3. peli, Milla

Lyhyesti

  • Milla tunnusti Suville polttaneensa Tavastian. Suvi oli aluksi ehkä epäuskoinenkin, mutta otti asian hyvin ja kehotti etsimään jonkun, joka voisi auttaa tällaisen hallitsemisessa. Suvi tarjoutui puhumaan Kristianin kanssa, mutta Milla sanoi haluavansa tehdä sen itse.
  • Jado, Virva, Sepi, Aanu ja Elina olivat kertomassa Millalle, että hän on puoliksi väkeä. Sokki. Virva tykitti, Aanu pysyi enemmän taustalla, muut tarjosivat lämpimästi apua.
  • Lyhyt haastattelu Annille Koskenneidosta. Pelättyjä Tavastia-kysymyksiä ei tullut.
  • Sepin, Elinan ja Virvan kanssa Iguanaan, jossa Kata ja Lauri. Kata oli hanakka kuulemaan tilanteesta. Millalle tuli porukasta kodikas olo.
  • Muu porukka lähti pelaamaan jotain mysteeripalapeliä. Tildan posse jossain kuusessa, joten Milla jäi Virvan kanssa jumiin Iguanaan. Ikimuistoinen puolitoista tuntia! (Lisää fiilistelyosiossa.) Oli suunnitelma mennä Viikkiin Sepin koulutuksen takia, mutta Sepi ei ikinä ehtinyt.
  • Teresa Singerin synttäreille kuokkimaan. Siellä mm. Hunna, joka sanoi kaipaavansa jotain muutakin kuin Sysikuu-meininkiä. Ei tiedä, vaikka siitä kehittyisi jotain, vaikka nyt vaan vitsailtiin 30-luvun schlagereista. Yleiskeskustelu oli kiintoisaa, mutta Millan (ja Riikan) paukut jo ihan loppu.

Milla tietää väestä:

  • Tiettyihin elementteihin (tuli, vesi, maa) liittyviä olentoja. Tulen väen tärkein tehtävä on hallita tulta ja pitää se tasapainossa muiden elementtien kanssa. Tosin tasapainoon liittyy sekin, että tuli saa mielellään ottaa omansa, vaikka ihmishenkiä vaativassa tulipalossa. Väellä ei ole tunteita, vain se, mitä pitää tehdä. Väen kanssa voi tehdä sopimuksia. Hinta vaihtelee, voi olla kova. Jos sopimuksen rikkoo, vastaa itse seurauksista. Juuri ketkään ihmiset eivät enää tiedä väestä ja väki haluaakin pitää itsensä salassa. Peikot tietävät ja tekevät sopimuksia, mutta ovat enemmän tekemisissä maan väen kanssa.
  • Milla on puoliksi väkeä. Joko se on tarttunut jostain, toinen vanhemmista tai isovanhemmista on väkeä tai Milla on adoptoitu. Virva aloittaa Millan koulutuksen heti, kun Milla on siihen valmis. Se tapahtuu yhdessä Sepin kanssa. Virva arvelee, että tulen hallinta liittyy Millalla laulamiseen ja pyysi jo apuakin jossain, missä tällaista tarvittaisiin. Milla ei pystynyt sanomaan vielä mitään, koska oli pelkästään peloissaan koko jutusta.

Tulevaisuuden tekemiset

  • Milla menee Tanskaan tekemään työnsä loppuun ja järjestämään ajatuksiaan. Tulee kotiin kesäkuun lopussa.
  • Haluaa aloittaa koulutuksen mahd. pian, koska pelkää hallitsematonta voimaansa. Samalla hän kaipaa vertaistukea Sepiltä, kuulla tarkemmin tämän kokemuksista jne. Puhuttiin pikaisesti Sepin ja Virvan kanssa, että tästä voisi järjestää pienen välipelin ja ottaa sen session, mitä ei nyt ehditty.
  • Haluaa miettiä rauhassa, mitä Suville kertoo ja miten. Kristianille ei voi kertoa. Kristian on Millan alibi, suoja, joka vetää epäilykset hänestä pois. Suviakin pitää estää kertomasta. Myös vanhemmille on kerrottava, että Ole on jättänyt, mutta pitää keksiä syy, jonka voi kertoa.
  • Oma alkuperä: Voiko adoptio tai syrjähyppy olla totta? Tietääkö Suvi jotain? Tietääkö äiti väestä? Milla vaanii äidin punaviininhuuruisia iltoja ja sopivaa hetkeä Suvin kanssa ja yrittää puhua kautta rantain. Samoin hän painostaa Virvaa selvittämään alkuperää.
  • Virva haluaisi tsekata perheen varmistuakseen, ettei kukaan niistä ole väkeä. Virva on kuitenkin niin outo, että kohtaamisen pitäisi olla melko lyhyt. Milla yrittää houkutella perheen vaikka syömään ulos ja Virvan käväisemään paikalla.
  • Kunnon juttutuokio Elinan kanssa. Mitä pelottavaa hänelle tapahtuu? Miten hän oikein kokee väen? Ehkä ihana vaellus Nuuksiossa.
  • Yhteys Kataan, Milla haluaa kiittää tuesta ja keskustella henkisestä kriisistään. Ehkä Katan voisi viedä syömään tms. Tämä porukka tuntui muutenkin mukavalta. Olisi kiva tutustua niihin paremmin. Milla kertoo fiiliksistään Elinalle ja Katalle.
  • Laulaminen ja luominen alkavat taas kiinnostaa, mutta aluksi lauluun liittyy silkka kauhu, joka lukitsee äänen. Milla alkaa etsiä tähän apua, mutta epäröi, mistä sitä etsisi, koska syy on kyllä tiedossa, mutta sitä ei kenelle tahansa terapeutille voi kertoa. Hän kysyy vinkkejä Elinalta ja Katalta.
  • Jonkinlaisia musakuvioita pitää viritellä Suomeen palattua, mutta Millaa kammottaa astua uudestaan lavalle. Siis voisi aloittaa jollain pienimuotoisella salakeikalla. Ja ehkä Hunna olisi oikeasti kiinnostunut jostain yhteistyöstä.
  • Jos Milla törmää Jadoon, hän haluaa keskustella. Häntä hämmentää se, että Jado oli niin tosi ystävällinen. Oltiinhan yhteisillä keikoilla oltu, mutta silti. Miten koko Jado liittyy mihinkään? Mutta Milla ei varmaan uskalla ottaa yhteyttä suoraan, koska koko väkiasia on niin outo ja pelottava.
  • Tildan ja Alinan kanssa ei mitään erityistä. Hengaillaan kun tavataan.

Palautetta

Kiitos! Sain juuri sitä, mitä toivoinkin: selkeän yhteyden peliin. Nyt ei ole niin mitään ongelmia jatkamisessa.

Ihmiset muistivat sanoa nimiään aika kivasti. Oli myös helppo omaksua porukoita, kun niitä kohtasi pöytäseurue kerrallaan ja ihmiset istuivat tietyissä paikoissa. Silti äänien ja nimien yhdistelyn kanssa on vielä töitä.

Peikkokulttuurin vastenmielisyys tuottaa mulle ongelmia ja tuntuu keinotekoiselta. Peikot haisevat hyvälle, (metsälle, joka Millalle on turva) ja käyttäytyivät ihan normaalisti. Ainoa outo juttu oli se haisteleminen. Virva oli tosi paljon pelottavampi. Jos siis haluatte tätä kulttuurieroa, sille pitäisi olla konkreettisia syitä. Mähän en nää niitä eleitä ja jos peikkoposse istuu omassa pöydässään ja minä toisessa porukassa eikä tarvitse mennä peikkopöytään, en edes huomaa koko asiaa. Paljon enemmän mietityttää ihmisten ja väen kulttuuriero: miten se ravistelee Millan identiteettiä, minkä kannan Milla ottaa väen ”etiikkaan”, miten sovittaa puoliskonsa yhteen.

Toisaalta taas tavoittelemanne kahden todellisuuden kohtaaminen oli ihan järisyttävää. Toinen todellisuus rysähti arkimaailman läpi niin äkkiä, että törmäys vei melkein jalat alta. Tosi vaikuttava kokemus! Myös tätä haluaisin tutkia ja makustella.

Oli kiva, kun pelissä oli joku yhteen kokoava tapahtuma, josta riitti juttua. Kantapaikoissa taas en tullut käyneeksi yhdessäkään. Täytyy myös miettiä, mitä ihan oikeasti teen, jos kaikki kontaktini menevät omissa porukoissaan tekemään jotain, mihin Milla ei kuulu. Ehkä sitten on helpompaa, kun taas asun Suomessa. Voin vaikka käväistä kotona. Toisaalta nytkin se tilanne ajoi mut pelin herkullisimpaan osioon.

Fiilistely

Tiistai 28.4.

Mä en ole koskaan ollut tarpeeksi kärsivällinen pitääkseni päiväkirjaa. Nyt tuntuu kuitenkin tärkeältä kirjottaa. Nyt kun olen niin selvästi kokonaisen uuden maailman kynnyksellä.

Jotenkin mä vaan selvisin ja pystyin olemaan pokalla perjantai-illan ja lauantaiaamun vanhempien luona. Mä en voinut selittää niille Olen juttua ja niitä syitä. Mutta Suville mä en voinut feikata. Mä tunsin silkkaa kauhua, kun istuttiin siinä kylmällä kivipenkillä ja mun piti tunnustaa, sanoa se ääneen. Mutta Suvi ei tehnyt mitään tyhmää, ei juossut pois.

Mulla oli pahat aavistukset siitä performanssista. Enkä mä Mustalehdon suhteen pettynytkään. Ällöttävää! Kunhan hakee huomiota. Kukaan, joka pystyy tappamaan elävän, tuntevan olennon taiteen nimissä ei saa multa mitään hyväksyntää taiteelleen. Mä en ikinä unohda sen sian tuskaa, sen huutoa elämänsä perään. Ja nyt tää peikko kehtaa tulla pelleilemään sen saman sian pään kanssa. Hyi helvetti! Siinä boolijutussa kyllä oli itunsa.

Mun elämä kääntyi ylösalaisin sinä hetkenä, kun mä kättelin Virva Suomalaista. Mä tunsin sen voiman koko kehossani ja se oli jotain paljon hurjempaa kuin mikään kosketus minkään puun kanssa. Kuulemma Virva ja Jado halus lähteä mun kanssa kävelylle, kun oli tärkeää asiaa. Mä tiesin, mä tiesin, että ne jotenkin tietää Tavastiasta. Mä en halunnut sitä, mä olin ihan paskana pelosta. Elina vielä sanoi, että Virva on tosi ärsyttävä ihminen. Mihin mut oltiin vetämässä mukaan? Mä kuulin vessaan, kun Jado sanoi, että Millalle pitää kertoa. Mistä? Oliko mussa sittenkin jotain kauheita voimia ja nyt mut haluttais johonkin peikkokäräjille?

Ennen kävelyä mun oli pakko jutella Elinan ja Katan kanssa. Yhtäkkiä koko tilanne vaan karkas mun käsistä. Siinä oli se Elinan kaveri Sepi, jolla oli ”sama tilanne” kun mulla. Mikä tilanne? Ja miksi mun olis pitänyt avautua sille siitä, että minä olenkin se, joka poltti Tavastian? Kuitenkin kaikki oli lähdössä sinne kävelylle ja mulla ei ollut valinnan varaa. Mukaan tuli Aanukin, joku peikko kai. Mä olin tuntemattomien keskellä. Ne tiesi, mä en mistään. Ja ne vielä sano mulle, että mulla on ihan oikeus päättää, kenet mä haluan mukaan. Mä olin kun joku roska tulvaveden mukana.

Elina ymmärsi. Se oli sanattomasti tukemassa ja johdatti yhden puun luo puistossa. Mä halasin sitä puuta ja pyysin voimaa ja se vastasi sanattomasti. Sitten mä vaan istuin turtana puiston penkillä ja kuuntelin, kun se Virva tykitti totuuksiaan. Mä kuuntelin, mutta en oikein käsittänyt.

Se lohdutti, että Sepikin on puoliksi väkeä ja se on selvinnyt sille joskus syksyllä. Jadokin oli kumman lohduttava, halas lopuksi tosi lämpimästi. Musta se oli outoa. Ollaanhan me törmätty yhteisillä keikoilla, mutta silti. Se on sentään peikko. Mutta mä en osannut muuta kuin olla tosi kiitollinen sen ja Sepin ja Elinan lämmöstä, kun Virva oli niin pelottava ja outo.

Mitä enemmän mä Virvaa kuuntelin, sitä kammottavammalta se tuntui. Sillä ei todellakaan ollut tunteita. Ei se ilkeä ollut vaan tunteeton. Se vaan sanoi, mitä sen mielestä piti sanoa, puhui kirjakieltä monotonisesti ja vähän ajan päästä mä tajusin, että se ei ilmehdi, ei ikinä hymyile. Ja koko ajan mä tunsin siinä roihuavan voiman. Oli ihan mahdotonta uskotella itselleen, että se olis ihminen. Ja ajatus siitä, että mä istun kapakassa jonkun ei-ihmisen, jonkun ihan toisen olennon kanssa oli ihan kammottava. Kaikista kammottavinta oli, kun se sanoi, että mä olen puoliksi ihminen ja puhui mulle ”meistä”, kun tarkoitti väkeä.

Mä vaan halusin huutaa, purkaa jotenkin sitä rautamöykkyä, mikä sisällä oli. Mutta enhän mä sellasta voinut tehdä. Tuntui myös, että jalat lähtee alta, ettei maa ole vakaa. Oli ihan ufoa kuulla jotain lätkämatsia tai juoda siideriä. Maailma mun ympärillä oli ennallaan, mun sisällä kaikki oli ylösalaisin.

Siirryttiin Iguanaan Katan porukoihin. Kata halus tietää kaiken näistä kävelyjutuista. Siinä oli myös joku Lauri. Taas mua hämäs se, että mun tilannetta käsiteltiin tuntemattomien seurassa. Ehkä niillä oli luotto keskenään, mutta mulla ei. Mutta eihän mulla taaskaan ollut vaihtoehtoja.

Ja jotenkin mä olin niin poikki, etten voinut muuta kuin luottaa intuitiooni. Sekä Lauri että Sepi tuntui niin lämpimiltä ja koko porukka niin kotoisalta. Ja kun Lauri jatkoi matkaa, se tyrkkäsi mun käteen sanaakaan sanomatta suklaanappipötkönsä jämät. Se lämmitti enemmän kuin mä arvasinkaan.

Yhtäkkiä olikin tilanne, että koko porukka lähti pelaamaan jotain ihmeen palapeliä, joka liittyi johonkin mysteeriin. Mun päähän ei mahtunut mitään mysteeriä enää. Mä yritin soittaa Tildalle, mutta ne oli jossain hevonkuusessa. Siispä siinä vaan kävi niin, että mä huomasin istuvani sen tulen olennon kanssa kaksistaan Iguanassa siiderituoppi edessä.

Miten, miten voi olla mahdollista, että mä olen päätynyt tähän? Sitä mä kysyin sata kertaa mielessäni ja muutaman kerran ääneenkin. Meidän keskustelu oli ihan mieletöntä. Aina kun mä puhuin tunteistani, että mua pelottaa, hermostuttaa, mitä tahansa, oli kun mä olisin puhunut itsekseni. Mitä hyödytti keskustella, kun toinen oli ihan pihalla? Mä melkein pystyin koskettamaan sitä seinää, joka meidät erotti.

Toisaalta Virva oli aidosti kiinnostunut murtamaan sen ”koodin”, jota ihmiset sanoo tunteiksi. Se vaivasi Virvan mieltä. Se esitti niin outoja kysymyksiä, että mä en ole ikinä edes ajatellut sellaisia. Miksi joku laulu herättää tunteita? Onko se ääni vai sanat? Jos se on ilman sanoja, mikä siinä sitten herättää tunteita? Miksi käy niin, että pöytäseurueessa, ilman että kukaan sanoo mitään surullista, kaikki vaan muuttuvat surullisiksi? Mistä ihmiset tietävät, mitä tunnemerkityksiä mihinkin liittyy? Mistä tietää, mikä on sopivaa ja mikä ei?

Virva oli myös hermostunut siitä, että tunteet voisi jotenkin tarttua siihen. Se oli hämillään hermostuksen tunteestaan ja ehkä se inhimillinen hämillisyyden ja hermostuksen pilkahdus auttoi siihen, että mä en enää tuntenut sitä kohtaan kammoa.

Toisaalta se puhui taas pelottavia juttuja väestä. Miten on ihan okei, jos tulipaloissa menee ihmishenkiä, jos tulen on hyvä ottaa omansa. Kuitenkin se sanoi, että tulen väen tärkein tehtävä on hallita tulta. Sen mielestä siinä oli joku tasapaino, jonka on hyvä olla niin kuin se on. Ja sitten että väen kanssa voi tehdä sopimuksia: esim. että ne polttaa naapurin aitan poroksi tai suojelee jotakuta tulelta. Hintana voi olla oma elämä tai toisen elämä tai yhtä hyvin vaikka lammas.

Nyt mä olen Tanskassa taas. Välillä tuntuu, että mitään ei ikinä tapahtunutkaan, että kaikkihan on ihan samanlaista. Mutta Olen kylmä hiljaisuus muistuttaa mua siitä, että kaikki on muuttunut. Se on ottanut tavakseen liittää ääneen lausuttuihin iltarukouksiinsa osion, jossa se pyytää suojelusta Paholaisen voimilta ja käskee Saatanan väistyä kodistaan.

Tänään kun mä kuuntelin sitä, mussa nousi yhtäkkiä voima ja viha ja ylpeys. Sä puhut nyt tulen väelle, jollekin, joka on ollut olemassa vuosisatoja tai tuhansia, paljon ennen sun kurjaa syntymääsi! Saman tien pelästyin koko ajatusta. Ihan yhtä kurjasti mä olen syntynyt ja kurjasti kuolenkin aikanani, toisin kuin Virva, joka elää ties kuinka kauan palvellen tai halliten tulta.

Nyt koko se Olen Saatana-juttu on niin epäreilu, niin järkyttävä, etten mä tosissani voi uskoa siihen. Sillä oli muhun vaan niin iso valta, kun se on koko ajan ollut niin lämmin ja turvallinen. Mutta kyllä mä mietin paljon Jeesusta ja kristinuskoa. Mä olen saanut Jeesuksesta niin paljon turvaa. Niin kuin Olestakin. Kuinka kova kantti Jeesuksella on? Mitä se sanoo tulen väestä? Kuulostaa pahasti helvettiosastolta.

Sitten toisaalta eihän tulessa tai vedessä tai maassa ole mitään pahaa. Eihän ne voi olla Saatanasta? Onko sitten muka Saatanasta, jos jotenkin niistä elementeistä syntyy sellasia olentoja, jotka kaitsee niitä elementtejä? Ja onko mun vika tai vallassa, että musta on tullut tällainen? Ei.

Mutta onko Jeesuksella ja väellä oikeasti mitään kosketuspintaa? Onko koko Jeesusta tai Jumalaa? Mä kysyin Virvalta, onko sen mielestä korkeampaa voimaa. Se sanoi, ettei ole törmännyt sellaiseen. Mutta onko sitten se suuremman armon kokemus pelkkää mielikuvitusta. Äh mä tuun hulluksi! Onneksi mulla on nää pari kuukautta täällä Tanskassa. Mua kauhistuttaa se koulutus, kauhistuttaa olla kasvokkain tulen kanssa. Sepi vitsaili, että se voi hommata vaahtosammuttimet meille molemmille, kun se on palomies. Hirveetä! Toisaalta mä haluaisin alottaa heti just siksi, että pelkään tätä niin paljon. Sitten mä en ainakaan tee enää mitään vahingossa.

Toisaalta mua niin helpottaa, että mä nyt tiedän, mitä tää on. Toisaalta mä en tiedä mitään. Mihin Virva haluais mua käyttää? Johonkin suureen juttuun, missä tarvittais laulamisen voimaa. Nyt tuntuu, että mä haluan pysyä sellasesta kaukana! Ja entäs peikot? Ne kuulemma tekee edelleen sopimuksia väen kanssa. Virva puhui koko ajan musta jotenkin niin, että mä kuulun väkeen. Kamalaa, jos jotkut peikot olettaa mun kuuluvan joihinkin olentoihin tai kulttuuriin, jolla on ihan oma, ehkä karmea etiikka tai ei-etiikka. Mitä jos mä joudun ikävyyksiin?

Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped