Tutkielma kasvatuksesta Platonin Lakhes-dialogissa Guthrien, Schmidin ja Friedländerin valossa

Johdanto

Tämä proseminaari käsittelee kasvatuksen roolia ja kasvatukseen liittyviä kysymyksiä Platonin Lakhes-dialogissa. Dialogista on käytetty Marja Itkonen-kailan suomennosta, joka on suomenkielisessä kokoelmassa Platon, teokset I. Tulkinnassa käytetään apuna kolmea kommentaaria: W. K. C. Guthrien arvostettua, asiallisen tuntuista yleisteosta History of Greek Philosophy [Guth69, Guth75], Paul Friedländerin Platoniin keskittyvää kokoelmaa Plato [Frie57] sekä Walter T. Schmidin nimenomaan Lakhes-dialogiin paneutuvaa, omistautuneen oloista kommentaaria On Manly Courage: A Study of Plato's Laches [Schm92].

Proseminaari jakautuu karkeasti kolmeen osaan, jotka ovat, järjestyksessä:

1. Niiden väitteiden ja ehdotusten listaaminen, joilla kommentoidaan dialogissa enemmän tai vähemmän suoraan kasvatusta. Dialogin argumentoivin, filosofinen osa koskee urheuden määrittelyä, eikä sen yhteys kasvattamiseen ole niin suora kuin alkuosan, jossa väitteitä yksinkertaisesti esitetään, eksplikoidaan ja hyväksytään yhdessä. Niinpä suurin osa dialogin kasvatukseen liittyvistä väitteistä on verrattain epämuodollisia ja niistä voi lukea vallinnutta ilmapiiriä siinä kuin yksittäisten roolihahmojen mielipiteitäkin.
2. Dialogin tarkastelu kokonaisuudessaan. On selvää, etteivät Lakhes-dialogin opetukset tyhjenny niihin väitteisiin ja argumentteihin, joita siinä eksplisiittisesti käydään. Tarkastelen hieman myös kommentaareissa ilmeneviä tulkintaeroja.
3. Dialogin opetusten soveltaminen nykypäivään. Lakhes-dialogi käsittelee omalla tavallaan kasvatuksen ydintä, joka ei välttämättä ole muuttunut mihinkään kahden ja puolen tuhannen vuoden aikana. Jonkin verran paneudutaan myös eroihin antiikkisen ja nykyisen kasvatusjärjestelmän välillä.

Lakhes-dialogista yleisesti

Lakhes-dialogia pidetään yleisesti Platonin varhaisempiin kuuluvana teoksena [esim. Guth75, s. 124]. Jotkut pitävät sitä hioutumattomana [Schm92, s. xv] [esim. Gauss61, 1.2.9], eikä siihen ole kiinnitetty niin paljon huomiota kuin moniin muihin dialogeihin. Totta onkin, ettei Lakhes tunnu kaunokirjallisesti niin sujuvalta kuin useimmat Platonin dialogit, mutta toisaalta varsinaiset argumentit ovat tällöin ehkä jonkin verran helpommin nähtävissä.

Lakhes on aporeettinen dialogi, eli se päättyy tilanteeseen, jossa kenenkään käsitystä (tässä tapauksessa urheuden määrittelystä) ei ole voitu perustellusti hyväksyä. Yleensä Lakheen pääasiana pidetään urheutta ja sen määrittelemistä, mutta Friedländer [Frie57, s. 49] katsoo sen kertovan vähintään yhtä paljon juuri kasvattamisesta ja siitä, kuinka filosofinen pohdinta liittyy suoraan elämän valintoihin, ja Guthrie [Guth75, s. 131] luettelee monta mahdollista dialogin tarkoitusta, mukaan lukien sokraattisen metodin esittely ja puolustus.

Kasvatuksesta Platonin dialogeissa yleisesti

Vaikka kasvatus on oikeastaan yksi Platonin keskeisistä teemoista, kuten Lakhes-dialogia tarkastellessammekin tulemme huomaamaan, sitä käsitellään suoraan harvoissa dialogeissa. Opettamisesta puhutaan eniten Menon-dialogissa. Usein kasvatus ja kasvaminen (ihmisenä) ovat kuitenkin dialogeissa jonkinlaisena yleisenä viitekehyksenä, eräänlaisena motivaationa hyveen, tiedon ja muiden aiheiden pohtimiselle [esim. Lakhes, 189e; Protagoras, 311d–312c].

Lakhes-dialogin juoni (hyvin) lyhyesti

Lakhes-dialogi kertoo kahdesta miehestä, Lysimakhoksesta ja Melesiaasta, jotka haluavat panostaa poikiensa kasvatukseen. He ovat kutsuneet kaksi kuuluisaa kenraalia, Nikiaan ja Lakheen, antamaan neuvoja siitä, kannattaisiko pojat panna opettelemaan asetaistelua (hoplomakhia; sana on samaa juurta kuin hopliitti eli falangin jalkaväkisotilas) [179e]. Lisäksi paikalla sattuu olemaan Sokrates, joka Lakheen aloitteesta kutsutaan mukaan keskusteluun [180c–181c].

Nikias ja Lakhes esittävät (vastakkaiset) mielipiteensä asetaistelusta oppiaineena [181e–184c], minkä jälkeen Lysimakhos jättää ratkaisun Sokrateelle [184d]. Sokrates, joka ei usko enemmistövaltaan, siirtää keskustelun toiselle tasolle: kuka paikalla olevista on paras asiantuntija asetaistelussa [184e–185b] tai oikeastaan nuorten miesten kasvattamisessa [185e]? Ensin Sokrates tarjoaa tämän selvittämiskeinoksi jonkinlaisten koulutusreferenssien kertomista [186a–b], mutta ehdottaa sitten, että tarkastellaankin, kenelle heistä urheus on tutuin [189e–190e].

Ensin Sokrates etsii kysymyksillään urheuden käsitteen määrittelyä Lakheelta [190e–194b] ja sitten Nikiaalta [194c–200a]. Kun molemmissa on päädytty ongelmiin, keskustelu palaa poikien kasvatukseen, ja Lakhes neuvoo Lysimakhosta ja Melesiasta uskomaan poikansa Sokrateen huomaan [200c], mikä on Lysimakhoksen mielestä hyvä ajatus. Sokrates kuitenkin kieltäytyy sillä perusteella, ettei itsekään tunne urheutta ja kehottaa heitä kaikkia (niin poikia, muita paikallaolijoita kuin itseäänkin) etsimään itselleen kunnollisen opettajan [200e–201b].

Lakhes-dialogissa kasvatuksesta hyväksytyt väitteet

Tässä osassa käsitellään niitä kasvatukseen suoraan tai epäsuorasti liittyviä väitteitä tai ehdotuksia, jotka Lakhes-dialogin keskustelussa hyväksytään lähtökohtana keskustelulle. Nämä ovat esimerkiksi Sokrateen ehdottamia lähtökohtia, jotka ovat kelvanneet sellaisinaan keskustelukumppanille. Joskus Sokrates joutuu selkeyttämään, mitä sanoillaan tarkoittaa, muttei kohtaa varsinaisia vastaväitteitä.

Nuorten kasvatuksesta huolehtiminen on tärkeää

Tämän näkemyksen esittää Lysimakhos [Lakhes 179b] ja Lakhes [180b]; Nikias hyväksyy sen [180a, d]. Taustana toimii se, että Lysimakhoksen ja Melesiaan isät, Aristeides ja Thukydides, ovat olleet kuuluisia ja arvostettuja Ateenan kansalaisia, mutta Lysimakhoksella ja Melesiaalla itsellään ei ole saavutuksia kontollaan [179c]. Tämän he laskevat isiensä liiallisen lepsuilun syyksi [179d].

Antiikin Ateenassa kouluttautuminen oli verrattain vapaamuotoista ja enimmäkseen perheiden oman aktiivisuuden (ja varallisuuden) varassa. Kasvatuksen tavoitteena oli, että nuorista kasvaisi menestyviä, kunnon kansalaisia.

Sokrates piti hyvän elämän ja menestyvän kansalaisuuden edellytyksenä hyvettä, arete. Arete merkitsee hyvyyttä, menestymistä, taitavuutta ja erinomaisuutta [Guth69, ss. 252–253]. On erittäin monimutkainen kysymys, uskoiko Platon tai Sokrates mahdollisuuteen opettaa hyvettä [ks. esim. Guth69, ss. 250–260].

Itse asiassa on syytä olettaa, etteivät Lysimakhos ja Melesias ole välttämättä Platonin mielestä oikeassa syyttäessään isiään [Schm92, ss. 4, 57]. Koko dialogin alkupuolen voi nähdä jonkinlaisena johdatteluna siihen, mistä kasvatuksessa todella on kysymys [Frie57, ss. 38–39]. Lysimakhoksen paheksunta, joka kohdistuu jälkikasvunsa heitteille jättäviin vanhempiin [Lakhes 179a] on näin ollen vain alkupiste, jonka jälkeen joudutaan vielä moneen kertaan tarkistamaan keskustelun ehtoja.

On turvauduttava asiantuntijan, ei enemmistön ratkaisuun

Tämän tuo esille Sokrates [Lakhes 184d–e] sen jälkeen, kun Nikiaan ja Lakheen neuvot asiantuntijoina ovat ristiriidassa ja Lysimakhos pyytää neuvoa. Vain Lysimakhos kannattaa enemmistöratkaisua nuorukaisten kasvatuskysymyksessä ja hänkin vain siksi, ettei tiedä sille vaihtoehtoa.

Sokrateen kommentti on todennäköisesti osa Platonin yleistä kantaa demokratiasta. Päätösten pitää perustua tietoon, ei lukuihin [Schm92, s. 73, Guth75, s. 127]; jos ihmiset luottavat itseensä ja joukkopäätöksiinsä, on vaarana, että hyve ja totuus jäävät jalkoihin [Schm92, ss. 21–22].

On keskityttävä kasvatuksen tavoitteeseen eikä keinoihin

Sokrates esittää myös tämän ajatuksen vähä vähältä Melesiaan ja Nikiaan myötäillessä [Lakhes 185b–d]. Tässä vaiheessa Sokrates nostaa keskustelua filosofisemmalle tasolle — alun kysymys asetaistelun hyödyllisyydestä toimii näin johdatuksena siihen, mistä kasvatuksessa todella on kyse ja mihin sillä pyritään [vrt. Schm92, ss. 39–40].

Itse asiassa Sokrates on ainoa, joka problematisoi keskustelun aihetta [Frie57, s. 40]. Nikias pitää ensin itsestäänselvyytenä, että asetaistelusta puhuttaessa kyse on yksinkertaisesti aseilla taistelemisesta. Sokrates nostaa esiin, että on ymmärrettävä kasvatusta ylipäänsä voidakseen antaa neuvoja jonkin tietyn kasvatukseen liittyvän asian, esimerkiksi asetaistelun opettamisen suhteen [Schm92, s. 75].

Kasvatuksen tavoite on sielun (luonteen) kehittäminen

Sokrates nostaa tällä ehdotuksellaan kasvatuskeskustelun yleiselle tasolle, ja Nikias vahvistaa ehdotuksen [Lakhes 185e] [ks. Guth75, s. 133]. Sielun kehittämisellä tarkoitetaan tässä sielun tekemistä hyveelliseksi (vrt. [Lakhes 186a, 190b]), ja kysymys on siitä, kuka keskustelijoista on asiantuntija tässä aiheessa. Sokrates itse kieltäytyy välittömästi kunniasta [186c], mutta arvelee, että Lakhes ja Nikias hyvinkin tietäisivät asiasta, kun kerran olivat valmiita neuvomaankin [186d] [Guth75, s. 131]. Hyveen opettamisesta puhutaan lisää Protagoras-dialogissa [318d–e].

On kuvaavaa, että Sokrates kääntyy tässä kysymyksessä nimenomaan Nikiaan puoleen. Nikias esiintyy dialogissa vahvasti sofistisen tiedon edustajana [Schm92, ss. 20–21] ja tiedollisella tasolla hän onkin ilmeisesti kykenevin vastaamaan Sokrateen esittämiin väitteisiin [Schm92, s. 76]. Kasvatuksen tavoitetta tai päämäärää koskeva kysymys on tietysti vaikea, eikä siihen voida sanoa osattavan vastata nykypäivänä sen paremmin. Mikä on todellista hyvettä, todellista ihmisen erinomaisuutta? On helppo sekoittaa pelkkä menestys ja valta, joka saavutetaan kansanjoukkoja mielistelemällä, oikeaan erinomaisuuteen ihmisenä [Schm92, s. 76]; aihetta käsitellään laajasti Gorgias-dialogissa [ks. Guth69, s. 271; Guth75, s. 286].

Ellei ole käsitystä siitä, mitä hyve on, ei voi sitä opettaakaan

Tällä Sokrates ohjaa keskustelun lopullisesti filosofiselle, olemuksiin pureutuvalle tasolle [Lakhes 189e–190c] Lakheen myötäillessä. Tämän väitteen perustelemiseksi Sokrates rinnastaa hyveen sielussa ja näön silmissä, mikä antaa ymmärtää, että Sokrates yrittää saada muut ymmärtämään hyveen olevan ihmisen sielun varsinainen tarkoitus [Schm92, ss. 96–97].

On tärkeää huomata, ettei Sokrates väitä käsityksen hyveestä olevan riittävä edellytys opettamistaidolle. Kuitenkin Sokrateella on varmasti syynsä tarttua nimenomaan tähän opettamisen edellytykseen. Onhan Sokrateen tärkeä tarkoitus saada ihmiset tavoittelemaan hyvyyttä ja tietoisiksi tietämättömyydestään tärkeissä perusasioissa [esim. Guth69, s. 443].

Juuri perusasiat ovat usein vaikeimpia ymmärtää: ne ohitetaan itsestäänselvyyksinä ja jatketaan keskustelua käytännöllisellä tasolla. Kasvatuksessa perusasioihin pureutuminen on vähintään yhtä tärkeää kuin muillakin elämän osa-alueilla: yleensähän sanotaan, että kasvatuksella ajetaan kasvatettavien hyvää, mutta jos ei edes tiedetä, mitä tuo hyvä on, miten siihen voidaan pyrkiä? Lakhes-dialogi saattaa tarjota tähän jonkinlaisen vastauksen [Frie57, s. 42].

Tietämättömän ei auta syytellä muita vaan etsiä tietoa

Tämä mainitaan kahteenkin otteeseen. Ensin sen mainitsee Nikias omalla tavallaan [Lakhes 200a–b], sitten Sokrates aporeettisessa loppupuheessaan [200e–201b]. Näyttäisi siltä, että tällä korostetaan sitä, ettei tietämättömyys sinänsä ole pahe; on pikemminkin syytä olettaa, että dialogissa esitetyn kaltainen tutkinta on avain hyveen opettamiseen [Frie57, ss. 48–49; Schm92, s. 18].

Lakhes-dialogi kokonaisuutena

Sokrateen rooli dialogissa

Nykyään usein ajattelemme Sokratesta lyhyenä äijänkäppyränä, joka esittää keskustelukumppaneilleen hankalia kysymyksiä. Lakhes-dialogi antaa kuitenkin Sokrateesta varsin erilaisen kuvan. Lakhes ylistää Sokrateen urheutta Delionin taistelussa [Lakhes 181b], epätavallista urheutta, joka ei liity vihollisten tappamiseen tai saavutuksiin taistelussa, vaan pintansa pitämiseen vaikeassa tilanteessa [Schm92, s. 62]; Sokrates on dialogissa hahmo, jolle urheus on tuttu, ei vain teoreettisena käsitteenpyörityksenä, vaan myös käytännössä.

Eikö siis Sokrates olisi paras opettaja kaikista, jos urheudesta on kyse? Miksi Sokrates vetäytyy taustalle keskustelussa? Meidän on muistettava, ettei Sokrates välttämättä uskonut mahdollisuuteen opettaa hyvettä [ks. Guth69, ss. 257–258]. Menon-dialogissa Sokrates näyttää, kuinka kysymyksillä ja selkeyttävillä apuvälineillä ihminen saadaan ymmärtämään ilman, että hänelle opetetaan mitään (= ilman, että annetaan tietoa) [Menon 85c]. Sokrateen voidaan ajatella tässäkin dialogissa ohjaavan ymmärtämiseen samaan tapaan, mutta historiallinen konteksti antaa ymmärtää, ettei tulos ollut välttämättä toivottu [Schm92, 178–179].

Tekojen ja tiedon suhde; tiedon tasot

Lakhes-dialogissa tekojen ja tiedon suhde on keskeisessä asemassa. Lakhes on selkeä toiminnan mies, joka arvostaa muita heidän käytännössä osoittamiensa ominaisuuksien perusteella. Nikias taas on sofistien, eritoten Damonin tuttu, jolla on syvällistäkin tietoa, muttei välttämättä kykyä soveltaa sitä käytännössä. Tämä näkyy myös heidän kasvatuskannanotoissaan, sillä Lakhes on vähäpuheinen ja ottaa kantaa lähinnä asioihin, joista hänellä on omakohtaista kokemusta, ja Nikias taas esittää mielipiteitään mielihyvällä, vaikkeivät ne välttämättä olisikaan aina hyvin perusteltuja [esim. Lakhes 181e–184c].

Dialogissa eniten esillä olevien hahmojen, eli Lysimakhoksen, Lakheen, Nikiaan ja Sokrateen, voidaan katsoa edustavan myös Platonin Valtiossa esiteltyä neljää tietämisen tapaa [Schm92, s. 45]: Lysimakhos edustaa kuulopuheeseen tai kuvitelmaan perustuvaa tietoa (eikasia), Lakhes uskoa tai käytännön kokemusta (pistis), Nikias ajatteluun tai keskusteluun perustuvaa tietoa (dianoia) ja Sokrates varsinaista, ymmärtämiseen ja sisäistämiseen perustuvaa tietoa (noesis).

Dialogi tuo hyvin esiin kolmelle ensimmäiselle tiedon tasolle jäämisen vaarat. Ihmisen, joka elää eikasian tasolla, ei voi sanoa elävän varsinaisesti edes aitoa elämää. Pistis-tason vaarana on typerä jämähtäminen syvällisen ymmärryksen puutteeseen, jolloin pois ovat suljettuina niin mahdollisuus kehittymiseen kuin omien ajatusvirheiden huomaaminen [Schm92, s. 178]. Dianoia-tasolla erilaisista tiedon jyväsistä tulee leikittelyä, jossa on vaikea erottaa toisistaan oikeaa ja väärää.

Kun Sokratesta kritisoidaan, häntä syytetään usein juuri viimeksi mainitusta, jumittumisesta teoreettisiin peleihin, joilla ei ole käytännön merkitystä. Sokratesta on syytetty myös siitä, ettei hän tarjoa mitään sen tiedollisen tyhjän tilan täyttämiseksi, jonka hän tutkiskeluillaan aiheuttaa. Lakhes-dialogista (ja muistakin) on kuitenkin helppo nähdä, että Sokrateella kyllä on omia käsityksiään näistä aiheista: jos hän ei sanokaan mielipiteitään suoraan, se voi johtua esimerkiksi siitä, ettei hän usko luennointiin oikeana tapana saada kuulijat omaksumaan sieluunsa hyvettä. Jos uskotaan Sokraattiseen teesiin, että kaikki hyve on pohjimmiltaan tietoa [ks. Guth69, s. 258], ei tietokaan voi olla pelkkää teoreettista, ulkoa opittua asiaa, vaan todellisen tiedon täytyy näkyä yksilön toiminnassa yhtä lailla kuin puheessa.

Dialogin opetuksista

Vaikka Lakhes-dialogi muodollisesti päättyykin epätietoisuuden tilaan, aporiaan, on monia positiivisia aspekteja, jotka vihjaavat dialogin opetuksista epäsuoralla tasolla:

1. Lakhes ylistää Sokrateen urheutta Delionin taistelussa [Lakhes 181b].
2. Sokrates ei oikeastaan kumoa Nikiaan ehdotusta urheuden määritelmäksi. Nikias ehdottaa, että urheus on tietoa siitä, mikä on pelättävää ja mikä on vaaratonta [Lakhes 195a]. Sokrates muuntaa tämän argumentoimalla muotoon tietoa hyvästä ja pahasta ylipäänsä, ja toteaa tämän olevan hyveen määritelmä, ei vain rohkeuden [199e].
3. Lopussa sekä Lakhes että Nikias ehdottavat, että Lysimakhos ja Melesias uskoisivat poikansa Sokrateen oppiin [200c–d].

Kommentaattoreista Friedländer ja Guthrie ovat rohkeampia tarjoamaan eheyttävää selitystä: loppujen lopuksi kaikki hyveet ovat yhtä [Frie57, ss. 47–48; Guth75, s. 132] ja avain hyvään elämään; vaikka Sokrates ei pystykään opettamaan hyvettä siinä mielessä, että yksinkertaisesti siirtäisi tietoa kuulijoilleen (taito, jonka sofistit usein mainostivat hallitsevansa), on syytä olettaa, että Sokrateen tutkimukset johtavat meitä kohden ratkaisua [Frie57, s. 49].

Schmid ei ole yhtä optimistinen [mm. Schm92, s. 157]. Hän painottaa enemmän dialogissa esiin tulevia poliittisia ja henkilökohtaisia ristiriitaisuuksia kuin Friedländer ja Guthrie, ja tuo esiin paljon vastakkainasetteluita niiden ajattelun tasojen ja kulttuurien välillä, joita eri henkilöhahmot edustavat [Schm92, ss. 10, 22, 45, 53, 179–180]. Kuitenkin hänkin nostaa esiin filosofian lupauksen hyveen opettamisesta [Schm92, ss. 18–19].

Omasta mielestäni Lakhes-dialogissa on mielenkiintoista ja tärkeää se tapa ja perusteellisuus, jolla Sokrates johdattaa puheen pois kasvatuskysymysten arkiselta tasolta kohti periaatteita. Tällä matkalla hän tukeutuu vuorollaan kuhunkin dialogin henkilöön sen mukaan, millä tavalla nämä ajattelevat: Lysimakhokseen, Melesiaaseen, Lakheeseen ja lopulta Nikiaaseen. Ohjailemalla keskustelua ja kyselemällä osanottajilta erilaisia asioita hän saa aikaan kokonaisuuden, johon keskustelijat eivät omin päin olisi pystyneet.

Dialogin asettaminen tämän päivän kasvatuskontekstiin

Hyveen asema nykyaikana

Platon olisi todennäköisesti ollut kauhuissaan nykyisestä yhteiskunnasta. Hallintomuotomme on Platonin halveksumaa demokratiaa pahimmillaan: päätöntä populismia, jossa poliitikot houkuttelevat kansaa kauniilla puheillaan ja kansa puolestaan vetää poliitikkoja kannatuslukujen lieassa. Koulutusjärjestelmämme on eri osapuolten edunvalvonnan ja poliittisen väännön muodostama monimutkainen kompromissi, jossa opettajia ainakin muodollisesti ohjaavat opetussuunnitelman vaatimukset, ei sisäinen pyrkimys tehdä oppilaistaan hyviä ihmisiä. Jos opettajakoulutuksessa myönnetäänkin tai joskus suorastaan hehkutetaankin opettajien valistavaa ja kasvattavaa vaikutusta, todella vaikeat kysymykset sivuutetaan epäolennaisina tai liian korkealentoisina: mitä on tuo sivistys, kasvaminen tai hyve, jota oppilaiden pitäisi muun koulunkäynnin ohessa omaksua?

Yksi mielenkiintoisella tavalla hyvän kansalaisuuden ja hyvän ihmisyyden koulutuksellisia teemoja koskettava keskustelunaihe löytyy nykyisestäkin kasvatustieteestä. Piilo-opetussuunnitelman käsite [Jack68] on — alun alkaen hyvin negatiivisesta lähestymistavasta huolimatta — laajentunut tarkoittamaan kaikkia niitä arvoja, käsityksiä ja yhteiskunnallisia asenteita, joita koulussa opetetaan virallisen opetuksen sivussa, oli kyse sitten hyvästä eli pahasta. Puhutaan piilo-opetussuunnitelman tiedostamisen tärkeydestä (ks. esim. TKK:n piilo-opetussuunnitelmasivu).

Eikö sitten julkinen keskustelu koulujen arvoista sekä tehtävästä yleisluontoisina kasvattajina ja kansalaisuuteen valmistajina ole juuri Platonin pohdinnan kaltaista kasvatuksen merkityksen avaamista? Ehkä, muttei välttämättä. Mielestäni opettajien vakaumukseen ja kutsumukseen perustuva kasvatusperinne on rinnastettavissa pistiksen (käytännön kokemuksen tai uskon) tasoon tiedossa; sitä kommentoimaan lähtenyt keskustelu saattaa olla menossa kohti eikasian (kuvittelun tai kuulopuheen) tasoa tai dianoian (ajattelun ja keskustelun) tasoa, mutta niin kauan kuin keskustelu on vain ilmaan heitettyjä väitteitä siitä, mikä on tärkeää ja mitä kaikkea pitää tiedostaa, ei voida katsoa olevan toivoakaan noesiksen (syvällisen ymmärtämisen) tasosta.

Yleinen koulujärjestelmä ja viisaus

On selvää, ettei kaikilta opettajilta voi odottaa korkeinta viisautta edes niissä asioissa, joita he ovat erikoistuneet opettamaan. Sen takaa tarvittujen opettajien suuri määrä ja se, että opettajilla on usein muita syitä hakeutua ammattiinsa kuin huoli nuorten hyvyydestä. Tavallaan koulujärjestelmämme onkin valtava yritys taistella tärkeällä taistelukentällä käytännöllisiä vaikeuksia vastaan: jos ei voidakaan taata luotettavaa, elämään eväät antavaa koulutusta kaikille, tehdään ainakin jotain ja toivotaan, että se vaikuttaa hyvään suuntaan.

Mutta jälleen: mikä on se hyvä, mihin kasvatuksella pyritään? Opettajien muodolliset velvollisuudet, jotka asettaa opetussuunnitelma ja pohjimmiltaan opetussuunnitelman kautta poliittinen prosessi, antavat tästä kovin vähän osviittaa. Käytännössä todellinen päämäärien ja kasvatuksen perusteiden pohtiminen jää opettajille itselleen — esimerkiksi sillä, onko opettajalla oppilaisiinsa hyvä vai huono vaikutus, on vain erittäin epäsuorasti tekemistä sen kanssa, saako opettaja pitää paikkansa vai ei.

Kirjallisuus