[...]
[sefimmo]: [anon-3]: Ylpeys on nöyryyden
vastakohta. Nöyryys ei ole hirmu hieno ominaisuus. Ainakin luulisi että
nöyryyttä hyvänä juttuna ajaisi joku jolle toisten nöyryydestä on
jotain hyötyä... Ja jos tahtoo toisten nöyrtyvän edessään syystä mistä-
en tiedä, tulee aika tehokkaasti todistaneeksi oman tyhmyytensä. Mutta
ylpeys- ylpeys voisi tavallisimmin olla sitä, että pitää jotain
tuotostaan tavattoman hyvänä, esmes vanhemmat ylpeitä lapsistaan,
runoilijat rakastavat omia runojaan, urheilijat saavutuksiaan ja niin
edes päin.
[...]
[atehwa]: Minäkin voisin sanoa jotain ylpeydestä. Ylpeyden voi nähdäkseni jakaa hyödylliseen ja haitalliseen melkein puhtaasti sen mukaan, perustuuko se omaan hyvyyteen vai muiden huonouteen. Kun on ylpeä siitä, että on parempi kuin muut, ylpeys on heikolla pohjalla ja se tekee kantajastaan heikon: tarve olla muita parempi on heikkoutta. Sitä paitsi kilpailevassa ylpeydessä on sekin huono puoli, ettei sitä voi tuntea kovin moni, ellei [itsepetos]ta lasketa lukuun. Ja itsepetos on vielä pahempaa kuin "aiheellinen" ylpeys paremmuudesta.
Omaan hyvyyteen perustuva ylpeys on sen sijaan hyvästä. Jos ei tarvitse olla muita parempi ollakseen itsestään ylpeä, ei tarvitse todistaa muille erinomaisuuttaankaan. Avoin ylpeys, siis kehuskelu, on vähän niin kuin lähentely: on helppoa nähdä, puhuuko toinen rehellisesti ja avoimesti vai peittääkö hän omia ajatuksiaan. Jos rehellinen onnellisuus omasta hyvyydestä ottaa jotakuta päähän, syy on yleensä kuulijan omissa riittämättömyydentunteissa. Silloin on hyvä rukata omaa vaatimustasoaan.
Nöyryydestä en oikein tiedä. Jos tajuaa, kuinka paljon maailmassa on opittavaa, eiköhän siinä ole nöyryyttä tarpeeksi. Jos ei tajua sitä, on yksinkertaisesti sokea.