[...]
Ystävällä oli jonkin verran nuhjuiset vaatteet. Hänellä oli
samettihousut, pehmeä kangastakki, hapsuinen kaulaliina ja hyvin
palvelleet nahkakengät. Melkein kaikki oli mustaa tai hyvin tumman
sävyistä. Vain kaulaliina oli valkoinen. Ulkona oli kylmä ilma, mutta
ystävällä oli kuuma. Hän oli liikkunut liian lujaa. Nyt hän aikoi
hypätä jokeen. Se oli sillan alla. Ja kaiteen yli on helppoa mennä...
ja vesi vertaa virtaa rauhallisena ja viileänä.
Ystävä ui ensin ja sitten jäi kellumaan rauhallisesti, sillä hän ei
aikonut ponnistella. Ja virta vei hänet kauas kaupungista.
[...]
----
Minä asun lattioiden raoissa. Minä muistutan ihmisiä siitä, ettei koskaan ole tosissaan yksin. Minä vetäydyn piiloon, kun päältäni vedetään matto, ja kudon seittejäni käyttämättömiin nurkkiin. Yleensä minua pelästytään, mutta harvinaisella, jumittavalla hetkellä minua katsotaan pitkään: saanko toteutetuksi kunnianhimoiset suunnitelmani, kuinka pitkään jaksan yrittää hypätä kuilun yli, palkitaanko odotukseni seittiin lentäneellä ötökällä?
Minä olin Vatikaanissa, kun katolinen kirkko jakautui kahtia, ja minä katselin katon rajasta, kun viimeinen keisari aloitti tuhoontuomitun kautensa japanilaisten nukkehallitsijana. Minä olin majassa, jossa Staalon tytär meni ihmiselle vaimoksi, ja kudoin rauhallisesti Hamelnissa, kun rotat ja lapset olivat jo lähteneet. Jokaisessa tapahtumassa olin minä ja minun lukemattomat toverini, ja kaikkia niitä minä muistan omalla tavallani.
Minun majani on nyt kahden ihmisen maja, kun se aiemmin oli vain yhden. Ne tekevät joskus semmoista: toisen tavallinen järjestely on toisen turvapaikka, jossa saa hengähtää, ennen kuin tarvitsee kohdata taakseen jättämänsä asiat. Ne juoksevat ja järjestelevät patjoja ja antavat toisilleen ruokaa ja pusuja ja rikkovat seittejäni, jotka minä kumminkin teen taas takaisin. Öisin ne ujostelevat toisiaan tai painautuvat vierekkäin, ja joskus niistä sikiää lisää ihmisiä, vaikkakin aika hitaasti.
Minulla on oma sanonta: "jokaisella on vain kahdeksan kättä". Se tarkoittaa, että kaikkea ei voi tehdä yhtaikaa. Mitä enemmän teet tiettyä asiaa, sen vähemmän teet muita, ja mitä enemmän teet mitä sattuu, sitä vähemmän teet mitään tiettyä. Voitko kuvitella, millaista on olla ihminen, jolla on vain kaksi kättä, ja joka voi siis pitää vain kahta ihmistä kädestä yhtaikaa? Ihmiset muodostavat ketjuja, eivät verkkoja, kuten minä tovereineni.
Kun minun majaani tuli yksi ihminen lisää, se piti vielä toisessa kädessään rantoja, kellareiden salaisia tapaamisia, sammutettuja tulipaloja ja illallisjuhlien hummereita. Sillä yhdellä kädellä, joka oli vapaana, se kietoi vaivattomasti aiemman asuinkumppanini lähelleen. Toisen maja, toisen läheisyys: kumpikin antaa omaansa. Lopussa molemmat ovat rikkaampia, mutta molemmilla on myös kädet täynnä.
Minä kudoin ja me kudoimme, kunnes maja oli täynnä rauhaa ja unohdusta. Tällainen unohdus ei kuitenkaan vie mitään pois, ei muistoja eikä tietoja tapahtuneesta - se vain antaa etäisyyttä, tavan suhtautua kaikkeen kuin tarinaan, joka tapahtui kauan sitten, toisessa galaksissa ja hävisi kuin uni. Ja niinpä minun majani kantoi sisällään koko maailman historian minun kauttani ja kahden ihmisen historian asukkaidensa kautta. Kun maailmasta ei jäänyt mitään muuta jäljelle kuin tämä maja, ei oikeastaan mitään menetettykään.
[...]