http://sange.fi/~atehwa/cgi-bin/piki.cgi/ Recent changes in kaikki muuttuu paremmaksi http://sange.fi/~atehwa/cgi-bin/piki.cgi/kaikki%20muuttuu%20paremmaksi http://sange.fi/~atehwa/cgi-bin/piki.cgi/#1413547917 <p><ins>Kaikki muuttuu paremmaksi -tarinat ovat tietynlaisia kasvutarinoita. Ne ovat saaneet alkunsa [seksuaalivähemmistö]issä (http://www.itgetsbetter.org/) ja ovat alun perin reaktio siihen, että seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvilla nuorilla on huomattavasti kohonnut itsemurhariski teini-iässä. Mutta minä uskon, että tarinat pureutuvat muutenkin tärkeään ilmiöön meidän yhteiskuntajärjestyksessämme: siihen, että ihmiset ylipäänsä ovat tosi heikoilla teini-iän aikoihin.</ins> <p><ins>En halua vesittää sukupuolivähemmistöjen viestiä siitä, että vähemmistönuoret mahdollisesti tarvitsevat erityistä tukea selvitäkseen vaikeista teinivuosista. Mutta minusta on tärkeää ulottaa viesti kaikkiin, jotka kärsivät nuoruudessaan kiusaamisesta, yksinäisyydestä, itseinhosta, epävarmuudesta, odotusten epämääräisyydestä ja riittämättömyyden tunteesta. Ja suoraan sanoen, luulen että näistä kärsii nuoruudessaan jotakuinkin jokikinen.</ins> <p><ins>Tarinoiden viesti on aina sama: vaikka nyt tuntuisi, ettei missään ole järkeä ja kaikki on päin helvettiä, niin oikeasti kaikki muuttuu paremmaksi - kullekin henkilökohtaisesti, ja tilastollisesti lähes vääjäämättä.</ins> <p><ins>----</ins> <p><ins>Ennen kuin alan kertoa omaa elämäntarinaani, puhun vielä vähän siitä, miksi näitä kaikki muuttuu paremmaksi -tarinoita on vaikeaa kirjoittaa. Vaikka olen vasta 35-vuotias, teini-iästä on oikeasti pitkä aika. Saatan ehkä muistaa mitä olen sanonut ja tehnyt, ja oikein pinnistämällä muistan, mitä olen ajatellut ja miten se eroaa nykyisistä ajatuksistani. Mutta se, että muistaisi, miltä asiat ''tuntuivat'', ihan oikeasti kouriintuntuvasti, on yhtä mahdotonta kuin saada pitää kiinni vuosien takaisen unen fiiliksistä.</ins> <p><ins>Me aikuiset (sillä sellaiseksi itseni lasken) muistamme usein asiat väärin ja luulemme, että teini-ikäisinä muistutimme nykyistä itseämme enemmän kuin todellisuudessa olisi mahdollistakaan. Kaikkia vanhoja tapahtumia alkaa tarkastella uudessa valossa, kun on saanut kokemusta. Kokemus antaa kaikelle tapahtuneelle jonkinlaisen tarkoituksen ja tulkinnan. On oikeasti vaikea muistaa, miksi tuntui niin rankalta, kun ei pystynyt seksiin ensimmäisellä kerralla (katso [penismonologi]ni) ja joskus on vaikea edes ottaa tosissaan jotain ahdistuksenaihetta, joka lapsena tuntui ylittämättömältä - kuten se, että sanoi jotain väärin tai kokeili pyyhkimällä sormea tarhan seinään, oliko siinä kakkaa.</ins> <p><ins>Mutta minä yritän muistaa, mikä kaikki oli vaikeaa, ja jos muistankin sen huonosti, ei se ole merkki siitä, että minulla olisi ollut helpompaa nuorena - vaan siitä, että kaikki todella muuttuu paremmaksi, niin paljon paremmaksi, että vanhoja huolia on vaikeaa muistaa.</ins> <p><ins>----</ins> <p><ins>Minä olin aika syrjäänvetäytyvä lapsi. En ollut suorastaan hiljainen, mutta juttelin ehkä enemmän aikuisten kanssa. Koulussa en varsinaisesti pyrkinyt kenenkään seuraan. Minua kiusattiin silloin tällöin esimerkiksi tuuppimalla tai nimittelemällä. Olin kuitenkin sen verran etäinen ja outo, ettei kiusaajilla ollut oikein tarttumapintaa. Fyysiseen kiusaamiseen vastasin jonkinlaisilla vastarinnalla, eikä kimppuuni ollut siksi kovin houkuttavaa käydä. Mutta kun meni lapsiporukoiden ohi, kun kulki ahtaissa paikoissa, sai usein pelätä heittoammuksia tai porukalla kimppuun käyviä ääliöitä.</ins> <p><ins>Vaihdoin aktiivisesti elinympäristöäni. Sekä yläaste- että lukiovalintani tähtäsi siihen, että pääsisin kauemmas ilkeästä massasta ja sellaiten pariin, jotka - jos nyt eivät jotenkin kaltaisiani - olisivat piittaamatta siitä, millainen olen, ja antaisivat minun vain olla. Ja kuten [yhteisöjen laki] kertoo, tällä tavoin päädyin lopuksi kaltaisteni pariin.</ins> <p><ins>Mutta sitä ennen oli pitkä matka. Yläasteella kiusaamiseni ei loppunut, sitä ei vain tapahtunut enää omassa luokassani. Lisäksi noin 4. luokalla alkanut eristäytyminen oikeastaan voimistui yläasteella. Tässä iässä monet hakevat tunnustusta kaikin keinoin. Minulla oli alusta alkaen sellainen tunne, että muiden säännöillä pelaaminen olisi ylivoimaista. En jaksanut oikeasti edes harkita, että alkaisin laukoa tuhmia vitsejä, polttaa tupakkaa tai hengata jengissä. Silloin se tuntui ikuiselta eristäytymispäätökseltä, mutta nyt se tuntuu pelastukselta, jonka vuoksi en joutunut myymään itseäni massoille. Eristäytymiseni salli minulle osittaisen vapautuksen [tyylistä]. Lisäksi meillä oli tietokoneista ja matematiikasta kiinnostunut porukka, johon oli hyvä kuulua. En kuitenkaan oikein jakanut näiden kavereitteni arvopohjaa.</ins> <p><ins>Minä en siis rakentanut identiteettiäni enkä elämääni sen varaan, mikä oli tyylikästä, mageeta tai suosittua. Minkä varaan sen sitten rakentaisin? Tämän tunteen minä muistan vieläkin: kun olin päässyt eroon kaikista raskaista ja vaikeista ihmisistä, olin aika tyhjän päällä. Lukioaikanani kaipasin tunnustusta. Halusin, että minusta pidetään. Halusin olla haluttu. Halusin, että minulla olisi jokin tarkoitus, ja että tietäisin olevani jotenkin hyvä tai hyödyllinen.</ins> <p><ins>Ihmiset minut loppujen lopuksi pelastivat. Lukion alusta lähtien aloin tavata yhä enemmän ihmisiä, jotka eivät olleet vain siedettäviä vaan oikeasti mielenkiintoisia, sellaisia ihmisiä, joiden kanssa puhuminen tuntui innostavalta. Ne olivat minun ''omia'' ystäviäni - eivät asuinpaikkojen ystäviä, joihin tutustuu siksi, että liikkuu samalla alueella, eivät harrastusystäviä, vaan ihan oikeita ystäviä, joiden kanssa ollaan toisen ominaisuuksien vuoksi ([ihmisten arvon aliarviointi]).</ins> <p><ins>17-vuotiaana minulla oli ensimmäinen selkeästi oma kaveripiirini. 18-vuotaana meillä oli kaikenlaisia hankkeita (kuten aihekohdistuneet BBS:t ja Halzagurkin jokin -larppiseurue), jotka keräsivät lisää mielenkiintoisia ihmisiä. 19-vuotiaana olin päässyt kokeilemaan seurustelua, ja vaikka ensimmäiset suhteet olivat kammottavaa härdäystä, ne lievittivät oloa, että minun tarvitsisi osoittaa jotain. 19-vuotiaana minulla oli myös jo jonkin verran työkokemusta; olin varmaan syntynyt onnellisten tähtien alla. 20-vuotiaana sain jo ensimmäisen lapseni (noin kuudennessa suhteessani).</ins> <p><ins>Tämä kaikki osoittaa minusta, kuinka täydellisesti ''kaikki'' puuttuu yhdessä vaiheessa elämää. Ei ole mitään, mikä antaisi suunnan tai auttaisi eteenpäin. Mitä oikein pitäisi tehdä? Mitä elämässä pitää tehdä? Mitä helvettiä minun pitäisi tehdä? Mistä voin tietää, että olen minkään arvoinen? Yhtaikaa pitäisi näyttää, että on haluttu kaverina, rakastajana, työntekijänä, vapaaehtoistoimijana ja kansalaisena. Ja kun lapsuuden velvollisuudet ja oikeudet pitää samaan aikaan purkaa, on todella vaikea uskoa, että tulevaisuudessa varmasti kaikki alkaakin näyttää mielekkäältä.</ins> <p><ins>Mutta alkoi. Ihmiset alkoivat kuunnella. Minun ajatuksiani alettiin arvostaa. Ihmiset oikeasti ''halusivat'' kuulla, mitä minulla on sanottavana, jopa siinä määrin, että tämän nettipäiväkirjan kirjoittaminenkin tuntuu todelliselta kommunikaatiolta. Opin, että olin itse asiassa hyvä ja aikaansaava ihminen. Näin esimerkkejä siitä, mitä kaikkea muut ''eivät osaa'', ja tajusin osaavani tosi paljon. Tajusin myös, että nörttienkin [suosittuus] on ansa, jossa ihminen juoksee loputtomasti epämääräisten vaatimusten perässä saamatta koskaan selville, mitä oikein odotetaan.</ins> <p><ins>Ennen kaikkea opin, kuinka paljon ihmiset oikeasti kaipaavat minun rakkauttani, huomiotani ja huolenpitoani. Maailmassa on huomiota kaipaavia ihmisiä niin paljon - miten on mahdollista, etteivät he vain yksinkertaisesti ala jutella keskenään? Ei tarvitse olla minkäänlainen "saadakseen" seurustelukumppanin, pitää vain tarpeeksi selkeästi sanoa, että kenet kumppanikseen haluaa. Ei tarvitse odottaa aloitteita, eikä tarvitse pelätä.</ins> <p><ins>Tämä kirjoitus on ollut aika yleisellä tasolla, ja olisin halunnut kirjoittaa siihen enemmänkin yksityiskohtia. On oikeastaan tärkeää, että kävimme kavereiden kanssa meidän sukumme mökillä lukioaikoina. On olennaista, että julkaisimme mod-musiikkikokoelmia. Ei saa unohtaa, että kävelimme öisin ja puhuimme ihmissuhteista. Eikä saa unohtaa kielteisiä asioita. Ei saa koskaan unohtaa, kuinka järkyttynyt olin, kun tajusin, kuinka paljon ''minun'' mielipiteeni voi satuttaa ihmisiä. Yksi tyttökaverini oli kaksi päivää rikki, kun satuin olemaan ilkeällä päällä. Eikä saa koskaan, ''koskaan'' unohtaa, kuinka kaverini hyljeksivät minua kun minä hyljeksin heitä. Yliopistossa minulla tuli pikku hiljaa elämäni kolmas oma kaveripiiri.</ins> <p><ins>----</ins> <p><ins>Mutta yleisellä tasolla haluan sanoa sinulle tämän, kuka oletkin: jos sinusta nyt tuntuu, ettet tiedä, mitä tekisit, niin oikeasti jossain on ihmisiä, jotka tarvitsevat juuri sinua. Parin korttelin päässä on ehkä vanhainkoti, jossa jokainen ilahtuisi, jos saisi kuulla nuoren, raikkaan äänen. Pihan lapset ehkä pitävät sinua sankarinaan, jos näytät heille tempun keinussa. Firmajohtajilla on eränkäyntiseura, joka kaipaa nuorta verta. Yöllä metsässä järjestetään tanssibileet, jotka tulevat sitä paremmiksi, mitä enemmän niissä on osallistujia. Se kaunis tyttö/poika, jonka et voi kuvitellakaan olevan kiinnostunut sinusta, tulee hyvälle mielelle, kun rehellisesti sanot, kuinka kaunis hän on. Ammattiliitot, harrastusjärjestöt, valtion koneisto, yritykset, vapaaehtoisjärjestöt - kaikki vain toivovat, että jostain löytyisi joku, jolla olisi aikaa ja tarmoa organisoida toimintaa.</ins> <p><ins>Sinä et ehkä löydä sitä paikkaa, jossa olet hyödyllinen, tänä vuonna tai neljänä seuraavana. Mutta sillä aikaa voit miettiä, mikä oikeasti on juuri sinulle arvokasta, ja kun tarpeeksi pitkään kuljet erilaisissa paikoissa, ennen pitkää tulee vastaan ainakin yksi, jossa sinua tarvitaan.</ins> <p><ins>* [hätä] * [päivä] * [kategoria: elämäntavat] * [viesti siitä, mitä haluaa toiselta] * [tarina] * [merkityksetön tarina 2] * [kaunis ihminen] * [millaisia ihmiset sattuvat olemaan]</ins> Fri, 17 Oct 2014 12:11:57 +0000