Opettajakoulutus on hankalaa, sillä oikein mikään ei kykene valmistamaan tulevia opettajia varsinaiseen koulumaailmaan. Eri kouluissa on erilainen henki, ja kaikissa kouluissa on paljon ääneensanomattomia totuuksia, jotka oppii pikku hiljaa. Opetussuunnitelmilla ynnä muulla sellaisella (opetustoiminnan eksplikointi ja toimintakertomukset sekä niiden tapaiset prujut) yritetään tuoda teoriaa ja käytäntöä lähemmäksi toisiaan, mutta silti suurimman osan opetuksen sisällöstä muodostaa opettajan tiedostettu tai tiedostamaton perusasenne oppilaita ja opetettavaa ainetta sekä koulutoimintaa kohtaan.
Lähimmäs todellista opetustyötä tulee opetusharjoittelu, josta tosin vain minimaalinen osa on omaa opetustyötä. Lisäksi tässä opetustyössä on paljon muodollisia vaatimuksia, joita oikealla opetustyöllä ei ole (tuntisuunnitelmat, arviointi, ulkopuolelta määrätyt tuntiteemat, ...) sekä joitain helpotuksia, joita oikeassa opetustyössä ei ole, kuten se, että opetettavaa on tosi vähän: ei tarvitse neljää kertaa päivässä asennoitua miettimään täysin erilaisista asioista, mikä niissä taas olikaan niin pointillista...
Joka tapauksessa olen opetusharjoittelun pohjalta huomannut taas kerran, miten allerginen olenkaan arvioinnille: sekä sille, että arvioin toisia, että sille, että minua arvioidaan. Olen itse asiassa viime aikoina kehittänyt jonkinlaista [kehittävän arvioinnin teoria]a...
[kategoria: kasvatus]