen, katkaisten miehen hengityksen. Miehellä menee muutama sekuntti tajuta mitä tapahtuu ennen kuin alkaa sätkimään epätoivoisena. Mies pihisee ja puhisee yrittäessään saada henkeä, mutta voimani riittävät miehen paikoillaan pitämiseen. Lopulta mies lysähtää liikkumattomaksi, silmät päästä pullistuneena ja paksu kieli suusta roikkuen. Otan kuristuslangan pois miehen kaulalta, johon se on uponnut syvään, jättäen verijäljen. Tämän jälkeen lasken miehen alas ja pujotan käsissä olevan lenkin miehen pään yli ja kiristän sen jälleen. Pukeudun ja katson huonetta. Ensimmäinen vaihe valmis.

Kokoan pöydälle ostamani myrkyn, reagenssin, lasipullon sekä korkin, jossa on ruisku sekä pidike tabletille. Otan suojanaamariksi virtsaan kastetun kankaan palan, joka yleensä estää tällaisten myrkkyjen läpipääsyn. Kaadan metallipullosta kirkkaan nesteen lasipulloon. Tämän jälkeen otan metalli putkilosta yhden tabletin ja asetan sen korkin pidikkeeseen. Asetan korkin pulloon paikoilleen, ja vedän ruiskun mäntää taakse, että ilma imetyy pullosta pois. Lopuksi kolautan pulloa voimakkaasti pöytään, jotta tabletti irtoaa pidikkeestään. Ei tapahdu mitään. Kiroan ja varovasti kolautan pulloa uudestaan. Edellenkään ei mitään, tabletti pysyy kiinnikkeessään. Kolautan kolmannen kerran eikä mitään. Neljännellä kerralla kolautan voimakkaammin ja lopulta tabletti irtoaa ja tippuu nesteeseen. Tabletti vajoaa pullon pohjalle ja alkaa poreilemaan, hiljalleen liuoten nesteeseen, värjäten sen purppuraksi. Asetan pullon varovasti sivuun. Kaivan seuraavaksi maagisen liidun ja piirrän varovasti lattiaan loitsuympyrän ohjeiden mukaisesti. Tarkistan moneen kertaan, etten tee virhettä ympyrän kanssa, sen on pakko toimia. Kun olen tyytyväinen ympyrään laitan liidun takaisin laukkuun. Seuraavaksi kaadan lamppuöljyä ympärihuoneen lattiaa, varoen loitsuympyrää. Lisäksi roiskin sitä seinille ja ovelle. Asetan Lopuksi tarkistan kaikki tarvikkeet kertaalleen, että ovat paikoillaan ja valmiina, ja asetun odottamaan saalistani.

Iltapäivästä huomaan ikkunasta kohteeni. Mies näyttää etäältäkin katsottuna väsyneeltä, tainnut olla uuvuttava päivä. Puen jälleen naamarini, otan lasipullon pöydältä ja menen lastaus ovien luo. Odotan, että seurue pääsee huoneeni alle ja avaan lastausluukun salvat päästäen ovet levähtämään alas auki. Samalla heitän nyt purppuraisen lasipullon alas. Ihmiset katsovat ylös ovien rämähtämisestä kuuluvaa ääntä ja huomaan Adraxen ja hänen miestensä yllättyneet ilmeet. Sekuntia myöhemmin lasipullo osuu maahan lähes huomaamattoman räsähdyksen kera ja purppurakaasu purkautuu kadulle. Kuuluu pari kiljaisua kunnes kaikki sillan alla olevat henkilöt tuupertuvat maahan tajuttomina. Hiljaisuus kadulla on käsin kosketeltavaa. Kerään käsiini köyden, jonka toinen pää on suoraan kiinni kuolleessa majatalon isännässä ja toisen päässä on valmis silmukka, ja laskeudun köyttä pitkin alas kadulle. Saappaani tömähtävät osuessaan kiveykseen terävästi. Purppura pilvi toivottavasti kätkee meidät sisäänsä vielä hetken ajan, mutta on toimittava nopeasti. Etsin Adraxiksen henkivartijat, ja tapan heidät nopeasti upottamalla tikarini kaulasta sisään. Käteni tahriutuu valtimosta purskahtavaan vereen. Kuulen jo nyt kadulla huutoja, jossa ihmetellään mitä tapahtui. Kuulen myös tömähdyksen vähän matkan päässä, joku varmaankin tuli liian lähelle kaasupilveä. Pujotan silmukan Adraxiksen ympäri. Joku huutaa jo dottareita paikalle. Vilkaisen nopeasti äänen suuntaan, mutta en näe mitään. Pilvi suojaa vielä minua. Kiipeän köyttä pitkin pikaisesti takaisin ylös. Muutaman metrin matka köyttä ylös tuntuu ikuisuudelta, mutta pääsen nopeasti kiipeämään ylös huoneeseen. Otan pari harppaus askelta seinällä olevan taljan luo ja katkaisen siinä olevan kiinnikkeen, vapauttaen köyden liikkumaan vapaasti. Möhömahainen alaston majatalon isäntä putoaa mätkähtäen alas kadulle, vetäen vastavuoroisesti ylös tajuttoman Adraxiksen, joka jää roikkumaan ilmaan köyden varaan. Vedän hänet sivulle lattialuukulta ja katkaisen köyden miekan sivalluksella. Mies tippuu maahan tömähdyksen saattelemana. Nostan miehen ylös ja kannan hänet loitsuympyrään. Kuulen jo huutoja ja kiljaisuja kadulta, kaasupilvi on hälvenemässä ja kaikki näkevät maassa lojuvat ihmiset. Kaadan pikaisesti alas pari pulloa lamppuöljyä ja heitän pari lisää, jotka särkyvät räsähtäen. Lopuksi kanavoin voimaani, ja sormia napsauttaen sytytän alas kaatamani lamppuöljyt tuleen. Kuulen kauhun kiljaisuja kun ihmiset tajuavat että kaatuneet ihmiset on sytytetty tuleen. Riennän lotsuympyrän keskelle ja kanavoin uudestaan voimaani toistamiseen ja jälleen kerran sytytän lamppuöljyt palamaan, tällä kertaa itse huoneessa ympärillämme. Öljy lehahtaa liekkeihin sytyttäen koko huoneen palamaan. Tämän jälkeen otan loitsukäärön esiin, muodostan mielessäni kuvan viemärin huoneesta ja lausun loitsun sanat. Sekunnit vierivät ja kuumuus huoneessa kasvaa. Päästäessäni viimeisen sanan suustani, tunnen miten siirrymme pois huoneesta. Muutamaa minuuttia myöhemmin huoneessa roihuava inferno saavuttaa tarpeeksi suuren kuumuuden, että huoneen kulmissa olevat tilaamani öljytynnyrit kuumenevat tarpeeksi ja yksi toisensa jälkeen räjähtävät. Koko huone räjähtää valtavana tulipallona ja levittää öljyä lähitalojen katoille ja koko rakennuksen yläkerta on ilmiliekeissä.

Haistan viemärin tutun löyhkän ja ilmassa olevan kosteuden. Vaatteemme savuavat vieläkin huoneen kuumuudesta. Katson ympärilleni ja annan silmieni tottua huoneen hämäryyteen. Hahmotan tutun tuolin, tutun oven ja tutun veren tuoksun. Raahaan miehen tuolin luokse, nostan hänet istumaan siihen ja laitan hänen kätensä ja jalkansa kahleisiin. Tyhjennän hänen taskunsa ja löydän mukavan kokoisen rahapussin, täynnä platina kolikoita. Muuta mielenkiintoista miehen taskuista ei löytynyt. Lopulta istuudun pöydän päälle odottamaan miehen heräämistä hymyillen. Vaihe kaksi valmis.

Reilu tunnin myöhemmin mies alkaa virkoamaan ja örähtelee. Hiljalleen hänen päänsä nousee ylös ja silmät aukeavat laiskasti. Lopulta mies alka katselemaan ympärilleen ja nykii käsiään, jotka ovat kunnolla kiinni tuolissa. Miehen silmät rävähtävät täysin auki tämän tajutessa olevansa kiinni. Hän riuhtoo käsiään ja vilkuilee ympärilleen. Nousen miehen takan olevalta pöydältä ja annan saappaideni korkojen kopista kivisellä lattialla. “Kuka siellä?”, mies kysyy vaativalla äänellä. Olen hiljaa enkä vastaa miehelle, kävelen vain edestakaisin hänen takanaan, juuri poissa hänen näköpiiristä. “Kuka sinä olet? Vastaa minulle!”, mies huutaa. “*Kuka luulet minun olevan?”, kysyn rauhallisesti pehmeällä äänellä. “Mistä minä sen tietäisin. Kuka sinut lähetti? Kenelle työskentelet? Tiedätkö kuka minä olen!? Teen elämästäsi helvettiä ja anot minua vielä tappamaan sinut!”, mies huutaa ja uhoaa. Syöksyn miehen luo, riuhtasen hänen päänsä taaksepäin, asetan tikarini hänen kaulalleen ja sihahdan hänelle, “Olet käsittänyt väärin. Sinä tulet anomaan minulta vielä että päästän sinut tuskistasi.”, ja viillän hänen korvaansa haavan. Mies huudahtaa kivusta ja koettaa päästä irti otteestani, mutta pidän tiukasti miehestä kiinni. Tunnen miten lämmin veri valuu käteni yli alas, miehen kaulaa. “Saatanan huora! Tapan sinut tuosta hyvästä!”, mies huutaa. Annan miehen huutaa aikansa. Yhtäkkiä mies alkaa lausumaan voimasanoja, joissa on arkaanista voimaa. Tunnistan ne nopeasti samoiksi millä siirryimme tänne. Isken miestä nopeasti ohimolle tikarin perällä, jonka jälkeen lyön tikarini miehen kämmenestä läpi. Mies urahtaa iskun voimasta ja huutaa tikarin iskeytyessä tämän käden läpi tuolin käsinojaan, keskeyttäen loitsun. Vedän tikarin voimakkaasti miehen kädestä ja verivana alkaa välittömästi valumaan kädestä lattialle. Mies nyyhkyttää ja valittaa kivusta. Menen miehen eteen ja hän näkee minut nyt ensimmäistä kertaa valossa. “Älä enää koskaan yritä tuota, tunnistan loitsut. Jokaisesta yrityksestä saat rangaistuksen, jotka kovenevat jokaisella yrityksellä.”. En jää odottamaan mieheltä vastausta vaan työnnän tikarini miehen vahingoittumattoman käden keskisormen kynnen alle ja alan vääntämään sitä irti. Mies huutaa kivusta kaivaessani väkivaltaisesti kyntä irti. Kynsi rutisee ennen kuin sitä kiinni pitävä iho antaa periksi ja kynsi irtoaa veren purskahduksen saattamana. Mies jännittyy kivusta ja huutaa kurkku suorana kivusta. Otan miestä leuasta kiinni. “Katso minua!”, huudan miehelle. Näytän miehelle veristä kynttä, “Tämä on vain alkua. Ensi kerralla lähtee jotain kivuliaampaa”, sanon miehelle kylmästi ja heitän kynnen lattialle rottien ruuaksi.

Annan miehen koota itseään hetken aikaa. Lopulta raahaan toisen tuolin hänen eteensä ja istuudun siihen. Hän nostaa päänsä, suusta valuu kuolaa ja silmät punoittavat itkemisestä. Miehen vasen korva ja kaula on veressä. “Kysyn sinulta kysymyksiä. Vastaat minulle viivyttelemättä ja valehtelematta. Mikäli et tottele näitä sääntöjä niin seurauksena on rangaistus. Oletko ymmärtänyt nämä säännöt?”, sanon hänelle. Mies näyttää miettivän ja omaksuvan sanoja, liian kauan mielestäni. Huitasen miestä kämmen selällä kasvoihin. Mies älähtää ja mulkaisee minua vihaisesti. “Oletko ymmärtänyt nämä säännöt”, kysyn uudestaan. “Olen”, mies sihahtaa minulle. “Hyvä”, totean miehelle ja nousen ylös. Kävelen laukulleni, mistä nostan esiin riipuksen. Tuon sen miehen eteen ja näytän sen hänelle. “Tiedätkö mikä tämä on?”, kysyn mieheltä. Mies näyttää pohtivan riipusta hetken aikaa ja vastaa, “En”. Huitasen miestä uudelleen kämmenselällä kasvoihin. Mies urahtaa ja katsoo jälleen minua uhmakkaasti silmiin. “Älä valehtele. Mikä tämä on?”, kysyn uudelleen. “En tiedä”, mies sanoo ja kohauttaa olkapäitään hieman. Tiedän, että mies valehtelee, arpeni väreilee ja kuumottaa poskessani aina kun mies valehtelee. Olen oppinut luottamaan tähän metodiin, joskin se toimii vain joidenkin henkilöiden kohdalla. Kävelen takaisin pöydälle ja lasken riipuksen siihen, vasaran viereen jonka nostan pöydältä käteeni. Kävelen miehen luo, kyykistyn hänen eteensä, katson häntä silmiin ja totean tasaisella äänellä, “Sinun tulee vastata valehtelematta, ne ovat säännöt, jotka sanoit ymmärtäneesi”. Miehen ilmeeseen ilmestyy pelkoa, “Ei älä, en tarkoittanut valehdella” mies anelee. En välitä tämän protesteista ja anelusta vaan kohotan vasaran, “Älä, ei, ole kiltti ei...”, mies anelee edelleen. Anelu katkeaa huutoon kun isken vasaran miehen vasempaan isovarpaaseen. Varpaan luut rusahtavat murtuessaan iskun voimasta. Kohotan vasaran kahdesti vielä ja isken samaa varvasta uudelleen ja uudelleen. Joka kerralla varvas rusahtaa vähän lisää ja lopulta on täysin muodoton ja verinen. Mies uikuttaa kivusta ja kuola valuu tämän suusta. Nousen ylös ja otan kiinni miehen hiuksista. Pakotan hänet näkemään laventeli silmäni. “Älä valehtele minulle, tiedän milloin valehtelet ja valehtelusta seuraa aina välitön aina kasvava rangaistus”, totean miehelle kylmästi ja päästän hänen päänsä tipahtamaan takaisin alas. “Senkin saastainen lutka, minä tapan sinut vielä”, mies sanoo nyyhkytyksensä lomasta. En sano miehelle mitään, laskeudun ilmeettömästi takaisin kyykkyyn miehen eteen ja isken vasaralla seuraavaa varvasta.

Otan kulauksen vesileilistäni. Mies pyörtyi kolmannen varpaan kohdalla ja odotan, että hän heräisi. Laitan leilin korkin kiinni ja sytytän hiilipannun palamaan. Asetan samalla pannuun muutaman raudan kuumenemaan. Joudun vielä odottamaan viisitoista minuuttia ennenkuin mies alkaa virkoamaan. Otan pöydältä pussista kourallisen suolaa, marssin miehen luo hieron suolaa miehen murskatuille varpaille. Suolan kirvely herättää miehen ja tämä huutaa kivusta. Odotan muutaman minuutin ja mies haukkoo henkeään. “Toivottavasti nyt ymmärrät säännöt. Lisätään niihin vielä yksi, älä hauku minua”, sanon miehelle. “Ymmärrän. Minä ymmärrän”, mies huoahtaa. Haen pöydältä riipuksen uudestaan ja näytän sitä miehelle. “Nyt, tunnistatko tämä riipuksen?”, kysyn mieheltä vaativasti. Mies nyökkää useaan otteeseen. “Vastaa!”, huudan miehelle. “Kyllä, tunnistan sen.”, mies vastaa. Alan kyllästyä miehen vitkasteluun ja potkaisen häntä polveen. Mies huudahtaa kivusta. “Älä yritä viivytellä. Kerro minulle tästä riipuksesta.”, totean hänelle ärtyneesti. “Mitä haluat tietää?”, mies kysyy väsyneesti. Vastaan hänelle, “Kaiken”. Mies nyökkää, nuolee huuliaan ja alkaa kertomaan; “Riipuksen nimi on Kaaoksen Sydän. Kertomusten mukaan sen sisälle on saatu säilöttyä palanen itse Syvyyden syvintä ydintä. Puhdasta kaaosta. Riipus on huhujen mukaan tehty itse Abrogail Thrunelle, osana alkuperäistä sopimusta. Riipuksen tarkoituksesta ei minulle ole tarkkaa tietoa, mutta se on voimakas ja vaarallinen.”. “Tiedätkö miten riipuksen voimaan pääsee käsiksi?”, kysyn mieheltä. Hän katsoo minua ja on hiljaa. “Kerro minulle miten pääsen riipuksen voimaan käsiksi”, vaadin mieheltä. Mies katsoo minua edelleen vaiti. Huokaan äänekkäästi, “Luulin että ymmärsit jo säännöt.”, totean miehelle. Kävelen hiilipannulle ja otan käsiini yhden tulikuuman hiilipalan. Hiili ei polta minua, mutta tulee polttamaan miestä.

Kaksi tuntia myöhemmin mies on kertonut minulle mitä halusin tietää, keinon päästä käsiksi amuletin voimaan ja kanavoida sitä minuun. Katson ihmisrauniota, joka vielä aamulla oli täynnä itseään. Nyt hän on lysähtänyt tuoliin, varpaat murskana, sormet päät veressä irti revityistä kynsistä, polvien läpi on lyöty nauloja, kehossa useita polttohaavoja raudoista ja hiilistä. Lukuisat viillot miehen kropassa ovat vuotaneet verta lattialle. Miehen tyhjä ilme tuijottaa minua ainaista ehjästä silmästään, toisen on puhkaissut sinne työntämäni naula. Voisin luulla tuntevani sympatiaa miestä kohtaan, mutta tunnen vain vihaa. Tiedän mitä hän edustaa ja se nostattaa mieleni sopukoista tutun raivon. Hymyilen vienosti, koska tiedän että nautin mitä tapahtuu seuraavaksi. Marssin miehen luo ja tartun tätä hiuksista. “Killtti, ei enää”, mies anelee epätoivoisesti. Tuijotan kylmästi tätä sillmilläni, asetan käteni hänen otsalleen ja alan kanavoimaan raivoani käteni läpi. Mies alkaa sätkimään käteni polttaessa tätä. Suoran huudon säestäessä miehen korvista alkaa tulemaan savua, veren kupliessa tämän suusta. Miehen silmät pyörii tämän päässä, toisen tarttuessa aina kiinni johonkin kulmaan naulasta. Lopulta miehen silmämunat räjähtävät ja tämä retkahtaa elottomana tuolille. Nostan käteni ja miehen otsassa on savuava Asmodeuksen symboli. Käännyn äänettä pöydän äären ja kerään tavarani mukaani. Annan viimeisen vilkaisun huoneelle, joka on toiminut kostoni alttarina monet kerrat. Tiedän, etten palaa tänne enää.

Minulla on nyt päämäärä ja tiedän mitä tarvitsen sitä varten. Valtaosan saan haettua temppeliltä, kynttilöitä, liitua, suitsuketta jne. Hankalampi osuus onkin löytää viattoman verta. Kukaan ei oikein ole viaton enää, paitsi… ne ketkä eivät kykene vielä syntiin. Tarvitsen vauvan. Paksuksi pamahtaminen ei ole ratkaisu, liian hidasta, joten joudun hankkimaan vauvan muulla tavoin. Mutta mistä… Orpokoti, siellä saattaa löytyä. Käyn nopeasti temppelillä, viemäreitä pitkin pääsen kulkemaan tarpeeksi nopeasti ja huomaamatta, yöt eivät edelleenkään ole turvalliset. Saapuessani temppelille, kaikki ovat edelleen unessa. Kerään nopeasti tarvitsemani tavarat, jätän valtaosan varusteistani temppelille ja suuntaan orpokodille.

Saavun orpokodille myöhään aamuyöllä. Koputan ovelle ja odotan. Useiden minuuttien päästä huomaan, että sisällä kynttilän valon ja pian ovelta kuuluu hiljaa naisääni; “Kuka siellä?” “Kaylee, pelastimme toverieni kanssa muutaman teidän lapsista. Päästäisitkö minut sisään, minulla on tärkeä viesti Arealilta”. Kuulen miten salpa aukeaa oven toisella puolella ja ovi aukeaa raolleen. Kun nainen näkee, että olen kuka sanoinkin, hän päästää minut sisään “Tulehan nyt sitten pikaisesti, ulkona ei ole turvallista”. Menen sisään ja nainen salpaa oven uudelleen. Annan silmäni tottua valoon hetken aikaa kun nainen kääntyy minua kohti “No, mikä on niin kiireellistä, että se pitää yöllä ilmoittaa?”. “Saisinko hieman juotavaa ensin, olen matkannut hyvän tovin.”, kysyn naiselta. Tämä näyttää jo kovin ärtyneeltä, mutta kääntyy keittön suuntaan. Hän ehtii ottaa pari askelta, kunnes pysähtyy äkisti, tikarini upotessa yhdellä sujuvalla työnnöllä niskasta sisään. Nainen lysähtää maahan pienen tömähdyksen kera. Odotan hetken aikaa kuullostellen ,ettei kukaan herännyt, ja raahaan naisen keittiön ruokakomeroon. Alan nopeasti ja äänettömästi käymään orpokodin huoneita läpi, kunnes löydän naisen makuuhuoneen, jossa makaa pienessä sängyssä tyytyväisenä tuhiseva vauva. Nostan vauvan varovasti sängystään, käärin sen muutamaan vilttiin, ja poistun orpokodista auringon ensimmäisten säteiden ylittäessä horisontin.

Kuljen nopeasti katuja pitkin etelään, kevyen sateen alkaessa, kunnes saavun yhteen tietämääni majataloon, “Hopeinen lehteri”, luki oven yläpuolella olevassa kyltissä. Talon savupiipusta nousi jo savu, osoittaen, että siellä oli herätty. Koputan oveen ja sen avaa keski-ikäinen jo hivenen pyöristynyt nainen. “Pahoittelen, mutta emme avaa vielä tuntiin”, hän toteaa ennen kuin ehdin sanoa mitään. “Olkaa kiltti, päästäisittekö meidät sisään, näytän sylissäni olevaa kapaloa. Mieheni heitti minut ulos ja minulla ei ole paikkaa minne mennä. Olkaa kilttejä ja päästäkää minut sisään.” Emäntä epäröi hetken aikaa, mutta hymyilee lopulta lämpimästi, vauvan alkaessa inisemään sylissäni. “Voi sinua raukkaa, tulehan sisään, eiköhän meiltä löydy sinulle huone.” Hän avaa oven kunnolla ja opastaa minut sisään. “Voin maksaa kyllä, minulla on vähän rahaa” ja kaivan valekukkarostani pari hopeista näytille. “Murehditaan tuota maksua myöhemmin, voit nyt mennä tuonne pääty huoneeseen kuivattelemaan.” emäntä sanoo. “Kiitoksia, olisiko teillä hieman lämmintä maitoa pikkuiselle”, kysyn hiljaa. “Totta kai, tuon sen sinulle, hetki vain.” emäntä toteaa ja häviää keittön puolelle. Istahdan hetkeksi baarijakkaralle, pitäen edelleen vauvaa sylissäni, joka edelleen ähisee nähtävästi tyytymättömänä. Koitan hyssytellä ja soperrella vauvalle jotain jotta se alkaisi ihan suoranaisesti rääkymään. Pian onneksi emäntä tulee pienen pullon kanssa ja ojentaa sen minulle. “Voisitko sinä syöttää lasta hetken, vaihtaisin miellelläni kuivemmat vaatteet” sanon emännälle. Emäntä ilostuu tästä kovin ja ottaa vauvan vastaan “Toki mielelläni! Omani ovat jo kasvaneet aikuisksi. Vanhempi poikani, Ergan, liittyi dottareihin ja turvaa nyt tämän meidän oman korttelimme katuja! Olen niin ylpeä hänestä!”, emäntä selittää tohkeissaan. Hymyilen tälle ystävällisesti ja siirryn huoneeseemme. Vaihdan vaatteeni kuiviin, kerään hermoni etten hermostuisi emännän lässytykselle ja palaan majatalon yhteishuoneeseen. Emäntä on tällä välin saanut syötetyksi taaperon ja jokeltelee sille tyytyväisenä. “Kiitoksia oikein paljon, nyt jos vain sopii niin voisimme mennä hetkeksi lepäämään”, sanon emännälle. Hän ojentaa vauvan minulle “Toki toki. Menen tästä auttamaan keittiön puolelle vielä. Hihkaise jo tulee jotain mitä tarvitset!”, hän huudahtaa hyvän tuulisesti. “En muuta kuin hetken rauhaa ja pari murhaa”, mutisen hiljaa itsekseni. “Ei kiitos, enköhän pärjää”, vastaan hänelle iloisesti. Palaan takaisin huoneeseen ja asetan oven salpaan. Vauva sängylle ja alan piirtämään tarvittavia kuvioita lattiaan. Parin tunnin piirtämisen jälkeen vauva alkaa äänehtimään ja pian parkumaan sängyllä. Tuijotan sitä murhaavasti sen keskeyttäessä työni, kehtaatkin senkin rääpäle, ajattelen ja menen sen luokse sängylle. Kauaa ei tarvitse ihmetellä huudon syytä, haju on ilmeinen. Käärin ipanan kapaloistaan ja heitän haisevat rääsyt huoneen nurkkaan. Pyyhin pahimmat tahrat lakanaan ja käärin vauvan peittoon. Hienoa, otus hiljeni. Palaan jatkamaan kuvioiden piirtämistä. Piirrän vielä tunnin ja lopulta totean kuvion olevan valmis, se täsmää täysin miehen kuvaelmaan. Asetan suitsukkeet ja kynttilät palamaan, riisuudun vaatteistani ja asetun nyt nukkuvan vauvan ja riipuksen kanssa kuvion keskelle. Alan messuamaan voimasanoja. Jokaisella lausutulla tavulla tunnen miten arkaaniset voimat täyttävät loitsukuvion ja huoneen ilmaväreilee magiaa. Riipus kohoaa hiljaa katseeni korkeudelle ja roikkuu kuin itsestään ilmassa. Vauva herää unestaan ja alkaa itkemään. Etäisesti voin nähdä jonkin utuisen hahmon, kuin toisesta maailmasta, pitämässä riipusta ylhäällä. Tunnen luissani ja ytimissäni kun voima saavuttaa lakipisteensä ja tiedän mitä tehdä. Otan tikarini ja roikutan vauvaa jalasta ylösalaisin toisella kädelläni. Kuulen miten huoneen oveen taotaan nyrkeillä. Pidän vauvan itseni yläpuolella ja leikkaan sen kurkun auki yhdellä sujuvalla viillolla. Veri roiskuu päälleni ja hetkessä tunnen olevani muualla. Katseeni näkyy kaaoksen, Syvyyden, kodin. Tunnen miten sen voima jälleen ympäröi minut. Tunnen miten se repii minua kappaleiksi ja kokoaa minut uudelleen. Palaan takaisin majatalon huoneeseen. Maailma näyttää hivenen pienemmältä. Eloton vauva kädessäni tuntuu kevyemmältä ja tunnen selässäni jotain, mitä en ole tuntenut vuosikausiin. Katson olkani yli ja näen siipeni, nahkaiset punertavat siipeni. Tunnen suonissani kaaoksen voiman jälleen, en ole täysin oma itseni, mutta paljon lähempänä kuin mitä aiemmin olin. Huomaan nauravani maanisesti, vapauttavasti. Vihdoinkin olen saanut osan voimastani takaisin. Tiputan kalpean taaperon koruttomasti lattialle, mihin se tömähtää vaimeasti. “Onko kaikki kunnossa, avatkaa ovi!”, nainen, jonka tunnistan emännäksi huutaa. Ennenkuin ehdin edes vastaamaan niin oveen osuu kova rysäys ja se heilahtaa natisten. Toisella rysäyksellä salpa paukkuu jo uhkaavasti, joku koittaa väkivalloin tulla sisään. Kolmannella rysäyksellä salpa pettää ja kolme miestä syöksyy huoneeseen. He pysähtyvät kuin seinään nähdessään minut, verisenä, siivekkäänä demonina, kuollut vauva jalkojen juuressa. Miehet ovat tavallisissa vaatteissa, nähtävästi majatalon väkeä tai vieraita, jotka tulivat auttamaan. Emäntä kirkuu kauhusta nähdessään mitä huoneessa on. Huomaan suuni tulevan suureen virneeseen, paljastaen terävät hampaani ja käteni kynnet kasvavat pitkiksi ja teräviksi kuin tikarit. Ennen kuin miehet ehtivät kauhultaan tehdä mitään, syöksyn eteenpäin ja viillän kahta reunimmaista miestä vinottain kasvojen ja kaulan poikki. Miehet eivät edes älähdä vaan tuupertuvat pidellen verta vuotavia kaulojaan. Kolmas mies, muita rotevampi, kenties majatalon isäntä, tointuu järkytyksestään ja lyö minua nyrkillä leukaan. En edes sävähdä iskusta, se ei tunnu missään. Kohdistan tulipunaiset silmäni miehen silmiin ja syöksyn miehen kurkkuun hampaillani. Tunnen miten lämmin veri roiskuu päälleni miehen kaulavaltimosta. Emäntä on hiljentynyt ja tuijottaa minua vapisten kauhusta. Tulen aivan tämän lähelle, pystyn suorastaan haistamaan tämän pelon ja kauhun. “Aina kaikki ei ole sitä miltä se näyttää”, sanon naiselle hymyillen ja isken terävät kynteni tämän sydämeen. Nainen haukkoo henkeä muutaman sekunnin ennen kuin valahtaa veltoksi kuolleena. Tiputan naisen maahan ja nuolaisen veristä kynttäni. Huomaan keittiön puolelta juoksevan nuoren vaalea tukkaisen naisen. Minut ja kuolleen emännä huomatessaan tämä kirkuu ja alkaa juoksemaan kohti ulko-ovea. Ennätän parilla siiven iskulla kumminkin ovelle ennen naista ja tämä törmää minuun ovella. Asetan oven salpaan ja tartun naista kurkusta, nostaen tämän vaivatta hieman ilmaan. “Onko sinulla huone täällä?” Kysyn naiselta ja tämä pudistaa pelokkaana päätään. “Sääli”, totean naiselle. “Riisuudu!”, komennan tätä ja tiputan hänet lattialle. Nainen epäröi hetken, joten toistan komennon “Riisu!”. Nain parahtaa ja alkaa riisuutumaan. Naisen ollessa alusvaatteissaan tämä lopettaa häveliäänä. “Käskinkö lopettaa, riisu kaikki!”, ärähdän naiselle. Tämä nopeasti riisuu loputkin ja jää alastomana seisomaan eteeni. Katselen naista tovin, tämän uhkeaa poveaan ja sileää vaaleaa ihoa. Lopulta käsken hänet menemään minun huoneeseni. Seuraan naista, emännän kohdalla tyttö tipahtaa polvilleen ja alkaa itkemään ja hokemaan äitiä. Otan tyttöä hiuksista kiinni ja raahaan hänet huoneeseen. Pakotan hänet polvilleen loitsuympyrän keskelle ja asetan käteni tämän otsalle. “Saat tyttö kunnian olla viestin viejänä” sanon hänelle ja annan voimani kanavoitua käteni läpi tytön otsaan. Tyttö alkaa kirkumaan käteni polttaessa hänen päätään ja lopulta hän valahtaa velttona, kuolleena maahan, Asmodeuksen savuava merkki otsassaan. Seuraavaksi kanavoin voimaani ja muunnan muotoani. Tunnen miten tulen hieman lyhyemmäksi ja siipenä ovat poissa. Katson itseäni peilistä ja kroppani on hyvin paljon tytön kropan kaltainen. Olen ihminen, tai ainakin sen näköinen. Puristan toista rintaani ja huuliltani pääsee tahaton tyytyväisyyden huokaus, paljon parempi ajattelen. Siirryn yhteishuoneen puolelle tavaroideni kanssa ja pukeudun tytön vaatteisiin. Lopulta poistun majatalosta, laittaen oven lukkoon, ja suuntaan takaisin temppelille.

Twiittaa