Pohdintoja

Filosofia kulttuuriperintönä vastaan filosofia pohdinnan taitona

Tämä väärinkäsitysten kuorruttama keskustelu tuli ainedidaktiikan ryhmässä vastaan monessa muodossa:

Ovatko filosofian klassikot enemmän hyödyksi vai haitaksi ajattelulle?
Tuleeko filosofisten ongelmien olla yleisiä siinä mielessä, että ne ovat kaikkien pohdittavissa (ajattelukyvyn rajoissa)?
Onko filosofiassa ennemmin kyse tiedosta, laajasta yleissivistyksestä, vai taidosta muodostaa itse filosofisia pohdintoja?
Mitä ansiota on yksinkertaistaa jonkun klassikon ajatuksia opettaakseen niitä lukioikäisille?
Milloin filosofisten erityistermien käyttö on oikeutettua?

Väittelyn voisi ehkä tiivistää kysymykseksi siitä, onko filosofia tieto-, taito- vai katsomusaine. Kukaan keskusteluun osallistujista ei tosin ollut sitä mieltä, että filosofia olisi katsomusaine, mutta filosofian typistyminen katsomusaineeksi on aiheellinen uhkakuva, jos filosofialta viedään sen tiedollinen puoli, varsinainen substanssi pois. Itse olen yrittänyt ajaa linjaa, että filosofia on taitoaine eikä tiedolla ole oikeastaan filosofian kanssa mitään tekemistä (muuten kuin tutkimuskohteena).

Yritän hahmotella, mitä nämä erilaiset käsitteet oikein tarkoittavat:

tietoaine: Oppiaine, jonka pääasiallinen sisältö on siinä, että oppijoille siirretään osa (arvokkaasta) perinnöstä. Tämä perintö samalla määrittää sen oppialan, jonka opetuksesta aineessa on kyse. Opittujen asioiden hyödyntäminen on sivuosassa opetuksessa tai kokonaan oppijoiden oman aktiivisuuden varassa.
taitoaine: Oppiaine, jonka päämääränä on oppijoiden kykenevyys ja harjaantuminen. Oppialan määrittäminen on vaikeaa, ja parhaimmillaan opetustapa yhtä lailla noudattaa opetettavaa ainetta kuin opettaa sitä. Ylipäänsä tuloksena eivät ole tuotokset vaan se tapa, jolla ne tehdään.
katsomusaine: Oppiaine, jonka on tarkoitus vaikuttaa siihen, mitä ihminen pitää hyvänä tai arvokkaana, sen sijaan, että antaisi avuja ihmiselle saavuttaa jotain, mitä tämä sattuu pitämään hyvänä. Katsomusaineen käsite on epämääräinen ja huonosti määritelty.

Kurssin alkupuolella minulla oli varsin militantti asenne filosofian klassikoita kohtaan, koska nimenomaan filosofian kaltaisessa aineessa ei pitäisi antaa etusijaa noille tai näille ajattelijoille vaan arvostella ajatuksia niiden sisällön, ei sanojan mukaan. En ole oikeastaan tinkinyt tästä, mutta olen oppinut tunnistamaan harjoittelun aikana filosofian klassikkotekstien kaksi arvoa, joita olen aliarvostanut ainakin aiemmin:

Ne tarjoavat olennaisen kiihokkeen ja raakamateriaalin siihen, että aletaan puhua jostain olennaisesta. Nykyajan ihmisille kun tuntuu olevan niin tärkeää pitää oma päänsä, etteivät he lähtisi tutkimaan mitään käsityksiään, ellei heitä ärsyttäisi.
Ne auttavat ymmärtämään omien ajatusten historiallisen kontekstin. Tämäkin liittyy nykyaikaiseen individualismikuplaan: on hyvä nähdä, mistä omat meemit johdonmukaisesti periytyvät, niin osaa paremmin arvostaa sitä historiallista kehitystä, joka johti niinkin loistavan yksilön kuin oman itsen syntyyn.

Sen sijaan oppilaitten omista lähtökohdista antamiin kommentteihin on edelleen yhtä tärkeää vastata puhtaalta pohjalta. Heille voi huomauttaa kommenttien samankaltaisuudesta siihen-tai-tähän auktoriteettiin, mutta heille tehdään vääryyttä, jos heidän ajatuksiaan tulkitaan kyseisen auktoriteetin kautta.

Filosofian OPS-pohjaisen etäännyttämisen vaarallisuus

Yrityksessä saada filosofia ja elämänkatsomustieto selvästi erilaisiksi on näiden aineiden OPSien kirjoittamisessa menty älyttömyyksiin. Perusperiaate on sinänsä järkevä: elämänkatsomustieto on katsomusaine ja filosofia ei-katsomusaine. Valitettavasti OPSia kirjoittaessa tämä näyttää vieneen siihen, että filosofiasta on riisuttu kaikki omakohtainen, mukaan lukien oma pohdinta ja soveltaminen omaan elämään, pois. Tämä on järjetöntä ja loukkaa minusta filosofian perinnettä.

Teoreettinen oppiaine, jolla ei ole mitään yhtymäkohtaa todellisuuteen, jossa vain tunnistetaan argumentaatioita, hahmotetaan ongelmia ja ymmärretään perusteluja, on yhtä tuuliajolla kuin matematiikka, jossa ihmiset eivät olisi tietoisia siitä, että numeroilla viitataan lukumääriin, tai fysiikka, jossa kaikki kappaleet ovat kappaleita vain (eivätkä esim. autoja, puita tai ihmisiä). Tällä hetkellä äidinkielen opetussuunnitelma näyttää usein paikoin filosofisemmalta kuin filosofian opetussuunnitelma.

Eli siis: mitä filosofiassa pitäisi tehdä? Kirjoitetaanpa uusiksi. Filosofian opetuksen tavoitteena on, että opiskelija:

tunnistaa ja keksii filosofisia ongelmia sekä niiden mahdollisia ratkaisuja
osaa tuottaa ja analysoida tekstiä käsitteellisesti ja argumentoivasti
muodostaa ja kritisoi väitteitä sekä niiden perusteluja
tuntee erilaisia filosofisia käsityksiä sekä osaa perustella niiden puolesta tai niitä vastaan ja keskustella niistä
osaa suhteuttaa yhteiskuntaa ja kulttuuria filosofian historiaan ja nykysuuntauksiin.

Inkompetenssin pedagogiikka

(Otsikko on vähän outo. Yrittäkää ymmärtää.)

Arvatkaapa, mikä minua nykyisessä koululaitoksessa suututtaa? Se on taipumus pureskella asiat oppijoille valmiiksi, tarjota ne kultalautaselta ja syöttää. Tämä tekniikka tasaveroistaa oppijoita, sillä siinä pyritään suuntaamaan opetusta pikemminkin heikoimman kuin vahvimman oppijan mukaan, pikemminkin epämotivoituneiden kuin motivoituneiden mukaan. Tämä on sen hyvä puoli. Huono puoli on se, että kun nämä ihmiset tulevat koulusta pois, tiputus on suuri. Kukaan ei ole syöttämässä tietoa, ei pureksimassa sitä valmiiksi, ei kertomassa, mikä on olennaista ja mikä ei. Syntyy harha, että vain koulu oli oppimista varten ja tosielämässä näitä tietoja sitten hyödynnetään.

Peruskoululla on tosiasiassa vähänlaisesti (joskaan ei olemattomasti) tarjottavaa niille, jotka menevät käytännöllisiin hommiin, kuten huoltohenkilöiksi, rakennushenkilöiksi, siivoojiksi, rekankuljettajiksi ja niin edelleen. Nämä ihmiset hankkivat taitonsa erikseen aloitettuaan työt. Nykyään väärien asioiden opetteluun mennyttä aikaa korvataan sillä, että tehdään töitä jo ennen varsinaisen kouluputken loppumista.

Ne, jotka tähtäävät akateemiselle tai puoliksi akateemiselle uralle, kuten tutkijoiksi, opettajiksi, lääkäreiksi, insinööreiksi ja niin edelleen, saavat korkeakouluasteella oppia uudet oppimisen menetelmät. Suurin osa heistä oppii oppilaitostensa käytännöistä (tai niiden puutteesta) tiedon hankinnan menetelmät, joita he sitten kykenevät hyödyntämään myöhemmässä elämässään. Jotkut menevät jopa tämän pitemmän koulutusputken läpi oppimatta sen paremmin ottamaan selvää asioista kuin tekemään töitäkään.

Tilanne ei ole toivottoman huono siinä mielessä, että tällä hetkellä melkein kaikki ihmiset oppivat sekä jonkin verran tärkeää teoreettista sivistystä (koulussa), että jonkin verran käytännöllistä tietoa ja taitoa (omalla ajallaan). Olisi kuitenkin hienoa, jos saataisiin aikaan koulu, joka enemmän opettaisi oppimista ja vähemmän asiasisältöjä. Yksinkertaisimmillaan tämä merkitsisi sitä, että oppijat pantaisiin tekemään koulutöitä heitä kiinnostavista aiheista. Monimutkaisimmillaan tämä tarkoittaisi, että koulut olisivat eräänlaisia asiantuntijoiden vertaisyhteisöjä, joissa rakentuisi tulevaisuudessa tarvittava erityiskompetenssi ja kyky ottaa itse asioista selvää samaan aikaan. Menestyessään tämä malli olisi siitä hyvä, että teoreettisten / yleissivistyksellisten asioiden opetus olisi helpommin perusteltavissa, kun voisi näyttää suoraan sovellusalueita.

Tämä sinänsä kaunis visio kohtaa kahdenlaisia haasteita:

vastuun siirtäminen oppijoille tarkoittaa sitä, että oppimisvaikeudet kulminoituvat. Toisaalta normaalin opetustyön jakautuminen tasaisemmin oppilaiden ja opettajien välillä saattaisi vapauttaa opettajien resursseja tukiopetukseen aiempaa enemmän.
järjestelmissä, joissa vaaditaan oppijoilta omaa aktiivisuutta, on aina vaara, että oppijat eivät yksinkertaisesti viitsi tai näe mielekkäänä tehdä (kunnolla) heille annettuja tehtäviä. Toisaalta riittävä vapaus aihevalinnoissa ja selkeä ohjeistus siitä, mitä oppijoilta odotetaan, auttavat nostamaan oppijoiden sisäistä motivaatiota.

Opettajilta tämä vaatii asennemuutoksia ainakin seuraavissa suhteissa:

arvostelu: arvostelussa on siirryttävä yleisluontoisempiin menetelmiin, joissa on paremmin otettavissa huomioon se, että eri oppijat antavat itse erilaisia kriteereitä omalle työlleen. Arvostelun kontekstuaaliset ehdot (arvioidaanko oma-alotteisuutta, asiantuntemusta, työtä ja vaivannäköä tai jotain muuta ja kuinka paljon kutakin) on kirjoitettava paljon aiempaa paremmin esiin.
pedagogiikka: arvostettavaa ei ole pedagogiikka, jolla saadaan oppilaat oppimaan, vaan jolla saadaan oppilaat opiskelemaan. Opettajan suurimpia saavutuksia on se, jos joku oppija keksii ja tiedostaa, mikä häntä kiinnostaa.
aineenhallinta: opettajien on ymmärrettävä oppiainettaan sen verran syvällisesti, että he pystyvät neuvomaan oppijat oikeaan suuntaan näiden lähtökohdista, eivät vain selostamaan oppiainetta omasta lähtökohdastaan. Koska yhden ihmisen asiantuntemus on väistämättä rajallinen, on opittava käyttämään koulun sisäistä sekä ulkopuolista asiantuntemusta hyväksi.