Kirjoittaessani noin vuosi sitten sivuja [riitelemisen tärkeydestä] ja siitä, kuinka [riiteleminen mädättää], en varsinaisesti vielä huomannut asiaan liittyvää ongelmallisuutta. Totesin vain vahingossa kirjoittaneeni kaksi toisilleen melkein vastakkaista sivua ja lisäsin siitä muutaman maininnan. Myöhemmin jouduin [kehittävän arvioinnin teoria]a miettiessäni toteamaan, että hyvän ja huonon riitelemisen erottaminen toisistaan on melkein yhtä vaikeaa kuin hyvän ja huonon toiminnan erottaminen ylipäänsä.
Jotta voitaisiin tosissaan tutkia sitä, millainen riiteleminen on hyvää (täyttää tarkoituksensa) ja millainen huonoa tai haitallista, pitäisi olla ainakin jonkinlainen käsitys siitä, mikä riitelyn tarkoitus on: mihin riitelyllä pyritään eli miksi riitoja käydään. Tällaisia päämääriä ovat mielestäni ainakin pahan olon purkaminen, omien etujen saavuttaminen, kulttuurillisen kontekstin muovaaminen, sosiaalisen statuksen rakentaminen, keskustelutaitojen harjoittaminen ja -- uskomatonta mutta totta -- viisauden saavuttaminen.
Jokaisessa päämääristä, ehkä viisautta lukuun ottamatta, on myönteisiä ja kielteisiä puolia. Pahan olon purkamisessa on vaarana se, että paha olo siirtyy jollekulle muulle. Samoin omien etujen saavuttamisessa on ongelmallista, jos nämä edut rikkovat oikeudenmukaisuutta. Riitojen yhtenä päämääränä tulisi olla oikeudenmukaisuuden parempi toteutuminen, ja mikäli vaikutus on päinvastainen, riita on käyty jonkin osapuolensa kustannuksella. Kulttuurillisen kontekstin muovaamisessa tärkeintä taas on riitelijöiden esimerkki: millä tavalla he riitaansa käsittelevätkin, se määrittää tulevan riitelyn ehtoja ja sitä kautta diskursiivisen viisauden kehitystä.
Mutta jos riitelyn päämäärät ovat näin yleviä, miksi puhua ''riitelystä''? Eikö riitely ole jotain järjetöntä, jota harjoittavat ne, jotka eivät kykene asialliseen keskusteluun? Väitän, että '''näin ei missään nimessä ole.''' Kunnollinen riitelytaito on ''tärkeämpää'' kuin kunnollinen keskustelutaito, jonka yliarvostus perustuu harhakuvitelmaan, että tyypilliset konfliktitilanteet voidaan hoitaa "sivistyneesti" -- ja ehkä jopa välttää kokonaan, jos kaikki osapuolet vain osaavat noudattaa tiettyä käyttäytymiskoodia tms. Ihmisten todelliset, merkitykselliset yhteentörmäykset ovat aitoja konflikteja, joissa on pelissä usein, paitsi ihmisten käsitykset ja perustelut, myös heidän tunteensa, elämänasenteensa, arvovaltansa ja joskus vieläkin enemmän.
Olisi sinänsä uljasta, jos ihmiset vain vetäytyisivät eroon riidoista ja pyrkisivät aina käyttämään muita menetelmiä. Yhteiskunta, jossa tämä toteutuisi tarpeeksi laajasti, olisi mielestäni ainakin seuraavilla tavoilla ongelmallinen:
# [yhteisö], jossa vallitsee konflikteja välttelevä asenne, on hyvin altis "eri sosiaalisilla säännöillä" pelaavien muukalaisten / mutanttien väärinkäytöksille; # (tunteellisten) konfliktien todellinen olemassaolo ja niiden vältteleminen tekee yhteisön sosiaalisista säännöistä monimutkaista sotkua, jonka noudattaminen on sietämätön painolasti yhteisön yksilöille; # kunnollinen keskustelutaitokin harjoittuu pohjimmiltaan aidossa riitelyssä parhaiten. Merkityksettömässä sanapyörityksessäkin voi harjaantua, mutta tällainen keskustelu ei edistä viisautta. Tämä ongelma on meidänkin yhteiskunnassamme todellinen ja nähtävissä.
Riitely on siis lähes välttämätöntä, riitely on taito: taito, jota huonosti harjoittamalla tulee pahaksi riitelijäksi ja hyvin harjoittamalla hyväksi.
Entä mikä oikeus minulla on määrittää hyvän riitelyn päämääriä? Eivätkö ne ole yhtä lailla riidanalainen asia kuin kaikki muutkin? Ehkä; minäpä paljastan oman päämääräni: minä pyrin ihmisten kehittymiseen hyviksi. Uskon, että riitelyn tulee toimia työvälineenä tässä prosessissa. Jos joku on valmis kiistämään nämä päämäärät, hän saa tehdä niin, mutta häntä on kaikki oikeus ja syy vihata niillä, jotka pyrkivät riitelyllä hyviin tuloksiin.
Riitelyä nimittäin on erittäin helppo käyttää väärin. Jotkut esimerkiksi suututtavat ihmisiä huvikseen: riitelyn aiheella ei ole heille tosissaan väliä, he vain provosoivat riitelyn itsensä vuoksi. Mihin tällä pyritään, ellei pieneen määrään henkilökohtaista huvitusta ja ehkä sen osoittamiseen, että maailmalla on provosoijalle vähemmän merkitystä kuin provosoitavalle? Millainen ihminen nauttii siitä, että toinen tuntee oikeaa tuskaa esimerkiksi periaatteittensa pilkasta? Onko hän ylpeä siitä, jos saa osoitetuksi olevansa välittämisen yläpuolella?
Jotkut toiset arvottavat ''itseään'' sen perusteella, kuinka "pärjäävät" riitatilanteissa. Tämäkin on väärin. Jos ihmisen itsetunto perustuu muiden huonommuuteen, ei kyseisestä ihmisestä voi olla kuin haittaa ympäristölleen: hänhän näkee jokaisen joko kilpailijanaan, joka pitää kaataa, tai alempanaan, josta ei tarvitse välittää.
Arvioinnin problematiikasta kirjoittaessani jouduin asettamaan vastakkain ne henkiset ja käytännölliset hyödyt, jotka saavutetaan arvioinnilla, niiden haittojen kanssa, joita aiheutuu ihmisten minäkuvan ja itsearvostuksen murenemisesta. Riitelyssä samat arvot ovat vastakkain. On turha lähteä riitelemään asiasta, joka tuottaa vastariitelijälle vain pahaa mieltä, ja on väärin käyttää riitaa hyökkäysaseena. Silti arviointitilanteeseen on sellainen ero, että jos oma tarve riidalle on todellinen ja riitelytapa oikea, riita on käytävä: muutenhan tehdään vahinkoa sekä osapuolten yhteiselolle että heidän henkiselle hyvinvoinnilleen.
Vastakohtana "sivistykselle", joka tarkoittaa muodollisten kohteliaisuussääntöjen noudattamista, voidaan pitää "kohteliaisuutta", todellista kanssaihmistensä huomioon ottamista. Olen edelleen sitä mieltä, ett[ei voi olla hyvä olematta kohtelias]. Kun konflikti ei salli jonkin tietyn tason kohteliaisuutta, ajaudutaan vain seuraavan tason kohteliaisuuden säännöstelemään tilanteeseen: vaikka riitaantuisit siitä, saako auton parkkeerata tuonne tai tänne, et saa ampua riitakumppaniasi... eikä ole oikea toimi panna kostoksi hänen kenkäänsä nastojakaan. Mutta kohteliaisuuden vaatimus pysyy: kun mietitään konfliktitilanteessa käytettäviä keinoja, on hyvä erottaa toisistaan keinon alhaisuus ja äärimmäisyys. Äärimmäisiä keinoja tarvitaan, kun vastustaja käyttää äärimmäisiä keinoja, kun taas alhaisia keinoja ei käytetä koskaan. Esimerkiksi epärehellisyys ja panettelu ovat varsin alhaisia keinoja, julkinen häpäisy kohtalaisen äärimmäinen.
Miten ihmeessä tappamiset ja julkiset häväistykset liittyvät viisauteen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen? Todellista viisautta on viisaus jokaisella kanssakäymisen tasolla. Jos osaat käyttäytyä sivistyneesti vain keskustelutilanteessa, saatat olla avuton silloin, kun kohtaat todellisen riidan, jota ei pysty etäännyttämään itsestä. Jos osaat riidellä hyvin keskustelullisesti muttet muuten, olet silti typerys tilanteessa, jossa joku ampuu sinua ritsalla vailla sen kummempaa syytä. Ihmisten taitamattomuus erilaisissa kanssakäymisen kategorioissa antaa mahdollisuudet heidän hyväksikäytölleen sopivissa tilanteissa. Ihmisen kehitykselle ei ole olennaista vain äly, rohkeus tai kyky puhua vakuuttavasti; tarvitaan näitä kaikkia, jotta jokaisessa tilanteessa yhteisö pystyisi kehittymään kohti hyvyyttä vailla joidenkin yksilöiden tyranniaa.
Viimeiseksi: väärin on siis riidellä vailla todellista tarvetta ja vailla pyrkimystä hyvään.
[kategoria: sosiaalisuus]