Viidakon vaarat

Mirtul-kuun yhdestoista päivä, vuosi 1492, ote Yadis Arrakiksen päiväkirjasta

Kautta Murretun Jumalan käsien. Tämä tehtävämme oli päättyä tänään, sillä taistelu pterakansan kanssa huipulla oli kova pala. Ne lentävät pirulaiset hyökkäsivät hirviömäisellä raivolla. Kokonainen parvi mokomia läpsyttäjiä olivat tappaa sekä Lieran että Rinin. Kaksi, jotka tulivat mukaamme kenties vastoin omaa tahtoaan. Molemmat taistelivat urheasti, Rinin taistelevan kuin pyhien luostarien munkit ja Lieran omaksuessa lohikäärmemäisen raivon. Se ei silti ollut pelastaa heitä pterakansan kynsiltä ja keihäiltä. Alarak hämmentää minua. Hänellä on selkeästi jonkinlaisia taikavoimia, mutta taistellessa hän turvautuu vain vanhaan kaaripyssyynsä.

Asaka löysi perintökalleutensa, ja hän vaikutti tyytyväiseltä, joskin ei lainkaan iloisemmalta. Tässä oli riskejä, ehkä liikaakin, mutta nyt meillä on uskollinen opas pitkäksi aikaa. On sekin jotain.

Mirtul- kuun 14 päivä, vuosi 1492, ote Yadis Arrakiksen päiväkirjasta

Jätimme joen taaksemme, ja siirryimme kulkemaan jalan pitkin sademetsää. Olimme ajautua jonkinlaisten suurten valkeiden, monikätisten apinoiden reviirille, mutta Rinin ja Lieran avulla vältimme ne. Valitettavasti kohtasin jotain paljon kavalempaa, josta minua varoitettiin Nyanzarussa. Löysimme ruumiin, joka kantoi Liekehtivän Nyrkin komppanian värejä. Kun koitin tutkia ruumista, jonkinlainen hirveä henki nousi ylös ruumiista! Epäkuollut, voimakas spektri oli syntynyt kuolleen sotilaan vihasta ympäristöään kohtaan. Se oli viedä Lieran, kunnes sain pyhällä johdatuksen salamalla ajettua hengen pois...ainakin hetkeksi. Mikä kurja kohtalo. Kuolla kaukana tovereistaan, tällaisessa ympäristössä...tänä aikana. Otin hänen kypäränsä. Jos löydämme lisää Liekehtivän Nyrkin ritareita (asia jota Rin ja Liera eivät odota yhtä innolla) palautan kypärän heille, ja kerron heidän toverinsa kohtalosta. Se on vähintä jota voin tehdä.

Mirtul- kuun 15 päivä, vuosi 1492, ote Yadis Arrakiksen päiväkirjasta

Ja tämä päivä alkoi niin hienosti. Nyt makaan teltassani, miettien kuinka lähellä kuolemaa- lopullista, nyt kumoamatonta ja ilmeisen pahatahtoista- tänään kävin. Edes kultainen muisto siitä suloisesta dinosauruksesta ei lohduta minua. Mitäköhän sille kuuluu....

Asiaan. Tässä viidakossa ei vaarat tunnu loppuvan, ja mitä ihmeellisempiä olentoja se pitääkään sisällään. Vegepygmyjä, pieniä kasviolentoja, kävi kimppuumme piikkisikamaisen hirviöiden selässä ratsastaen. Ne eivät totelleet terästä kunnolla, mutta kun tajusin että kylmä ja tuli hajottaa ratsujen rakenteen, ne kaatoivat minut. Heräsin tunteja myöhemmin. Muut olivat onnistuneet kaatamaan ne, onnekseni haava ei ollut niin vakava miltä se tuntui aluksi ja olimme hetken turvassa.

Epäilen että tuo ajatus ei kestä kauaa. Missä täällä muka voi olla turvassa?