(Selitys alkaa taas juuri toisesta päästä...)
[...]
Ennen kaikkea yhdessä aikaa viettävien ihmisten muodostuminen
ryhmiksi näyttää olevan yksinkertaisesti biososiaalinen taipumus, jota
ei tarvitse selittää sen kummemmin kuin vaikkapa sukupuoliviettiä.
On selvää, että tarve, jota se palvelee, on
Ryhmäytyminen selvästi palvelee ihmisten yhteistyöllä
selviytymisen tukeminen. tarvetta selviytyä
yhteistyöllä. Luottamusta voi syntyä jopa siitä huolimatta, että
ryhmän jäsenet kohtelevat toisiaan huonosti: usein käy niin, että
autoritäärisestä opettajasta tulee jonkinlainen ennustettava,
jumalallinen voima, johon suhtaudutaan huvittuneen harmistuneesti, ja
alun perin vakavasta uhmasta muodostuu ajan mittaan tuttavallista
nahistelua, jolla vahvistetaan yhteisössä vakiintuneita asemia. En
väitä, että tämä on välttämättä hyvä asia, mutta näin näyttää helposti
käyvän. Myös esimerkiksi koululuokan toiminta tulee luonnostaan
paremmaksi sujuvammaksi ajan mittaan, kun ryhmän
jäsenet oppivat, mitä toisilta voi odottaa.
Kuitenkin on hyvä tajuta, että vaikka henkilökemia-ajattelu tukee periaatteessa [yksilö]llisiä arvoja (ihmiset valitsevat kaverinsa sen perusteella, keitä arvostavat) ja ryhmäytymisajattelu [yhteisö]llisiä arvoja (tärkeää on vain olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa), kumpikaan ei toimi, mikäli yhteisöt käyttävät ylivaltaa jäseniinsä. Sielujen sympatia edellyttää vastavuoroisuutta ollakseen todella tuotteliasta, ja kunnollinen ryhmäytyminen edellyttää sitä, että ''jokainen'' hyväksytään ryhmään ''sellaisena kuin on''.
Yhteensopivuuden ylikorostuminen kulttuurissamme kuitenkin aiheuttaa, että ihmiset arvioivat väärin itselleen tuntemattomien arvon ystävinä ja tuttavina. Jos ihminen ei osaa ottaa huomioon sitä, että osa omasta ja toisen vaikeasta olosta johtuu siitä, ettei ole ehtinyt muodostua yhdessä toimimisen käytäntöjä ja luottamusta, hänestä vaikuttaa, että luonteet soveltuvat huonommin yhteen kuin todellisuudessa. Sosiaalisten suhteiden muodostumisen suurin ongelma on se, että uusien ihmisten kanssa on vaikeaa olla tekemisissä niin kauan, että muodostuisi jokin syy yhdessäololle. Ryhmäytymisprosessin tiedostaminen on yksi tapa helpottaa tätä vaikeutta.
Yksi ilmenemismuoto ongelmasta on se, että suomalaiset aliarvostavat julmasti kanssaihmisiään, joiden kanssa eivät ole säännöllisesti tekemisissä. Kyllä minunkin ympärilläni on paljon rajallisia ja tyhmiä ihmisiä, mutta korkealentoisten keskusteluiden käyminen ei ole ainoa arvo, jota ihmisistä saa. Jokaisesta ihmisestä voi oppia... lahjakkaille, [erikoista] rakastaville sopeutujille ([ihmisen laumakäyttäytymisen kolme perustyyppiä]) on erityisen vaikeaa huomata, että mundikset, tavalliset ihmiset, ovat poikkeuksetta jollain tavoin mielenkiintoisia. Heillä ei riitä motivaatiota pitää yllä suhdetta niin pitkään, että toinen alkaa avautua. (Sopeutujat itse nimittäin ovat erittäin hyviä tulemaan toimeen keskenään lyhyellä luottamuksenmuodostusajalla.)
Tämä ajattelu pätee myös toiseen suuntaan. Ne ihmiset, joista pitää, ovat vähemmän erikoislaatuisia kuin äkkiseltään ajattelisi. Se ei tarkoita, että he olisivat vähemmän arvokkaita, vaan he ovat arvokkaita toisella tavalla: siksi, että ovat mukavia, ''ja'' juuri heidän kanssaan on oikeasti tekemisissä. Mutta tämä on minulle toisaalta vähän kuin ideologinen manifesti: ihmiset eivät ole tärkeitä siksi, ettei kukaan muu voisi olla heidän tilallaan, vaan siksi, että sattuvat olemaan juuri sitä, mitä ovat.
[...]