Tuoreutta
Huomaa olevansa vihainen, kulkee vaikka jossain puistossa, menee poispäin siitä, mikä sekoittaa ajatuksia, ja joka askelella tuntuu tulevan mieleen kaikkia niitä huomautuksia, jotka olisi halunnut sanoa, oli vain liian hidas. Mieleen tulevat amerikkalaiset filmit, joissa suurin pointti on se, kuinka ilkeästi ihmiset osaavat sanoa toisilleen; he ihannoivat piikikkyyttä, heistä on parempi osoittaa olevansa toista nokkelampi kuin miettiä, mitä he haluavat tehdä tämän kanssa... ja näissä vaikutteissa olen saanut kasvaa, tulee katkerankirpeänä mieleen, huvittaa.
Ympärillä maailma, joskus välinpitämätön, joskus ottaa osaa kaikkiin ajatuksiin, se riippuu vain itsestä, mutta kun haluaa tasoittaa ajatuksensa, ne etsiytyvät yhä uudestaan kaikkeen siihen epäolennaiseen, joka ympäröi. Ja kun tietää, että odottamalla varmaankin olo paranee, huutaa epätoivoaan siitä, että turhaan tuntee nyt olonsa huonoksi, turhautumistaan, kun ei pysty hallitsemaan itseään. Ja kun pystyy, unohtaa taas merkitykset, tunteet hajaantuvat, eikä jää jäljelle kuin epävarmuus siitä, mitä haluaa.
Se loppui jokin aika sitten. Ja aina, kun luulee suojautuneensa, tulee taas se, jolta ei voi suojautua. Ihmiset ovat periaatteellisen heikkoja, he eivät vain myönnä sitä - kaikkein vähiten itselleen, mutta kukaan ei todella tunnu keksivän, mikä satuttaa. Kukaan ei mieti.
Jokainen loukkaus tulee mieleen kaksinkertaisena kuin haavat, ensin se vuotaa ja sattuu, mutta jälkeen päin se jomottaa; jo etukäteen harmittaa se, että tietää, ettei ehkä pystykään olemaan kiinnittämättä huomiota haavaansa, voi olla, että juuri se on merkki siitä, ettei kuitenkaan ole onnellinen. Miten voi olla onnellinen, jos ei sitä vain yksinkertaisesti ole?
Ja henkilökohtaiset tuntemukset ovat oma asiansa, ja jäljelle jää vain se tarpeettomuus, jolla vihaa löytää ja kanavoi, kukaan ei sitä odota, se leijuu ristiin rastiin odottamassa ihmistä, johon se voi upota. Joskus se on bussikuski, joka sulkee ovet epämiellyttävän näköisen puliukon nenän edestä, tarpeetonta kärsimättömyyttä, kun vain pitäisi päästä irti, päästä eroon kaikesta siitä, mikä painaa maahan ja vetää lokaan; ja joka kerta, kun kertoo, mitä ajattelee, ottaa vastuun ajatella niin. Kuka muka ei välitä?
No, siinä vaiheessa kun kylmä tuuli herättää ajatuksista ja pakottaa nousemaan penkiltä, jolle varmaankin on ajatuksissaan päätynyt, toteaa, että jo se mielihyvä, jonka saa teekupillisesta oltuaan ensin värjöttelemässä synkkyydessä, palkitsee koko kuohunnan, ja jälkeen päin on vain tyytyväinen siitä, että tunsi taas, koska silloin elää, ja ajatukset kaikuvat kaikesta, ja joku kirjoittaa, näkee asioita, elää. Elää.
Miksi, nyt ilme vääntyy, sillä suupielet eivät tahdo olla vastaamatta, kun hullunkuriset ihmiset ihmettelevät minua, eivätkä tajua, että he ovat minun hupiani siinä missä minä heidän. Jos heille puhuu, he tietenkin pelästyvät. Ei puhuta, katseet painostavat jo tarpeeksi. Minä en pelkää, minä olen jo koettelemukseni käynyt tältä päivältä kuin partiopojan hyvän teon. Heille ei ole vielä tapahtunut mitään, siksi he kadehtivat. He eivät näe itseään.
Entä sitten. Minä tiedän jo, että tulen nauramaan vihalleni, sillä seuraavan kerran, kun näen vihani kohteen, hän jo pelkää sanojensa seurauksia. Ja minulla on mahdollisuus suojautua, minulla ei enää ole pakkoa, vain kihelmöintiä, sillä minä odotan, tiedän että minulle tulee mahdollisuus, tai ehkä ei tule, voin vain olla maassa ja hihittää. Tunnen oloni himokkaaksikin - siunattu seksuaalisuus. Ihmiset jostain syystä yrittävät hallita.
Mitä sen parempaa, kuin että haluaa vaikka mitä, vaikkei edes tiedä, mitä se on. Sitten kun sen saa, on tyytyväinen vähän aikaa, ja uusi koetus. Emme kai me turhaan liidä.
[kategoria: vanhat www-sivuni]