[...]
Luonnonsuojeluaatteen yhteydessä kehittyi toinen tapa ihailla
luontoa. Jotkut edustavat ajatusmaailmaa, jossa ihminen on singottu
erilleen luonnosta ja ainoana moraalinen, mutta paha: luonto on hyvä,
ihminen paha, ja ihmisen luonnolle tekemä "vahinko" on korjattava.
Vahingolla tarkoitetaan yleensä ihmisen tekemiä muutoksia, vaikka
luonto ei ole luonteeltaan muuttumaton, vaan muuttuu mittakaavattomasti
-- ts. ei ole sellaista tarkastelumittakaavaa, jolla luonnon vaihtelu
tasautuisi pysyvyydeksi, staasiksi. (Joillekin ihmisen ja luonnon suhde
on myös [oikeudenmukaisuus]kysymys,
oikeudenmukaisuuskysymys, missä on minusta järkeäkin.
Edelleen tarkastelen tätä moraalikysymystä [lasten oikeutuksesta]
puhuvalla sivulla.)
[...]
Luonto ei ole oikeudenmukainen. Se ei tasaa muttei myöskään kärjistä
eroja lastensa elinmahdollisuuksissa. Oikeudenmukaisuus
[Oikeudenmukaisuus] on ihmisten vastuulla. Ja koska luonto
on tällä tavoin rajaton ja moraalisesti riippumaton, sitä ei voi
vahingoittaa. Luonto sulkee sisäänsä kaiken, senkin, mikä ihmisistä
näyttää pahalta. Ihmisten tehtävä on ymmärtää, mikä on
pahaa. pahaa; luonto ei sitä ihmiselle opeta.
[...]