Ihmiset saavat ilonsa muista [ihmisistä], mutta yhteiselämä on hankalaakin. Toisten ihmisten ottaminen huomioon ja halujen sovittaminen yhteen vaatii työtä. Tämä työ on siedettävää, kun sitä pystyy tekemään silloin ja siinä määrin, kuin haluaa; raskaaksi se tulee, jos suhde on epätasainen, jos toinen on toisen armoilla eikä pääse rauhaan velvollisuuksistaan toista kohtaan.
Tässä on jonkin verran kulttuurillisia eroja ja esimerkiksi itämaiset kulttuurit ovat selkeästi [yhteisö]llisempiä kuin länsimaiset, mutta osa yksityisyyden houkutuksesta on selvästi ihmisten perusluonteessa. Ihminen kaipaa tiettyä suvereniteettia, tilaa, jossa hänen onnellisuutensa ei ole liiaksi kiinni toisten mielenailahteluista. Suuri osa pahoinvoinnista syntyy siitä, että ihmiset tuntevat joutuvansa pingottamaan, venyttämään omaa käyttäytymistään, ennen kuin saavat toisilta turvaa ja hyväksyntää.
Ratkaisuja on kaksi: tehdä laajat ja selkeät säännöt siitä, mitä yksilöltä odotetaan, jolloin ihmiset tuntevat olonsa turvalliseksi (joskin hiukan alistetuksi), kunhan noudattavat näitä sääntöjä; tai sitten edellyttää ympäröiviltä ihmisiltä yhä vähemmän ja oppia pois omassa päässä olevat kuvitelmat siitä, mitä muut edellyttävät ([mihin oikein pyrin]).
Mutta koska ihmiset eivät keskimäärin jaksa toisiaan erityisen hyvin, heidän on myös vaikeaa luoda kunnollista yhteisöllistä [valta]a. Tämä on eräs tärkeimmistä syistä, miksi ihmiset eivät usein onnistu sopimaan kaikille edullisista asioista. Niin kauan kuin ihmisellä on mahdollisuus ja kyky tehdä mieleisellään tavalla (tai vaikutelma sellaisesta), hän yleensä käyttää omaa voimaansa ja kykyään sen sijaan, että alkaisi monimutkaiset sovittelu- ja sopimisprosessit muiden kanssa. Ja yleensä, niin kauan kuin ihmisellä on mahdollisuus hankkia jotain omistukseensa, hän ei antaudu yhteishallinnoinnin monimutkaisuuteen.
Jokaisen ihmisen oman vapauden kunnioitus onkin hyvä asia, mutta joskus omaan voimaan uskominen ja halu olla sitoutumatta muihin ihmisiin pelaa muunlaisten valtakeskittymien pussiin. Esimerkiksi työpaikoilla on helppoa usuttaa työntekijät keskinäiseen kilpailuun, koska ihmisillä on niin suuri halu osoittaa, että he ''pystyvät'' vaikka mihin -- ja ihminen pystyy tekemään asioita paljon pidempään kuin kannattaisi ([kiire]). Samoin sotilasjunttien hallitsemissa maissa (pienestä) keskiluokasta suuri osa pelaa vallanpitäjien peliä, koska heistä on hienoa, että he kykenevät pärjäämään. Vasta yhteinen tietoisuus siitä, että nihkeily ja sorto on väärin niitäkin kohtaan, jotka selviävät siitä, saa ihmiset vaatimaan yhdessä asioita.
Lasten hoitaminen yksin on rankkaa, mutta silti on vaikea hyväksyä kollektiivista lastenhoitomallia ([perherakenneongelmat]) ja vaikea tutustua ihmisiin vain siksi, että hekin tarvitsevat seuraa lastenhoidon lomassa. Edelleen perheelliset ja perheettömät ihmiset eivät näe usein etujaan yhteneväisinä juuri missään yhteiskunnallisessa asiassa (paitsi ehkä yleisessä yhteiskuntarauhassa).
Tällä hetkellä ihmiset ovat kiireisiä ja stressaantuneita, mutta työelämä tarjoaa satunnaisesti hyviäkin diilejä. Ne, jotka saavat joskus hyvän osan, ovat haluttomia näkemään itseään sorrettuina, vaikka olisivatkin liian kiireisiä omasta mielestäänkin. Ne, jotka tekevät paskoja duuneja, koska on pakko, ajattelevat kuitenkin usein, että he sentään pärjäävät, verrattuna ihmisiin, joilla on oikeasti taloudellisia ongelmia. On vaikeaa nähdä, että työn mielekkyys ja edullisuus on seurausta ''sekä'' omista kyvyistä että kollektiivisista oloista.
[kategoria: sosiaalisuus] [kategoria: elämäntavat]