Aloimme tehdä parvekepuutarhaa (myöhässä, tiedän, tiedän...) Yleensä en aloita mitään, mikä vaatii minkäänlaista sitoutumista, kun en siihen kumminkaan pysty. Istutusten hoidossakin ihmiset näyttävät jakaantuvan niihin, joille kasvien kanssa puuhailu on ilo ja ajanvietettä, ja niihin, joille se on (palkitseva tai epäpalkitseva) velvollisuus. En todennäköisesti pääse millään ensimmäiseen ryhmään, koska jos minulla olisi ylimääräistä aikaa, käyttäisin sen ilman muuta lukemiseen, ohjelmointiin (esimerkiksi komentoriviselainta), kirjoittamiseen, sarjakuvien piirtämiseen lasten kanssa ja niin edelleen (asioita, joita voi tehdä lasten kanssa kotona). Mutta voin yrittää tehdä kasvien hoidosta niin vaivatonta, ettei se varsinaisesti harmita minua. Olen minä onnistunut idättämään itujakin, ja siinäkin pitää sitoutua kastelemaan niitä ainakin kerran päivässä parin päivän ajan. :)
Hyviä puolia parvekepuutarhassa ovat sitten viihtyisämpi parveke, yhteinen puuhastelu lasten kanssa ja mahdollisesti myös sato, jonka kerrankin jaksaa käydä keräämässä kasvimaalta. Ja silti: inhoan kaiken keskittämistä kotiin "vaivattomuussyistä", koska se juuri saa kotoa lähtemisen tuntumaan vaivalloiselta. Mitä enemmän mukavuutta ja kivoja juttuja kasaa kotiin, sitä vaikeampi on muistaa, että maailma ja elämä ovat tuolla noin, jossain, ulkona.