Suomessa ihmiset ovat selkärangattomia. Jos jokin ärsyttää, kärsitään hiljaa, kun ei uskalleta sanoa mitään. Mutta jos joku pääsee niin pitkälle, että alkaa valittaa jostain, hänen tahtoonsa joko taivutaan mitään kyselemättä tai sitten sitä ei oteta kuuleviin korviin. Kuten [kieltolappuepisodi] hyvin osoittaa, asiat siirretään aina jonkun muun tehtäväksi eikä kenenkään odoteta pohtivan, miten asiat pitäisi hoitaa.
Taloyhtiön valittajat valittavat isännöitsijälle, eivät heitä ärsyttäville ihmisille; isännöitsijä pesee kätensä asiasta panemalla lappusia rappuun; ne, joiden varpaille rajoitukset astuvat, ovat salaa noudattamatta niitä; mies valittaa lasten käytöksestä lehdessä sen sijaan, että sanoisi siitä lapsille (sanoisi nyt edes niiden hoitajille - ehkä hoitajilla olisi selkärankaa selvitellä asiaa sen sijaan, että suoraan alkaisivat kiellellä lapsia tekemästä tuota ja tätä); lasten vanhemmille valitetaan lasten käytöksestä, vaikka [lasten kasvattaminen on yhteinen projekti]; ja "hyvät tavat" tarkoittavat esim. kiroilemattomuutta sen sijaan, että puhuttaisiin asioista, joilla on oikeasti väliä.
Puhukaa, ihmiset, keskenänne, niin huomaatte, että toiset voivat olla fiksuja, vaikkeivät olisi samaa mieltä kanssanne. [Pelko] ei ole hyvä pohja kanssakäymiseen.
[kategoria: sosiaalisuus]