Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
On outoa tulla vanhaksi. En ole kokenut sitä vielä kovin paljon. Koen vanhuutta kahdella tavalla: menetyksenä ja ylivertaisuutena. Menetykset ovat ilmeisempiä, kuten se, että ruumistaan ei voi pakottaa millaisiin tahansa liikkeisiin venyttelemättä ensin (koska paikat revähtävät), tai mieltään ei pysty pakottamaan keskittymään täysillä johonkin vähäpätöiseen asiaan.
Se, että on määrittynyt, näkyy sekä saavutuksena että menetyksenä. Määrittymisen myötä menettää nestemäisyytensä, kykynsä ryhtyä uusiin asioihin ilman vanhan kitkaa. Sen myötä saavuttaa olemisen helppoutta, voimaa ja valtaa, joka kumpuaa varmuudesta. Epävarmuuden etu on siis se, että haluaa ja pystyy mihin vain; varmuuden etu se, että on vakaa siinä, mitä on tehnyt. Eikä tarvitse osoittaa mitään.
Suren joitain asioita, joissa olen huonontunut: nopea oppiminen, kunnianhimo, seksuaalinen halukkuus, pehmeä ulkonäkö, ruumiin taipuisuus ja yhtäkkiset voimanpurkaukset. Kokemus korvaa näitäkin, vaikka ehkä epäilmeisillä tavoilla. Nopean oppimisen korvaa vahva rutiini, kunnianhimon ymmärrys siitä, millainen toiminta on palkitsevaa. Seksissä halukkuuden asemesta on pelottomuutta. Ulkonäössä olen saanut piirteitä, joita ei voi saada kuin elämällä: eräänlaisia kunniamerkkejä jo tehdystä. Ruumiin taipuisuuden korvaa intuitio siitä, miten ruumista kannattaa käyttää, ja voimanpurkaukset kestävyys ja rytmi.
Loppujen lopuksi minulla on kovin vähän valittamista vanhenemisesta. Olen vasta nyt tajunnut, että oikeastaan ihmisen oppimisen tahti ei putoa kovin paljon vanhana, ellei erikseen yritä tai varaa elämäänsä täysin hommien hoitamiseen. Osaan tolkuttomasti enemmän asioita kuin esimerkiksi parikymppisenä. Siksi käy sääliksi, jos te "nuoret" yritätte toimia niin, ettette näyttäisi kaipaavan apua. Minä hallitsen huonommin elämäni kuin joku viisikymppinen, ja se on oikeastaan ihan odotettavissa. Nuoria pitää kohdella kunnolla juuri siksi, että heillä on kaikkea vähemmän. Tajusin myös, että turha minun on vertailla taitojani isäni taitoihin, kun en ole koskaan hänen ikäisensä.
Minulla on esimerkiksi laaja kaveripiiri. Se on osittain minun ansiotani, mutta osittain se johtuu siitä, että olen ehtinyt elää pitkään ja kavereita kertyy elämän varrella. Tulevaisuudessa minulla on vielä enemmän kavereita. Muistan, kuinka lapsena jotenkin tuntui mahdottomalta, miten paljon vanhemmat tunsivat ihmisiä ja miten he tulivat niin monien ihmisten kanssa toimeen; mutta se johtuu vain siitä, että elämän myötä ehtii tehdä monenlaista, tavata monenlaisia ihmisiä ja oppia olemaan tekemisissä heidän kanssaan.
Ylipäänsä, ihmisymmärrys kasvaa iän myötä, ja sitä mukaa vähenee aiheeton, ymmärtämättömyydestä johtuva pelko. Sama juttu on muiden asioiden kanssa. Puuhailu tuottaa itseluottamusta siinä, mitä puuhailee, ja se tekee olon kotoisaksi noiden asioiden kanssa.
Monet asiat ovat olleet tosi vaikeita, kun niitä on kokeillut joskus nuorena, ja sitten ne onkin oppinut pienellä harjoittelulla, kun niitä on kokeillut myöhemmin. Kaikki ruumiinhallinta ja mielenhallinta on synergeettistä, niin että asioita osaa opetella nopeammin niillä tavoilla, joilla niitä on opetellut ennenkin, ja sitä paitsi tiedostamaton mieli oppii itsekseen koko ajan. Intuitio paranee ilman, että sille tarvitsee tehdä mitään.
Miksi näin ei näytä käyvän kaikille? En osaa sanoa varmasti. Veikkaan, että ihmiset vetävät mielensä erilaisiin solmuihin, koska haluavat liikaa ja liian tarkasti. Jos itsekunnioitus on siitä kiinni, kestääkö parisuhde, alkaa helposti valehdella itselleen parisuhteensa tilasta sen sijaan, että ottaisi siitä oppia. Jos haluaa välttämättä juuri lääkäriksi, ei ole helppoa mietiskellä, mikä oikeastaan sopisi itselle. Jos haluaa välttämättä, että maailma on hyvä, joutuu sulkemaan silmänsä asioilta, jotka vaatisivat korjaamista. Jos on oppinut vanhemmiltaan, että Jokerit on paras lätkäseura, on vaikea tutkia asiaa ja vielä vaikeampaa lähteä miettimään, millä perusteella jokin seura on ylipäänsä hyvä.
Mutta hassua kyllä, maailmassa on nyt tosi paljon hyödyttömiä vanhoja ihmisiä. Luulen, että tämä on tavallaan yhteiskunnan vika. Vanhat kasvoivat yhteisössä, joka ei rohkaissut heitä oppimaan; nyt muotti, johon heidät on ajettu, on käynyt hyödyttömäksi. Vanhoissakin ihmisissä erottaa kyllä yksilöt, jotka ovat omia itsejään. Ei heidän sanottavansa ole vanhentunut. Heillä on systeemistä ja sosiaalista älyä, ja vaikka he eivät välttämättä osaa pukea neuvojaan muotoon, jossa nuoret osaisivat hyödyntää niitä, heillä on ratkaisuja moniin nuorten pseudo-ongelmiin. Lisäksi he tietävät, mistä eivät tiedä mitään.
Haluan vain sanoa, ettei vanhenemisesta seuraa automaattisesti vanhanaikaistuminen. Jotkin hermostuttavat, loputonta työtä vaativat alat käyvät mahdottomiksi seurata, mutta samalla kasvaa ymmärrys siitä, miksi ei kannata edes yrittää. Työmarkkinoilla ei ole enää dynaamisin ja innovatiivisin, mutta samalla huomaa, etteivät ne dynaamiset ja innovatiiviset ihmiset saa juuri mitään hyötyä ominaisuuksistaan. Kunnon vanhuus on tasapainon, harkintakyvyn ja ylemmälle tasolle nousemisen tila.
Elakim: En halua dissata, sillä tämä on aika kaunis kirjoitus, mutta on minusta silti hieman hassua, että kolmikymppinen kirjoittaa vanhuudesta asiantuntevaan tapaan.
Tai ehkä kärkenä onkin se, että tämän ikäisenä on jo ehtinyt hieman huomata, mitä tarkoittaa vanheta?
atehwa: Njoo, siis, vanhuudellahan on myös se hassu korkea statuksensa, että voi sanoa asioita varmuudella jne... mutta itse asiassahan on vain surullista, jos on jokin ikä, jossa voi ottaa kokemuksen osaksi identiteettiään siten, ettei mukamas voisi enää oppia mitään tai olla väärässä. Onneksi sellaista ikää ei ole.
Niin kuin jo koulussa, voi olla vanha verrattuna yksiin ja nuori verrattuna toisiin. Vanhempi poikani on nyt tarhansa vanhin ja saa siitä kunnioitusta. Hän myös reflektoi (tarhalaisen tapaan), mitä merkitsee olla tarhassaan vanhin. Ero tähän kirjoitukseeni on se, että minä selitän sitä olemuksellista vanhuutta, joka minulla on suhteessa nuorempiin. Olemuksellista nuoruutta on vaikeampaa eksplikoida, koska vastakohta ei ole tuttu: en voi oikein selittää, millainen olen 50- tai 90-vuotiaaseen itseeni verrattuna, koska en ole vielä ollut sellainen. Jos vertaan itseäni taas niihin, jotka ovat 50- tai 90-vuotiaita, en osaa sanoa, mikä heidän erossaan minuun on vanhuutta, mikä kulttuuria ja mikä yksilöä.
Oikeastaan röyhkeämpää kuin sanoa olevansa vanha on sanoa olevansa nuori: siihen ei ole mitään perusteita. Koska vain voi lakata oppimasta, jolloin ei olekaan sitä vanhaa itseä, johon verrattuna olisi nuori. Kuollakin voi milloin vain. Tietysti nuorella voi tarkoittaa vain sitä, ettei tiedä, miksi on tulossa. Silloin kaikki ovat nuoria, jotka vain odottavat kehittyvänsä.
Yhteenvetona: vanhuus ei ole tila, johon päädytään, vaan piirre(kimppu), joka ihmisillä on verrattuna aiempaan olotilaansa. Eri vaiheissa elämäänsä ihmisten vanhuus muuttuu.