Olipa kerran auvoinen kylä, jonka asukkaat olivat hyviä murahtelemaan. He murahtelivat, kun oli kaunis sää, he murahtelivat tavatessaan toisensa, ja ennen kaikkea he murahtelivat, kun jotain uutta ja jännittävää tapahtui. Ja nyt oli todellakin jännittävää tiedossa. Oli nimittäin tullut tieto, | että kylään oli saapumassa kulkukauppiaita. Tämä oli erittäin erikoista kylälle, joka oli syrjäseutua ja kaukana tärkeistä kauppareiteistä. Kylän lapset eivät malttaneet odottaa ja siksi kerääntyivät kylän reunoille tähystelemään tulevia matkalaisia. | Aamun sarastus kultasi kaukaiset vuoret. Kevyt arotuuli pyöritteli maan kuolleista lehdistä pieniä ilmassa kieppuvia patsaita, jotka hajosivat osuessaan toisiinsa tai tuulen taas laantuessa. Murahtelu kasvoi, jännityksen pystyi tuntemaan ilmassa. Viimeinkin kaikui ilmoille innokas murahdus: kukkuloiden välissä, lammassolassa osui matkasaattueen kärkinaisen visiiriin matalalta tuleva auringon säde. | Siinä ei kestänyt kauaa, kun kylän päällikkö sai kuulla matkasaattueen ilmaantumisesta ja käski heti valmistautua kunniakkaaseen vastaanottoon. Saattueet ovat aina mahdollisuus oppia yhtä sun toista ja olisi suuri suru, mikäli matkalaiset eivät tuntisi itseään hyvin vastaanotetuiksi. Sitä paitsi varakkaammat kyläläisistä saattoivat haalia itselleen kauempaa tuotuja arvoesineitä. | Mielenkiintoinen kysymys vain oli se, mitä tällä kertaa ehkä oli saatavilla. Väkijoukossa kulki jännittynyt murahdus: olisiko siellä kahvinkeittimiä? Ankankoulutuskarsinoita? Koulutodistuksia, joihin aina ilmaantuu oma nimi? Vieraat kävelivät rauhallisesti vaaleanpunaista mattoa pitkin piittaamatta ympäröivistä murahduksista.