Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Toimin matkanjärjestäjänä matkalla, jossa mukana olivat nuorimman lapseni äiti, kommuunistamme pois muuttanut yksinhuoltaja, tämän nuorempi poika ja molemmat poikani. Olimme jossain keskivertotylsässä saksalaisessa kaupungissa, kiertelimme ympäriinsä, kävimme kahvilassa ja katsomassa merta. Muut matkailijat olettivat minun kehittävän, paitsi käytännön ratkaisut, myös tarpeeksi tekemistä matkan tekemiseksi mielekkääksi. Lasten luottamus minuun näytti olevan rajaton. Omista pojistani toki tiesinkin, millaista tekemistä nämä kaipasivat, mutta toisen perheen poikaa oli vaikea saada viihtymään.
Meillä ei ollut varsinaista majoituspaikkaa, vaan mukana jokin teltta tai makuusuoja, jolle etsimme kunnollista sijoituspaikkaa. Koska kaupunki oli rakenteeltaan aika tiivis, se ei ollut helppoa. Etsimme sopivaa paikkaa erilaisilta sisäpihoilta, joissa kiipeilimme aika jänniä reittejä pitkin. Mutta mistään ei oikein tuntunut löytyvän niin syrjäistä kolkkaa, ettei nukkumasuojamme olisi selvästi häirinnyt jotakuta ainakin aamulla, kun ihmiset lähtevät liikkeelle. Sopivan paikan etsimiseen meni ärsyttävän paljon aikaa, ja koska sisäpihat eivät olleet kaikille matkalaisille mielenkiintoisia, jouduin myös miettimään, ehdimmekö tehdä mitään kivaa samalla.
Mutta tämä hankaluus unohtui toisen tieltä. Jossain uneni vaiheessa sanoin nuorimman lapseni äidille jotain sellaista kuin "Jos mä puran sen meidän kommuunin, niin sitten voisi ehkä vaikka ostaa talon" tai jotain sinne päin. Nuorimman lapseni äiti oli yhtäkkiä tosi loukkaantunut ja sanoi, että niinhän minä selvästi aioinkin tehdä, että minulla ei ollut mitään luottamusta kommuuniin. Minä hämmästelin tätä kannanottoa ja selitin, ettei asia ollut ollenkaan niin, mutta hän ei tyyntynyt. Riita jatkui ja hän sanoi, ettei hän oikein osannut selittää, mikä tässä tuntui niin pahalta ja blaah... Olimme palaamassa matkalta ja kysyin, saisinko edes tulla hänen luokseen. Ei hän sitä kieltänyt, mutta hänelle oli tulossa jotain opiskelukavereita käymään ja koko illan hän oli epämääräisen myrtsi enkä saanut hänestä oikein mitään irti.
Minä olin kävelyllä ja tapasin jonkun esiteini-ikäisen tytön (siinä 12--13 vuotta), jonka kanssa aloin jutustella, kun ei kummempaa tekemistä ollut. Tyttö sanoi asuvansa hassussa paikassa ja minä halusin nähdä, mitä hän tarkoitti. Hän vei minut vanhan linnan läpi ja pitkiä kierreportaita pitkin tornihuoneeseen. Siellä hänellä oli pehmoeläimiä vuoteessa ja heppajulisteita seinällä. Puhuimme hevosista, harrastuksista ja siitä, mitä hän halusi elämällään. Minusta oli hauskaa, että tyttö niin selvästi teki tuttavuutta minuun.
Toisessa unessa oli monta vaihetta. Vanhempi poikani (eskarissa) oli pyytänyt minua järjestämään hänet tarhakaverilleen käymään. Soittelin kaverin äidille ja sovimme siitä, kuinka poikani tulisi paikalle. He asuivat Suomenlinnassa. Kaverin äiti tuli hakemaan poikani autolla ja sovimme, että tulen sitten hakemaan poikaa heiltä.
Törmäsin johonkuhun persoonattomaan tuttuun, joka muistutti minua Hara-yhteisön vuosijuhlasta Suomenlinnassa. Hara oli jonkinlainen luonnonuskovaisten kattoyhteisö, jossa kuitenkin uskottiin guruaatteeseen vertaisen coven-työn sijaan. Ajattelin, että tämäpä yhdistyy näppärästi vanhemman poikani hakuun. Olin edelleen nuoremman poikani kanssa tarhalla ja tarha oli jossain Punavuoressa, joten meidän piti mennä Helsinginniemen poikki.
Otimme bussin 67, joka lähti ajamaan toivomuksestamme. Ajajalla oli vain kaasu ja jarru, muuten bussi ohjasi itse itseään. Kyseessä oli jokin HKL:n (tai nykyään Helsingin Bussiliikenne Oy:n) riemukokeilu tulevaisuuden bussista. Ihmettelin, kuinka hyvin bussi väisteli esteitä Iso-Robertinkadulla. Muistin kuitenkin, ettei bussi mennyt oikeaan suuntaan, joten jäimme kyydistä jossain Esplanadin kulmalla. Bussin varustukseen kuului myös antropomorfisia robotteja, jotka kantoivat joihinkin pahvilaatikkoihin kiivenneen poikani ulos. Sitten robotti lähti kantamaan poikaani jonkin esiohjelmoidun reitin mukaan, ja bussikuski sai pyynnöstäni juuri ajoissa kytketyksi siitä virran pois päältä, ennen kuin robotti olisi mennyt kaukosäätimen kantaman ulkopuolelle. Robotti pysähtyi siihen paikkaan ja poika valahti pahvilaatikosta kadulle.
Tässä vaiheessa kutsuin vanhemman tyttäreni mukaan kännykällä. Matkustimme Suomenlinnaan, jossa aurinko oli laskemassa. Paikalle oli kerääntynyt aika lössi enemmän tai vähemmän hipahtavaa kansaa. Meillä oli jonglööreita, hevosvaunuja, liehuvia vaatteita ja soittimia.
Auringon laskiessa joku sanoi "hälytys" ja juhla alkoi. Ensin pidettiin puheita luonnonvoimien kilpailusta ja tasapainosta, ja seremonian vetäjät lukivat taiat muita paikallaolijoita varten. (Paikalla oli myös jengiä, joka ei vaivautunut tulemaan seremoniaan, ja rupesi ampumaan raketteja siinä vaiheessa, kun puhe olisi pitänyt pitää. Heitä sitten käytiin hillitsemässä, mutta tietänette, kuinka vaikeaa on hillitä juhlivaa porukkaa.) Lopuksi jaettiin luonnon antimia eli pähkinöitä ja niin edelleen. Ne tanssivat, jotka tahtoivat, ja lähdimme kotiin päin.
Kotimatkalla kyselin lapsilta, mitä he olivat tykänneet juhlasta. Pojilla ei ollut paljon sanottavaa (sitä paitsi he olivat olleet suurimman osan ajasta sen tarhakaverin luona), tyttäreni oli tykännyt kovasti. Tyttäreni tykkää muutenkin, kun vain tapahtuu jotain mielenkiintoista tai outoa. Sitten huomasin, että ohitsemme ajoi juhlista tutut hevosrattaat. Tajusin, että rattaiden ajaja oli jotenkuten tuttu, ehkä jonkun muutenkin hataran tuttavan kautta. Huusin hänen nimeään (Viima) ja lähdin juoksemaan perään. Kannoin jotenkin poikia kainalossa, mutta silti sain juoksemalla kiinni hitaasti etenevät hevosrattaat.
Olin kiinnostunut tästä tytöstä ja kysyin, saisiko hänen luokseen tulla kylään. Hän vastasi myöntävästi. Hän oli sellainen hassun umpimielinen tyttö, josta kuitenkin näki, ettei hän ollut umpimielinen epäystävällisyyttään. Hän asui hassussa, muuntajan näköisessä talossa, jonka ylemmissä kerroksissa oli ilmeisesti satunnaisia asuinkumppaneita. Olin tosi tyytyväinen, että olin törmännyt häneen, sillä vaikka hän asui keskustassa, hän asui jotenkin niin omituisessa kolossa, etten olisi voinut löytää sinne, ellen olisi mennyt samaa matkaa.
Ilmeisesti (en ole ihan varma) tässä vaiheessa törmäsin myös äitiini, jonka kutsuin myös sisään. Tämä osoittautui virheeksi, sillä äitini ei osannut keskustelussa olla kohtelias toisen epämääräisyyttä kohtaan vaan kyseli koko ajan tarkennuksia, kun hän puhui mystisistä asioista. Minä ymmärsin äitiäni mutta pidin tätä tulitusta kohtuuttomana.
Viima teki mausteteetä ja lapset lukivat lattialla kirjoja, joissa oli värikkäitä kuvia ihmisen voimakentistä ynnä muusta sellaisesta. Puhuimme siitä, mitä kumpikin tiesi Hara-yhteisöstä (ei paljon mitään) ja keskustelimme henkisestä kasvusta. Minusta tuntui, että hänelle oli jonkin verran hyökkäävän tuntuista puhua "teoriasta". Onneksi yläkerrasta tuli jokin koerakutsikas ja sitä rapsuttamaan asiallinen, kiharapäinen mies, ja sitten aloimmekin puhua koirista (vaikka olenkin huono puhumaan sellaisesta). Lapsetkin pääsivät keskusteluun mukaan.
Näin koko yön erilaisia unia, joita muistin aina välillä herätessäni. Valitettavasti niistä jäi kunnolla mieleen vain seuraava:
Menin nuorimman lapseni äidin (tai jonkun muun tuttavan) kanssa mausteisiin erikoistuneeseen kauppaan. Päätin ostaa kerrankin arvokkaita mausteita paljon kerralla, niin sitten niitä ei tarvitsisi ostaa pitkiin aikoihin. Ostin jotain kahta maustetta, niitä oli yhteensä semmoinen karkkipussillinen. Hinta oli päälle 7000e, jonka maksoin kiltisti.
Myöhemmin, katsoessani tilini saldoa, tajusin, ettei taloudellinen tilanteeni taida kestää kyseistä hankintaa. Mietin, mitä kaikkia maksuja oli tulossa ja tulin siihen tulokseen, että tililtä oli saattanut jo jäädä maksamatta jotain sen takia, että rahat eivät riittäneet. Avauduin aiheesta jollekulle tutulleni. Tulimme yhdessä siihen tulokseen, että kaupan pystyisi ehkä purkamaan tuomioistuimessakin, jos tarve olisi, koska hinta oli niin odottamattoman korkea. (Monet ajattelevat, että sopimus on sopimus, mutta onneksi elämme holhousyhteiskunnassa, jossa itselle kohtuuttomat sopimukset voi tuomioistuimen päätöksellä purkaa ja laki rajoittaa sopimusten kohtuuttomuutta.)
Menin takaisin kauppaan ja kysyin, voisinko palauttaa tavaran ja saada rahat. Myyjä oli, yllättävää kyllä, oikein myönteinen. Hän sanoi "ilman muuta" ja toivoi, että tulisin ostoksille myöhemminkin tarkemmalla silmällä jne... Olin sitten hyvin huojentunut loppuyön.
Minä olin joku ihmeen sankari, ja taistelin tieni läpi valtavan linnoituksen. Ympäristö oli vähän pelimäinen, jonkinlainen ulkoapäin katsottu 3d-ympäristö, mutta kylläkin todemman tuntuinen. Taistelumätkintään antoikin oman lisäsävynsä se, ettei kukaan oikein tuntunut suhtautuvan tosissaan ulkonäköönsä. Oli jotenkin sellainen fiilis, että kaikki tiesivät, että oikeasti tämä oli vähän naurettavaa, mutta tämä oli myös oikea tapa hoitaa taistelu ja oikeaan muotoon palaamisesta olisi vain seurauksena tappio.
Linnoituksen lopussa oli pääpahis, joka (japanilaiseen tyyliin) oli nainen, jonkinlainen noita tai pahahenki. Hän oli vaikuttava velho koristeellisine vaatteineen, ja meidän taistelumme (jossa minä turvauduin miekkaan, ketteryyteen ja pieniin taikoihin kuten parannukseen) oli aika tyylikäs räjähdyksineen ja dramaattisine pakoineen.
Kuitenkin meininki alkoi saada seksuaalisia viitteitä. Usein, kun olimme lähekkäin, näytti selvältä, että molemmat nauttivat lähelläolosta. Loppujen lopuksi taistelumme eteni johonkin naisen yksityistiloihin. Molemmille olisi kai ollut jotenkin noloa lopettaa tappelu paikassa, jossa joku olisi päässyt näkemään, mitä oikeasti tapahtui. Joka tapauksessa, torjuttuaan jonkin hyökkäykseni, nainen veti minut kiinni itseensä ja pyysi tunkeutumaan sisäänsä. Vaatteet riisuttiin sen verran, että pääsimme naimaan. Naisen pillu ei ollut päälle asti kostea, ja yhdynnän alkuvaiheessa oli vähän raiskaamisen makua. Sisältä hän oli kuitenkin hyvin märkä, ja naiminen oli molemmista mukavaa, vaikkakin vähän rajua.
Kun hommat oli tehty, ei ollut oikein sellainen olo, että pitäisi tappaa toinen. Sen sijaan palasimme palatsin yhteistiloihin, vannoimme ikuista kostoa tms. ja erisimme omille tahoillemme.
Tämä oli yö, jolloin näin hurjasti unia. Valitettavasti en ehtinyt kirjoittaa niitä silloin, ja nyt muistikuvani niistä ovat aika valjuja...
Ainakin yhdessä unessa vanhemmat lapseni riehuivat ympäriinsä, ja nuorimman lapseni äiti oli ärtyneenä sulkeutunut omiin oloihinsa. Lapset aiheuttivat suoranaista tuhoa ja minä suhtauduin asiaan jotenkin siten, että antaa nyt sitten mennä tällä kertaa. Toisaalta tietysti kielsin isoimmat älyttömyydet, kuten ruoan kaatamisen lattialle.
Muistaakseni yhdessä unessa nuorimman lapseni äiti oli jotenkin muuttunut kuningattareksi tai jotain, ja meidän välisemme asiat olivat yhtäkkiä valtioasioita. Keltainen lehdistö vitutti.
Näin unta, jossa olin muuttanut nuorimman lapseni äidin kanssa johonkin hulppeaan keskustan vinttikämppään. Olimme raijanneet sinne kommuunin kaikki ylijääneet huonekalut ja jotenkin tehneet siitä innovatiivisen taiteilijakodin ateljee-ikkunoineen. Äitini oli käymässä ja kommentoi kriittisesti nuorimman lapseni äidin sisustusratkaisuja (ei ollenkaan hänen tapaistaan), varsinkin niiden huonekalujen suhteen, jotka olivat alun perin häneltä peräisin. Minä tykkäsin asioista niin kuin ne olivat, vanhemmat lapseni samoin, enkä oikein sietänyt äitini nihkeilyä. Lapset rakentelivat kovaa vauhtia kaappeihin salakäytäviä ja niin edelleen.
Ihmeellisiä stressiunia: mennessäni nukkumaan sain unen ja valveen rajamailla ajatuksen, että nukkumaan menemiseen käytetään erityisiä, sitä varten olevia pisteitä, joita kului muuhunkin, esim. hammaspesu 81 pistettä ja nukkumaanmeno 100. Kiinnitin huomiota siihen, että missään ei ollut määritelty, miten pisteitä sai lisää ja kuinka monta niitä kelläkin oli alun perin, ja rupesin erittäin hikeentyneenä selvittämään asiaa.
Toinen uni, jonka näin syvemmässä unessa, kertoi kaupunkimatkasta. Olimme jollain porukalla kierrelleet ja meiltä oli ikään kuin tekeminen loppunut. Päädyimme torille ja aloimme tehdä improvisoituja musiikkiesityksiä. Stressiä aiheutti se, että minulla oli sellainen olo, että osasin joukosta parhaiten repiä päästäni yhtäkkisiä lauluja ynnä muuta; enkä tietenkään halunnut, että muut nolostuvat siitä, jos eivät osaa. Mutta jotenkin sain koko ajan huomata ehdottaneeni liian vaikeita asioita (sointukaavan seuraamista nokkahuilulla, riimilauluja) ja minusta vaikutti, että muista oli pakko näyttää, että yritin paistatella paremmuudellani.
Näinpäs kerrankin taas erittäin mielenkiintoisen unen. Unessa keskustelin lapseni äidin kanssa ihmisten mytologisesta alkuperästä. Yrittelimme hahmotella jonkinlaista suurta yhtenäisteoriaa. Olimme yhtä mieltä siitä, että alussa oli tyhjyys ja sitten tuli maa. Lapseni äidillä oli jännittävä teoria, että sen jälkeen tuli alkutyytymättömyys, joka synnytti liikkeen, joka synnytti ihmiset. Tämä alkutyytymättömyys muodostui jotenkin maan onkaloissa olevasta vedestä; se oli persoonallinen, vähän sammakon näköinen, aika hidasliikkeinen ja sillä oli silmät.
Me piirsimme / tarkastelimme eräänlaista aikakarttaa, joka näytti ihmiskunnan symboliset vaiheet maankuoren sedimentteinä. Aika eteni syvemmälle mentäessä. Suurin osa aikakartasta oli jonkin saksalaisen filosofin tekemää. Tämä filosofi oli sitä mieltä, että ihmisillä vallitsi alkuun "viattomuuden aika", jolloin jokaisen ihmisen äidin nimi tunnettiin. (Kuulostaa laajennetulta Eeva-myytiltä?) Viattomuus menetettiin, kun ihmiskunta kasvoi niin suureksi, etteivät kaikki tunteneet enää kaikkia naisia; siitä lähtien ihmisellä saattoi olla nimetön äiti.
Minua ärsytti tässä saksalaisessa filosofissa (kuten mannermaisissa filosofeissa joskus muutenkin) tietty tarpeeton mystifiointi: minusta teoria otti naiset jotenkin tosi ulkopuolisina, ja esitin epäilyksen, että naiset saattaisivat itse nähdä mytologisen historiansa ja viattomuuden menetyksen eri tavalla. Mietimme sitten yhdessä, voisiko teoriaa jotenkin parantaa.
Unessa oli toinenkin jakso, jossa olin menossa lapseni äidin kanssa naimisiin. Tämä oli itse asiassa tyhmä ja rasittava jakso, koskapa olimme selvästi menossa naimisiin lähinnä miellyttääksemme lapseni äidin sukua, ja minun teki mieleni lähinnä rakastella, kun olisi pitänyt tehdä häävalmisteluita.
Kolmas jakso oli sellainen, jossa menin kaikkine lapsineni ja lapseni äidin kanssa hurjalle nummiseudulle, jossa oli oletetusti ihmisten alkukoti. Seutu oli täynnä hurjia, ruohon ja heinikon peittämiä kukkuloita, joilla lapseni juoksentelivat. Jostain löytyi iso mutta ystävällinen hurtta, jolla lapseni pystyivät ratsastamaan. Siellä ne sitten vipelsivät kukkulan sivuja roikkuen hurttansa kaulasta ja hihkuen, kun maisema vaihtui ja tuuli ujelsi ympärillä.
Minä keskityin kertomaan erilaisten paikkojen mytologisia merkityksiä, kuten ensimmäisen kokouksen paikan, yhteiskaivon paikan ja niin edelleen.
Näin ihan kauhean unen, jossa olimme jossain sukuloimassa poikien kanssa, ja nuorempi poikani teloi kätensä johonkin liukuhihnaan. Se oli ihan hirveän näköistä: sormet olivat murskautuneet hihnan väliin. Yrittäessäni hakea apua jätin pojan vielä sinne (mitä olisin voinut tehdä heti?), mutta poika onnistui jotenkin toistamiseen saamaan kätensä samaan väliin. Loppu-uni oli sitä, että yritin saada selville, missä osoitteessa olimme, jotta olisin voinut kutsua ambulanssin. Huoh.
(... vaikka kuinka pitkä aika, jona olen kyllä nähnyt unia, mutten ehtinyt kirjoittaa niitä muistiin...)
Näin vähän omituisen painajaisen. Menin tyttäreni kanssa ravintolaan ikään kuin juhlistaaksemme jotain. Huomasin, että paikka oli aika hintava ja yritin tilailla kohtuullisesti. Ruoka oli ihan hyvää, muttei mitenkään erinomaista. Ajattelin, että toivottavasti selvitään alle sadalla eurolla.
Kun lasku tuotiin, sen loppusumma oli vähän yli 2800 euroa. Tässä vaiheessa unta tein nollavirheen ja muistelin, että olin varautunut enintään 1000 euron loppusummaan. (Olen pari viikkoa käyttänyt valuuttoja, joiden arvo on enintään yhdeksäsosa eurosta.) Joka tapauksessa tilanne oli erittäin kiusallinen ja totesin, että minun oli pakko alkaa tivata loppusumman aineksia. Laskussa ei sitä paitsi ollut merkitty kaikkien ruokien hintoja, siinä oli asioita, joita en mielestäni ollut tilannut, ja esimerkiksi yhden annoksen, jossa oli friteerattua jotain ja sitruunanpaloja teelautasen kokoisella lautasella, hinta oli 104 euroa.
Tarjoilija, jolta yritin selvittää laskun sisältöä, ei puhunut kunnolla suomea. Hän meni alakertaan, jossa keittiö oli. Hän sanoi menevänsä kysymään tarkemmin, mutta häntä ei kuulunut takaisin. Paikka oli ilmeisesti menossa kiinni. Lopuksi menimme alakertaan kyselemään, mitä laskun kanssa tehtäisiin. Paikalle tuli paikan omistaja, joka sanoi, että "hyvyyttään" ei nyt laskuta "erillisistä" ruoista. En jäänyt kyselemään, mitä hän tarkoitti: menimme tyttäreni kanssa ulos, pakkasimme tavaramme (en halunnut jäädä heidän nenänsä eteen pakkaamaan) ja lähdimme kävelemään.
Paikka oli muuten jotenkin olevinaan Kallion kirjaston ympäristö. Menimme läheiselle kalliolle ja selitin tyttärelleni, että en aio jäädä selvittelemään asiaa ravintolan ihmisten kanssa enempää. Sitä mukaa, kun etäisyys ravintolasta kasvoi, väheni ahdistus.
Asuin jossain rivarinpätkässä epämääräisellä porukalla, johon kuuluivat ainakin lapseni, tämänhetkinen avokkini, vauvani (joka ei ollut tuossa vaiheessa vielä oikeasti syntynyt), sekä epämääräisiä muita ihmisiä. Meillä oli jotkin bileet, joissa oli paljon lapsiperheitä. Aamulla heräilin ja siivoilin paikkoja yhdessä muiden kanssa. Alakerran vierashuoneessa oli pari lasta, joista päivän mittaan (kun niitä ei kukaan ottanut mukaan) ilmeni, että ne olivat unohtuneet sinne tjsp. Lapset olivat kuusivuotias tyttö ja sen nelivuotias pikkuveli, ja ne olivat jonkun epämääräisen tuttavani, jota en tuntenut kovin hyvin.
Kysyin tytöltä, olivatko he jääneet meille. Tyttö oli aika vaitonainen ja sitä selvästi nolotti sanoa, että heidät oli jätetty jälkeen. Ehkä tyttö oli arvannut, että huoltaja saattaisi tehdä jotain semmoista, ja syytti itseään asiasta? Joka tapauksessa tyttö oli yrittänyt herättää mahdollisimman vähän huomiota ollessaan pikkuveljensä kanssa vierashuoneessa, jota ei paljon käytetty. Tyttö oli pitänyt pikkuveljestään esimerkillisesti huolta, ilmeisesti rauhoitellut tätä ja hakenut meiltä salaa kaapista ruokaa, kun lapsille oli tullut nälkä. Itse mietin tässä vaiheessa, miten saisin lapset parhaiten tuntemaan olonsa tervetulleeksi taloudessani (ei ilmeisesti tullut edes mieleen, että saattaisin haluta päästä lapsista eroon).
Unen loppuosa kului tarhapaikkoja järjestellessä, adoptiota selvitellessä, sekä siinä, kun neuvottelin muiden asukkaiden kanssa lasten huonejärjestelyistä.
Lensimme avopienlentokoneella hetken mielijohteesta Lappiin. Kone oli jokin isäni projekti, hän oli korjannut sen käyttökuntoiseksi jostain saamastaan vanhasta romusta. Mukana olivat minun lisäkseni isäni ja joku minua vanhempi tyttö. Koko unen ajan minulla oli oudosti sellainen fiilis, että olin ikään kuin murrosikäisen asemassa vastuunjaon ja muun kannalta: minulle ei annettu mitään vaativaa tehtävää, annettiinpa vain hengata mukana.
Matkasta ei tosiaan ollut mitään kattavaa suunnitelmaa etukäteen, joten aika kului, paitsi ohjatessa -- jota teki lähinnä isäni ja tyttö silloin, kun isäni tarvitsi huomionsa tai kätensä muuhun hommaan -- katsellessa maisemia, kivoja kohteita keksiessä, karttaa lukiessa ja niin edelleen. Lopuksi päätimme laskeutua johonkin, missä oli laskeutumiseen sopiva tienlevennys (sellainen hätälentokenttä, joita näkee muutamissa paikoissa Suomen tieverkkoa). Mutta kun lensimme paikalle, tie oli korjattavana. Isäni sanoi: "Ei hätää, siellä on myös luontopolku" tai jotain sinne päin ja alkoi laskeutua.
Käyttämämme kiitorata oli jostain syystä rakennettu siten, että se meni jyrkkää mäkeä alas ja alhaalla oli hotellirakennus, johon pystyi ajamaan sisään. Paikalla oli jengiä, jotain "kenttähenkilökuntaa", joilla oli ilmeisesti jotain muuta kesken ja jotka viittoivat meitä odottamaan. Yksi asettui myös selälleen maahan makaamaan jalat ilmassa ja peppu meihin päin, mikä tarkoitti "enintään tähän asti saa tulla". Koneessa oli kuitenkin sen verran huonot jarrut, että valuimme pikku hiljaa eteenpäin ja lopuksi heidän oli pakko avata puomi, jottemme törmäisi siihen. Hotellissa meille naurettiin ja meidät toivotettiin tervetulleiksi.
Paikalla sattui olemaan jonkin paikallisen lehden raportteri, jonka mielestä satunnaisen pienkoneen laskeutuminen tälle kentälle oli jutun aihe. Muutenkin kaikki lähistöllä olijat taputtivat meille. Mietin hetken, menisinkö humuun mukaan, ja aloin elvistellä samalla, kun isäni ja tyttö huolehtivat koneesta. Sitten aloin tutkia hotellia, joka oli sellainen ihmeellinen 80-luvun lomakeskus, jossa on kaikki mukavuudet yhdessä paikassa.
Pikalinkit: