Keksin tämän ''Peliteoria'' tutkii
[peli]tilanteita.
Tämän termin keksin ihan itse.
''Peliteoria'' tarkoittaa sen tutkimista, mitä kannattaa tehdä
tilanteessa, jossa (1) on valittavana yksi useasta vaihtoehdosta, (2)
valinnat johtavat lopputuloksiin, joista jokaisen "arvo" tiedetään, (3)
valintoja tekee useampi kuin yksi ns. älykäs agentti, (4) lopputulosten
"arvo" on erilainen eri agenteille.
''Täydellisen informaation'' pelissä siirrot ovat täysin
järjestettyjä siten, että jokaisella agentilla on käytössään
täydellinen historia kaikkien agenttien tähänastisista siirroista
tehdessään valintoja. ''Epätäydellisen informaation'' pelissä osa
valinnoista on "yhtäaikaisia" (loogisessa, ei välttämättä ajallisessa
mielessä), eli niiden tekijät eivät voi tietää toistensa valintoja
tehdessään omia valintojaan. Lisäksi peli voi olla [nollasumma]inen tai
olla olematta.
Monet, jotka yrittävät soveltaa peliteoriaa todellisuuteen,
kompastuvat joko alkuehtojen täyttymättömyyteen (yllä olevat neljä
ehtoa) tai yliyksinkertaistukseen esimerkiksi täydellisen informaation
nollasummaiset pelit, kuten shakki, eivät tyypillisesti muistuta
lainkaan strategialtaan tai muutenkaan tosielämän pelejä, jotka ovat
tyypillisesti epätäydellisen informaation pelejä ja
ei-nollasummaisia.
''Reflektiivinen'' peliteoria on peliteoria, jossa agenttien
miettimiseen kuluttama vaiva on "maksullista", ts. otetaan huomioon
pelin lopputuloksen "arvossa". Tällöin ei tarvitse
riitä vain miettiä, mitä kannattaa tehdä ''pelissä'', vaan
myös, kannattaisiko jo lakata miettimästä. Kyseessä on siis
jonkinlainen kannattavuuden [metataito].
Kaikille ei-triviaaleille peleille on luullakseni todistettavissa, että niiden reflektiivinen peliteoria ei salli sellaisen strategian olemassaoloa, joka olisi kaikkiin tilanteisiin paras mahdollinen. Voin yrittää tehdä tälle muodollisen todistuksen jossain vaiheessa.
[...]