Pikkuinen (I osa)
Hei, sanoin hänelle aina, kun tapasin hänet. Mutta se oli silloin, kun ei ollut tapahtunut vielä mitään pahaa, silloin, kun maailma oli puhdas. Hei, sanoin, ja niin sanoessani ajattelin: "Nyt hän tervehtii minua takaisin, me tunnemme toisemme." Ja se sai oloni lämpimäksi.
Hän oli niin pieni, niin uskomaton. Hän vaikutti ujolta ja epävarmalta, ja yritti parhaansa mukaan aina peitellä sitä. Siksi hän esiintyi niin ylpeästi poikien edessä, siksi hän uskalsi sanoa, mitä ajatteli. Hän tiesi, miten olla rohkea, hänellä ei vain ollut siihen tarvittua tottumusta.
Ilman muuta pidin häntä puoleensavetävänä, niin varmaan moni muukin. Hän oli monen mielestä luokan kaunein tyttö, mutta hän itse ei ottanut uskoakseen sitä. Ja jos joku sanoi hänelle suoraan jotain kohteliasta hänen ulkonäöstään, hän punastui ja meni sanaa sanomatta pois.
Silloin me kokeilimme. Meille olivat tuntemattomia kiintymyksen kaikki muodot, elämä, kaikki, mitä voimme odottaa. Me odotimme malttamattomina, että elämä alkaisi. Sen oli pakko alkaa omia aikojaan, me emme voineet kiirehtiä sitä, me olimme osa elämää emmekä sen hallitsijoita.
Minulla oli ystävä, joka ei katsellut tätä kaikkea ylhäältä päin, tarkkaillen, vaan yritti selvittää tietään kaiken vaikeuden läpi - sanalla sanoen, hän yritti kokeilemalla oppia elämään. Ei ollut vaikeaa arvata, että hän oli hyvin ihastunut tyttöön, eikä sekään, ettei tyttö pitänyt häntä kovinkaan vastenmielisenä.
Se oli silloin. Mitä nyt on jäljellä? "Hei, pieni tyttö", sanon hänelle, ja hän alkaa itkeä. Se johtuu siitä, että sain hänet tuntemaan itsensä kokemattomaksi, ja silloin hän muistaa, että hänen pitäisi olla kokematon. Hän itse katuu sitä, että hankki kokemuksia kaikesta: seksistä, valehtelemisesta, onnistumisesta, huumeista, itsenäisyydestä. Hän olisi halunnut olla pieni vain vähän aikaa enemmän.
Tämä tapahtuu, kun olemme menossa nukkumaan. Hän tuli luokseni yöksi, sillä hän ei kestä ihmisiä, joiden kanssa hän asuu. Yleensä hän voi jättää heidät huomiotta, mutta joskus hän ei vain kykene. Hän on vieläkin sisimmässään suojaton.
Tilanne on jotakuinkin samanlainen kuin vuosi sitten. Sää, kellonaika ja ihmiset ovat samoja, mutta hän on 'kokenut' tällä välillä. Joskus vihaan häntä siitä, että hän niin tehokkaasti näyttää minulle, mihin pulaan voin joutua, ellen ole elämässäni varovainen. Silloin ajattelen, että olisin selvinnyt paljon paremmin hänen tilanteistaan, olisin ollut taitavampi, olisin päässyt vahingoittumattomana elämäni alkuun. Minulla on vielä oma koitokseni edessä.
Puhtauden menetyksestä kertoo jo se, ettei hän kestä asuinkumppaneitaan. Vuosi sitten hän olisi pystynyt asumaan sekä vanhempiensa että ystäviensä kanssa, nyt ei kumpienkaan. Olen selvinnyt tuhon ulkopuolella, en mennyt leikkiin. En ole ehkä hänen ystävänsä, mutta olen yhtä mielelläni suojelusenkeli. Ainakin voimme olla rehellisiä.
Innostus tulee hitaasti. Kaikki alkaa siitä, että on enemmän mahdollisuuksia, näkee kaikkea, haluaa aina vain enemmän kokemuksia. Ihmiset rakastavat toisiaan, koska he kokevat kaiken yhdessä. Väsymyskin tulee hitaasti. Sen alkuperä on paljon kauheampi ja mystisempi kuin innostuksen. Velvollisuudet hiipivät nurkkiin, huonot asiat muistetaan pidempään kuin hyvät. Ihmiset ovat niin onnellisia toistensa kanssa, etteivät voi enää tulla onnellisemmiksi, ja ahdistuvat.
Hän oli aloittanut ystäväni kanssa. Sen jälkeen oli tullut muita, paljonkin, eikä se ollut haitannut aluksi. He olivat kokeneet elämän yhdessä, mutteivät toistensa kautta, se oli molemmille sopivaa. Mutta kun ei saanutkaan aina vain lisää yhteyksiä, vanhat yhteydet alkoivat tuntua tärkeiltä. Ystävälleni se tuli ongelmaksi ennen kuin pikkuiselle, eikä pikku tyttö osannut lopettaa omaa elämäänsä toisen tähden. Ja se oli vasta ensimmäinen lunastamaton lupaus.
Miksi minun pitäisi välittää? Näin sen vierestä, ja osan siitä ennaltakin. Olen ehkä ylpeä, olen ehkä varovainen, mutta minun luonteeni ei koskaan ole yhtä mielenkiintoinen kuin tytön. Minä en itse sallisi sitä.
Käsittämätöntä, kuinka väsynyt hän onkaan yrittämään tulla ihmisten kanssa toimeen. Hän tarvitsee ihmisiä, senhän näkee hänen vartalostaankin. Jokainen sopukka huutaa sitä läheisyyttä, jota hän ei enää saa; hän valittaa oloaan, on vasta nyt alkanut tajuta, mitä hänen päässään liikkuu. Aikaisemmin hän ei välittänyt omista ajatuksistaan.
Olen valinnan edessä. Pitäisikö hänet vieroittaa elämästä? Onko mahdollista elää kohtuudella? Tai edes mielekästä? Miten voin tarjota hänelle samaa, mitä muut ovat tarjonneet? Minä en halua heittäytyä, en ainakaan hänen ehdoillaan. Minun pitää muodostaa oma elämäni.
Siirrän hänet omaan elämääni. Sitoutumista, yhteisyyttä. Joskus vielä aion päästää hänet vapaaksi, jotta hän levittäisi siipensä ja muuttuisi takaisin siksi näyttelyeläimeksi, johon hänessä ihastuin.
[kategoria: vanhat www-sivuni]