Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Ihmisen arvostuksilla on vankka perusta. Joillekin arvostelmilleen ei mahda mitään. Esimerkiksi kipu on perustavanlaatuinen huono olo: sen huonous ei johdu jostain sen piirteestä, vaan siitä, että kipu vain on, no, ikävää. Kun joku aiheuttaa sinulle kipua, hän tekee huonosti; jos joku aiheuttaa kipua monille, hän on huono ihminen. Paha ja ilkeä toimivat sanoina samaan tapaan, ne vain sisältävät erilaisia reunaehtoja kohteen ja lähteen suhteesta tulokseen / tekoon / tekijään. Joka tapauksessa tekojen tuomitseminen rakentuu olotilojen tuomitsemisen varaan ja yksilöiden tuomitseminen tekojen tuomitsemisen varaan. Tätä hierarkiaa voi itse asiassa jatkaakin: usein ideologioita tuomitaan sen mukaan, millaiset yksilöt niitä tunnustavat. (Ajatuksiaan on helpompi vaihtaa kuin ajatustensa nimeä.)
Kutsuisin luonnollisiksi arvostuksiksi niitä, joiden pohja on ihmisen biologiassa, ja kulttuurillisiksi niitä, jotka ihminen oppii tullessaan osaksi kulttuuriaan. Näiden kahden erottaminen toisistaan on äärimmäisen vaikeaa, koska kulttuurillinen paha olo on todellista, fyysistä pahaa oloa; arvostelman opittuus ei vähennä tuskaa. Voin esimerkiksi jotakuinkin vannoa, että avioeron jälkeinen paha olo (joka ei siis johdu vallitsevista olosuhteista vaan avioerosta itsestään) on jotakuinkin täydellisesti opittua. Mutta olisin hullu, jos väittäisin, ettei ihmisten avioeroista kokema tuska ole todellista. (vaikutelmia suhteilusta)
Arvon tunnistaa luonnolliseksi lähinnä kontrafaktuaalisin perustein: ihmisyksilöllä olisi tuo arvo, vaikka hän olisi kasvanut minkälaisessa ympäristössä vain. Edelleen on mahdollista, että tietyt ympäristöt estävät syntymästä sellaisia arvoja, jotka ihmiselle "luonnostaan" tulisi. Esimerkiksi voidaan väittää, että ihmisellä on luonnostaan omistusvietti, joka aiheuttaa tuskaa ollessaan tyydyttymätön, ja että ne, jotka eivät halua omistaa, ovat oppineet tämän arvopuutteen jollain tavalla; tai että ihminen luonnostaan vihaa häneen kohdistettua valtaa, mutta voi opetella olemaan siitä välittämättä. Positiivisten arvojen suhteen tällaiset väitteet ovat yleisempiä. Suhtaudun kuitenkin erittäin epäilevästi näihin väitteisiin, koska minusta vaikuttaa siltä, että melkein kaikki arvot ovat kulttuurillisia ja omistusvietti, samoin kuin vallanhalu tai vallanvastustus, ovat opittuja välineellisiä arvoja todellisten luonnollisten arvojen, jotka saattaisivat olla turvallisuuden- ja vapaudentunne, saavuttamiseen.
Mitä tahansa luonnollisia arvoja onkin olemassa, oikeudenmukaisuus ei missään nimessä ole yksi niistä. Eikä uskollisuus, eivät kohteliaisuuden eri muodot, ei edes todellinen toisten ihmisten huomioon ottaminen. Kun erotaan luonnollisesta perustasta, saattavat tuomiot myös irrota lopputuloksesta: tekoja voidaan pitää hyvinä, vaikkeivät ne saisi mitään hyvää aikaan kenellekään; tekijä voi olla hyvä tai paha, vaikka hän ei sitä millään tavoin toteuttaisi. On periaatteita, joiden omaksuminen tekee roistoksi, ja toisia, joiden kannattajana on hyvis.
Hyvän olon konstruoiminen on hienoa: kun opit estetiikkaa, koet enemmän kauneutta; kun opit nauttimaan esimerkiksi nurmikolla loikoilusta, elämässäsi on yksi ilo enemmän. Uusi perversio (tai parafilia) lisää elämästä saamaasi nautintoa, paitsi milloin kärsit siitä, ettet saa sitä haluamallasi tavalla tai haluamassasi määrin toteuttaa. Mutta miksi konstruoida huonoa oloa? Kenelle on hyväksi se, että näkee itsessään tai ympärillään lisää pahuutta, rumuutta, epäsuhtaa ja iljettävyyttä?
Vääryys on teko, jossa joku perusteettomasti aiheuttaa sinulle huonoa oloa. Kulttuurillinen vääryys on teko, joka on väärä kulttuurillisin perustein. On vaikea sanoa, kuinka suuri osa vääryyksistä on todella kulttuurillisia, mutta väittäisin kuitenkin, että niitä on aika kirjo. Millä ihmeen perusteella esimerkiksi se, että jättää poikaystävänsä tekstiviestillä, voisi olla luonnollinen vääryys? Entä se, että on suhteessa vain saadakseen seksiä? Se, että joku saa parempaa palkkaa samasta työstä? Se, ettei oikeasti pidä ystävistään? Että viljelemäsi maan omistaa joku muu?
Jos kulttuurillinen vääryys ikään kuin ennakoi luonnollista vääryyttä (niin kuin vuokra-asunto on syy olettaa, että voi joutua kuseen asumisensa kanssa ja siten turvallisuudentunteen epäsuora loukkaus), ollaan eräänlaisessa rajatapauksessa. Näissä kulttuurillisen vääryyden funktio on samanlainen kuin tapojen funktio elämän järjestämisessä. Nämä arvot ovat eräänlaisia muistilistoja, sääntöjä, joita voi noudattaa, jottei tarvitsisi miettiä, mikä todella ehdottomasti on vääryys ja mikä sellaiseen väistämättä tai todennäköisesti johtaa.
Muiden kulttuurillisten vääryyksien funktio on vaikeampi hahmotella. Osa niistä voi olla täysin satunnaisia (kuten esimerkiksi juuri tämä kahtiajako pettämisen ja mustasukkaisuuden välillä yhteisöllisine mielipiteineen siitä, kumpi (vai kummatkin) ovat tuomittavia). Jotkin palvelevat yksilöitä siinä mielessä, että ne antavat keinon kanavoida ja käsitellä pahaa oloa, sillä kun jonkin pahan olon saa näytetyksi vääryydeksi, sitä on mukavampaa tarkastella. Kuitenkin, jos paha olo on kulttuurillista, voisi olla parempi, ettei koko arvostelmaa olisi. Koska kulttuurilliselle vääryydelle täytyy olla jokin tällainen lähtökohtainen motiivi, niitä usein kehittyy luonnollisten vääryyksien liepeille. Ihmisen turvattomuudentunne voi olla helpompi kanavoida raivona epäreilusta kohtelusta tai katteettomista lupauksista. Menetyksentunne voi muuntua suuttumukseksi, joka kohdistuu liian vähäiseen maailman hallintaan tai ihmisiin, jotka "olisivat voineet" menetykselle jotain. Ja suhteiden loppumisten loputtomista riidoista suurin osa tulee siitä, että suhde on loppunut osapuolten mielestä jollain tavoin "väärin", vaikka paha olo tulee rakkauden menettämisestä.
Mutta on kulttuurillisilla vääryyksillä muitakin käyttöjä kuin pahan olon vääristely. Usein ne palvelevat yhteiskunnallisia funktioita ja ovat selvinneet hengissä siksi, että ovat niin perustavanlaatuisia yhteisönsä hyvinvoinnille, että yhteisö hyväksyy nämä arvot, vaikka se merkitsee yksilöille lisää harmia. Tällaiset arvot edustavat ristiriitaa yksilön ja yhteisön intressien välillä. Esimerkiksi kosto (jolla tosin taitaa olla oma luonnollinenkin pohjansa) ei oikeastaan hyödytä kostajaa -- ainoa hyöty siitä on yhteisölle, jossa esimerkiksi tappeleminen vähenee, koska lyönnistä on kosto odotettavissa. Oikeudenmukaisuus, käyttöoikeus, ehkä omistusoikeuskin, sopimusrikkomuksen käsite, kunnia ja kunnioitus, tasa-arvo, kaikki nämä tekevät yhteisöistä sitä, mitä ne ovat.
Eurooppalaisessa tarussa kiusantekijä on pahis, afrikkalaisessa ei; kumpi on onnellisempi, se, johon kiusaa ei (juurikaan) kohdistu, vai se, joka ei siitä välitä? Suomalaiset eivät syytä toisiaan siitä, että toinen suututtaa henget; ja toisaalta rakastajantaitojen opettaminen lapsilleen (joka käsittääkseni joissain afrikkalaisissa kulttuureissa on tyypillistä) on sopimatonta ja vahingoittaa lasta. Kristityt moittivat kostajaa, viikingit sitä, joka mukisematta ottaa vastaan loukkaukset. Yhdysvalloissa saa väitellä ylempänsä kanssa, vaikkei olisi mitään järkevää sanottavaa, Suomessa vain jos perustelee kantansa tarpeeksi hyvin, Japanissa ei ollenkaan. Nämä arvot ovat keskeinen osa sitä, millainen yhteiskunta on kyseessä.
Mutta miten ne voi perustella, jos lähdetään siitä, ettei yhteiskunnasta voi sanoa, onko se hyvä vai paha? Minusta oikeastaan vaikuttaa siltä, että ainoa mahdollisuus on heittää kädet ilmaan ja antaa moraalikäsitysten levitä. Sillä jotkin moraalikäsitykset tosiaan leviävät ihan toiseen tapaan kuin toiset. En esimerkiksi tiedä yhtäkään kansaa, joka olisi johdonmukaisesti omaksunut pelokkaan taikauskon (nykyajan new age on siinä mielessä jännä uskonnollisuuden muoto, että pelkoelementti koko lailla puuttuu); toisaalta demokratia ja liberalismi (joskus katteettomine) lupauksineen juurtuu nopeasti yhteisöihin. Eräänlainen yhteishyvän ajatus näkyy olevan suosiossa, samoin oikeudenmukaisuuteen sitoutuu mielellään melkein kuka tahansa, jolle ajatus esitellään. Joissain paikoissa oikeutta jakaa yksi ihminen mielensä mukaan, eikä asukkaille ole välttämättä tullut mieleenkään, että toisin voisi olla. Silti nämä ihmiset eivät kavahda ja pelästy ajatusta julkisiin periaatteisiin pohjautuvasta tasa-arvosta.
Ja silti, vaikka näiden rakennelmien pitäminen yllä on jotenkin hienoa -- varsinkin silloin, kun ketään ei niiden perusteella tarvitse rankaista -- on jotenkin vapauttavaa antaa arvojen soljua ohitse kiinnittämättä niihin kummempaa huomiota. Sillä yhteisön paheksunta on paljon helpompaa saada osakseen kuin vahingoittaa toista ihmistä. Pahimmillaan se on kuin tämä turvallisuusvouhotus: pahoja tekoja ilman pahaa lopputulosta -- tai ajatusrikos: paha ihminen ilman pahoja tekoja.
Katso myös mistä on oikeasti haittaa.