Olen ollut avioeron jälkeen vähän varovaisenpuoleinen
kaikenlaisessa, varsinkin lupaamisessa. Olen lopettanut kaksi
suhteentapaista siksi, etten ole tuntenut halua panostaa niihin, ja
olen aika lailla yrittänyt pitää huolta, että teen ihmisille selväksi,
millä mielellä olen liikkeellä. Tämä tosin on jäänyt usein yritykseksi:
mieleni on muuttunut ihan tarpeeksi usein, että kaikenlaiset manifestit
ovat olleet aika turhia (kuten [monisuhteiden säännöt]).
käytännöt]).
Yksi asia, joka minua on vaivannut, on se, vaatiiko hellä ja
läheinen suhde kahden ihmisen kesken sitä, että on toisesta jotenkin
riippuvainen. riippuvainen; siitä olen jo aika varma,
että [mustasukkainen] ei tarvitse olla. Olen pysynyt hyvin
tarkkaan riippumattomana ja yrittänyt pitää riippumattomina nekin,
jotka kanssani ovat tekemisissä; ja samalla olen pohtinut, voiko tällä
tavoin saada mitään kunnon ihmissuhdetta aikaan ylipäänsä. Nyt tajusin
yhdellä kertaa, että vaikeudet riippumattomissa suhteissa ja uusien
ihmisten houkutus johtuvat samasta asiasta: innostuksen
heijastumisesta.
Olen aina ajatellut, että ihmisille osoitettu ystävällisyys
(mieluusti aito ystävällisyys, joka saa alkunsa pitämisestä) saapuu
jollain tavoin takaisin osoittajalleen; jos ei muuten, niin
yleisenä arvostuksena. siitä saa yleistä arvostusta ja
[kunnioitus]ta. Kuitenkin olin jotenkin jättänyt huomiotta, että
suurimmasta osasta ystävällisyyttä palkinto on aivan välitön. Hymy
useimmiten palkitaan hymyllä, leikkiin mukaan pyytäminen mukana
leikkimisellä, ja ihmiset, joista osoittaa pitävänsä, ovat rennompia ja
ystävällisempiä sen jälkeen. Ylipäänsä, innostus heijastuu takaisin.
Kun on innostunut jostakusta tai jonkun kanssa olemisesta, toinen
innostuu siitä innostuksesta, jota hänelle osoitetaan.
Jos on hirmu varovainen ihmisten suhteen, nämä heijastavat
varovaisuutta. Hämmentävän usea tapaus selittyy sillä, etteivät ihmiset
halua tulla torjutuksi ensimmäisinä. (En tosin ihan tajua, miksi
ihmisillä on tämä taipumus: [pelko]: jos olisi
joka tapauksessa tullut torjutuksi, ei ole nähdäkseni mitään iloa tai
hyötyä siitä, että onnistuu torjumaan toisen ensin.) Hyvässä
tapauksessa ystävällisestä suhtautumisesta muodostuu luottamus, jossa
kumpikaan osapuoli ei tarvitse jatkuvia vakuuksia siitä, että on vielä
jonkun arvostama. Huonossa tapauksessa, erityisesti, jos joku on pitkän
aikaa elänyt vähemmällä ystävällisyydellä kuin tarvitsisi,
ystävällisestä suhtautumisesta muodostuu standardi: jos joku on
osoittanut olevansa kiinnostunut, ei välinpitämättömämpi käytös enää
kelpaa.
Ihmiset ovat enimmäkseen niin varovaisia toistensa suhteen, että
kahden tuntemattoman tavatessa innostus voi lähinnä vain lisääntyä.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että kahden tuntemattoman sanoessa tai
näyttäessä toisilleen, että haluavat olla toistensa kanssa tekemisissä,
on valtava potentiaali keskinäiseen innostukseen, koska vertailukohta,
aiempi keskinäinen suhde, on niin etäinen. Siksi uusien ihmisten
huomionosoitukset tuntuvat erityisen palkitsevilta ja uudet ihmiset
ylipäänsä houkuttelevammilta kuin ne, joihin on ehtinyt jo muodostaa
jonkinlaisen suhteen. Mutta sellaiset yhteisöt,
[yhteisö]t, jotka suhtautuvat tarpeeksi avoimesti ja
ystävällisesti tulijoihin, pystyvät pitämään jo tuntemattomien välisen
standardin korkealla. Voisi luulla, että tämä tekee elämästä tylsää,
mutta kokemuksesta voin sanoa, että yltäkylläisyydessä on hyvä elää: se
tekee tyytyväiseksi tavalla, joka ei ruoki ahneutta vaan altruismia.
[...]