!!! Kynttilänpäivänä 1329
Tänään minut tuotiin pyhän Veronikan luostariin. Istun kovanpuoleisella mutta puhtaalla sängyllä, vieressäni on pöytä ja sillä kynttilä, ja kapeasta ikkunasta tulee viileä tuulahdus muttei näy juuri muuta kuin muutama tähti. Minä olen kai virallisen päiväjärjestyksen mukaan rukoilemassa, kuten muutkin nunnat; ihmettelenpä, kuinka moni oikeasti vaivautuu uhraamaan ajatuksiaan Herralle vielä illan pimeinä tunteina, kun koko päivä on tehty samaa niin työn ohessa kuin yhteisissä hartauksissakin. Ehkä suurin osa heistä ottaa vihdoin pois kaavun, oikaisee vuoteelleen, tutkii hetken vartaloaan jota kukaan muu ei täällä saa nähdä saati koskea, ja vaipuu unelmoimaan siitä kaikesta, mitä ulkona on. Tai ehkä he vain vaihtavat yömekon päälle, asettuvat vuoteelle ja yrittävät olla ajattelematta sitä, minkä luota ovat tänne lähteneet.
Minä olen pitkään tiennyt tulevani tänne, mutta en tarkalleen tiedä, miksi. Kun kysyin sitä isältä, hän sanoi vain, ettei tyttöjen pidä kysellä miesten asioista. Isä on mahdottoman ärsyttävä puhuessaan noin, sillä kai se nyt on minunkin asiani, jos muutan luostariin. Juoruja on kuitenkin helppoa kuulla, ja kaikkein todennäköisimpänä pidän sitä, että isä on vaarassa, koska hänen epäillään sekaantuneen lääninherran vastaiseen juoneen. Minulle on oikeastaan ihan sama, mitä isä tekee, eikä minua sureta, jos suhteet lääninherran sukuun huononevat - samanlaisia koppavia, mielikuvituksettomia ihmisiä kaikki. Kun viimeksi olimme siellä käymässä, arvatkaa, mitä lääninherran poika halusi esitellä minulle? Miekkoja, ihan tavallisia miekkoja, joihin en saanut edes koskea, ikään kuin olisin joku tomppeli tai pieni lapsi, joka ei tiedä, miten miekkaa pidetään kädessä. Eikä hän kuunnellut minua yhtään, piti ilmeisesti itsestään selvänä, että jos tytölle suodaan tällainen armo päästä katsomaan ihan miesten aseita, niin he ovat niin kiitollisuudesta pakahtua, että heidän tulee päästää vain ihailevia huokauksia.
Niin tai näin, yhden asian olen huomannut. Harva ihminen pystyy vastustamaan sitä, että osoittaa kiinnostusta häneen tai hänen omiin kiinnostuksensa aiheisiin. Meidän asemestarimme tiesi hyvin, ettei tytöille ole sopivaa opettaa miekkailua, mutta kuka voisi vastustaa kiusausta vähän näyttää lapselle, kun hän tulee joka päivä tervehtimään ja innoissaan seuraamaan työtä, ja kun muiden silmä välttää? Kuinka kauan kunnianhimoinenkaan aseenkantaja jaksaa esittää, ettei piittaa lapsen seurasta, jos tämä on ainoa hänelle säännöllisesti puhuva tyttö? Ja lähes jokaisella on jotain annettavaa, jos ei muuta, niin omat toiveet ja unelmat... niitä minä olen kuullut paljon, minä olen unelmien tyttö.
[kategoria: keskeneräiset]