Pikkuinen (II osa)
Ehkä kaikkein hämmästynein olen siitä, kuinka moni vuosi on ehtinyt kulua ilman, että olisin päässyt eroon surullisuudestani. Se on niin voimavarani kuin ongelmanikin: sen takia ihmiset pitävät minusta, sen takia he eivät ehdi huomata minua ollessaan innoissaan omasta elämästään. Maailmani on kaunis vain niille, joilla on sille aikaa.
Surun lisäksi minulla on varaa itseironiaankin. Olen aina arvellut, että rauhallisuus ja harkinta riittävät suojaamaan vahingoittumiselta. Ehkä minun olisi viimeinkin aika lakata pitämästä siitä kiinni. Olen muutoksen edessä.
Minusta on ärsyttävää se, etten itse saanut valita muutoksen ajankohtaa. En saanut valita, milloin pikkuinen jätti minut oman onneni nojaan, tai milloin hän kyllästyi siihen, kuinka yritin saada elämistämme samoja. Minä en ollenkaan tiedä mitä onnellisuus on. Olenko milloinkaan halunnut mitään? En pysty muistamaan.
Tiedän jo valmiiksi ongelmani, ja minun pitäisi muka alkaa elää. Hah. Mitä odotan elämältä? Voiko olla, että ainoa motiivini yrittää pelastaa pikkuinen oli päteä häneen nähden? En ymmärrä itseäni. Aina, kun tunnustelen, mitä haluan, näen vain kapeita violetteja muotoja; kun yritän miettiä, mitä on onnellisuus, näen absurdin kuvan mökistä, jossa asuu onnellinen kaksilapsinen perhe. Enkä ole niin hyvä pettämään itseäni, että voisin sulkea tietoisuudestani ulos sen, että kyseessä on vain hegemonistinen illuusio.
Mietin tätä taas kerran kadulla kulkiessani. Sitten tajuan, ettei minun pitänyt ajatella, vaan katsoa. Ympärillä olevat muodot kiinnostuvat minusta, kun käännän huomioni niihin - ikään kuin silmäni sanoisivat niille: "Hei, millaisia te olette? Olen teistä kiinnostunut." Maailma vastaa, kun kyselen siltä.
Olen elänyt liian kauan miettien ja tutkien.
Voin tarttua lähellä kulkevaan ihmiseen, jos minua huvittaa. Jos hän pelästyy, se on sääli, mutta hän tointuu. Haluan tehdä itselleni selväksi, että saan tehdä kaikenlaista. Säätely kääntyy vastakohdakseen kuin portti, joka on toiselta puoleltaan vihreä mutta toiselta vaaleanpunainen.
Olen riemuissani kokemisesta. Näin sen olisi pitänyt mennä jo kauan sitten! Kokeilen ottaa muutamia tanssiaskeleita; ne eivät epäonnistu, vaan saavat luonnostaan lisää voimaa. Maailma houkuttelee minua tanssimaan. Hymyilen tajutessani, miten onnellinen olen. Minun pitää vain noudattaa tunteitani vähän aikaa. Sitten voin taas tarkkailla.
Yllätyn huomatessani tunteitten ohjailleen minut pimeään tilaan, jossa kaikuu jazzahtava musiikki. Ympärillä olevilla ihmisillä on kasvoillaan erilaisia tököttejä, jotka on tarkoitettu peittämään ihon luonnollinen tila: meikkejä. Olen aina halveksinut meikkejä, mutta nyt päätän kokeilla niitä. Ajatus on niin hullunkurinen, että purskahdan nauruun. Kukaan ei kiinnitä huomiota. Se ei sentään ole muuttunut.
On hämmästyttävää, että pystyn huomaamaan, mikä tuntuu hyvältä ja mikä huonolta. Olen ajautunut nyt niin kauas oman elämäni tarkasta seuraamisesta, että on ihme, että edes tajuan, mitä olen milloinkin tekemässä. Sivistynyt, hieman sekopäinen jutteleminen ympäröivien ihmisten kanssa on yksi niistä asioista, joita juuri huomasin tekeväni. Päähäni pälkähtää ajatus, että ruumiini on varmaankin muuttunut robotiksi, joka tekee juuri sellaista, mitä haluaisinkin sen tekevän, ilman että minun tarvitsee välittää sen toiminnasta.
Kynttilät, ilma ja maa enteilevät menestystäni, kun nousen pöydästä yhtaikaa toisen ihmisen kanssa. Menemme toisiamme kosketellen kauemmaksi muista ihmisistä. Yksi niistä asioista, joissa en oikeastaan ole ollenkaan kokematon, on seksi. Minusta on hauskaa, että niitä, joilla on ollut monia seksikumppaneita, arvellaan yleensä kokeneiksi seksin suhteen, kun asia on oikeastaan juuri päin vastoin. Mutta en halua enää tässä tilassani arvostella heitäkään. Minä saan toiselta ihmiseltä hyvää tunnetta ja hän minulta; se riittää.
Kun seuraavana aamuna taas tapaan pikkuisen, hän tietysti valittaa minulle. Mutta ehkei hän valitakaan minulle siksi, että muutan hänen elämäänsä niin paljon normaalimmaksi, vaan siksi, ettei hän enää itse uskalla elää ja jonkun on oltava syyllinen. Tajuan, ettei minun olisi koskaan pitänyt ottaa vastuuta itselleni, ja sanon sen hänelle. Ilmeisesti hän ei ymmärrä, mitä tarkoitin.
On kaunista, miten kaikki tapahtuu, miten vain voi ennustaa. Eikö ennustaminen perustukin siihen, että maailmassa on valtava määrä asioita, jotka voivat edetä vain yhdellä tavalla, ellei tapahdu jotain aivan odottamatonta? Niinpä seuraan, kuinka pikkuinen saa takaisin siipensä, lentää yli kaikkien ihmisten, on uudestaan ylempi ketään. Tunnen olevani melkein kunnioitettu, että hän salli minun näinkin pitkään estää häntä tekemästä tätä.
En ole vihainen, tietenkään. Ymmärtäisipä hän sen.
Mutta jossain elämämme vaiheessa, kun emme enää tunne toisiamme edes sen vertaa, että osaisimme piruilla toisillemme, kohtaamme tietenkin jälleen. Sekin on melkein yhtä väistämätöntä, kuin kaikki muutkin tapahtumat. Mutta mitä silloin tapahtuu, sitä en osaa sanoa, koska minä itse olen ajatusteni ulottumattomissa. Sillä välin rämmin ympäristöni suomassa vaahtokarkkisumussa...
En ole vieläkään hullu, vaikka moni minua varmaankin jo sellaisena pitääkin. Hulluuden raja on vielä pidemmällä. Suru on mennyt pois; sitä suren jonkin verran, paradoksaalista kyllä. Samaan tapaan kuin rakastan kaatosadetta, joka huvikseen kastelee minut vain, jotta voisin olla tyytyväinen kuivuessani, suru menee ja tulee muistuttaakseen minulle, mitä elämä voi olla.
Mitä elämä voi olla, todellakin. Sitä eivät ihmiset tajua. Jos heille antaisi käsiin puun, he kasvattaisivat sitä, kunnes yksi oksa täyttäisi heidän tajuntansa. Ihmisten käyttäytyminenkin on niin johdonmukaista, että he vain seuraavat omaa elämänlankaansa. Siksi minun onkin muistutettava itselleni, että ennustaminen on halveksimista. Olen halveksinut elämässäni jo tarpeeksi, ehkä kolmenkin ihmisen edestä.
Lopuksi minulla on vain yksi unelma. Joskus vanhana kiipeän kukkulan huipulle. Siellä on kivirinki, jonka olen rakentanut nuorempana. Lapseni tietävät siitä, ja kun astun sisään, he tuntevat tuulahdukseni ohimoillaan. Minun elämänlankani solmuista, jotka on solmittu toisiinsa yhä uudelleen, avaan vain tarpeeksi monta nähdäkseni, että lanka on lopussa. Ja silloin minua huvittaa taas, koska muut ihmiset näkevät vain kuolleen ruumiini.
Pikkuinen rakastaa minua. Ei saa etääntyä maailmasta liikaa. Kaikki, mitä aikaisemminkin tein, sen seuraukset, vuorovaikutus on yhä olemassa. Tunteet ovat kaikki, mitä on. Niin minä kuin muutkin keräämme ympärillemme maamerkkejä siitä, mitä oikein olemme olleet. Mutta kun menemme pois, jäljelle jää vain astiallinen kuplivaa kaasua.
[kategoria: vanhat www-sivuni]