(nettipäiväkirja 11.08.2026) Oli kerran, kauan kauan sitten, vuoristojen täplittämä maa, johon vuorilta virtaavien vesien uomat olivat tuhansien vuosien saatossa kaivertaneet kuruja ja notkoja, laaksoja ja hiekkaisia tasankoja, kirkkaita järviä ja kohisevia koskia. Sen maan ihmiset pysyttelivät omien virtojensa äärellä, sillä paikallisen sanonnan mukaan "oma puro on aina rakkain", eikä alavirtaan ollut yleensä muuta syytä mennä kuin löytämään aviopuoliso joka ei olisi läheistä sukua.
Eräs nuoripari oli tavannut näin. He olivat menneet alavirtaan kuuluisaan joenhaaraan, jossa kaksi jokea yhdistyy raivoavaksi virraksi suuren paaden vierellä. Aina kesällä sinne kerääntyi ihmisiä pitämään hauskaa, laulamaan yhdessä, tanssimaan, juttelemaan tulevaisuudesta.
Kun nuoripari oli näin tavannut, matka toisen luokse kävi lyhyempääkin reittiä. Heidän kotiensa välissä oli pari vuorenharjannetta ja lähes asuttamaton laakso, jonka solien välissä joskus laidunsi lähikylistä paikalle eksyneitä vuohia. Nuoripari arveli rakastavansa toisiaan ja kulki tätä tietä toistensa luokse, ja vuorten tuuli ujelsi sitkeissä kukissa. Ajan mittaan polku vahvistui ja he jättivät muutaman kivipinon matkan varrelle, mutta vielä enemmän maastossa oli heidän muistojaan.
Minä kerron niistä nyt vain yhden. He olivat kävelleet yhdessä, mutta öinen sade oli tehnyt kulkemisesta vaarallista liukkauden ja pimeyden vuoksi; He olivat virittäneet väliaikaisen sadesuojan vettäpitävästä kankaasta ja käyneet sen alle makaamaan. He lämmittivät toisiaan ja nukkuivat niin lähekkäin kuin vain ikinä mahdollista.
Aamulla sade oli tiessään, ja heidän korkealla laakson reunalla olevaan piilopaikkaansa kurkisti aurinko vastakkaisen vuoren harjanteen yli. Kukat huokuivat kastetta ja kylmyyttä, ja yksinäinen lintu huusi lentäessään yli. Kumpikin tunsi sulavansa, olevansa yhtä aamuisen kirkkauden, maailman hurjuuden kanssa.
* [merkintä: 2026-08] * [atehwa] * [kategoria: päiväkirjamerkintä] * [unet kesällä 2007] * [tarina e:n ideoiden mukaan] * [olipa kerran pieni poika, ...]