Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
En halua kertoa, mikä maailmankatsomus on. Yhtä hyvin voisin aloittaa siitä, mitä on kertominen. Jos et tajua tätä alkukommenttia, jatka. Tarkoitukseni on selittää asia, ikään kuin ymmärtäisit, mikä on maailmankatsomus, ikään kuin olisit ihminen ja ikään kuin osaisit suomea.
Mielestäni maailmankatsomus koostuu väitteistä. Voisi sanoa, että maailmankatsomukseni pohja on tietoteoreettinen, mutta itse asiassa on epäselvää, onko kenenkään tarpeen tietää niitä väitteitä, joista maailmankatsomus koostuu. Yhtä lailla on epäselvää, onko niiden tarpeen olla tosia. Perusteluksi tälle käyvät tietämisen ja totuuden määritelmät, joista tuonnempana. Sanottakoon, että maailmankatsomukseni pohja on väiteteoreettinen. Tietoteoria, ontologia ja etiikka rakentuvat kaikki väitteistä.
Väitteille antaa merkityksen kieli. Kieli on väitteiden media, ja väitteet ovat sisällöttömiä ilman kieltä. Tämä merkitsee, että ymmärtääksemme väitteitä meillä täytyy jo olla oletuksia (sanojen) merkityksistä. Niinpä voidaksemme perustaa maailmankatsomuksemme vankalle perustalle meidän täytyisi kertoa, mitä käyttämämme sanat tarkoittavat. Mutta väitteet sanojen merkityksistä ovat väitteitä, ja niiden media on kieli. Niinpä ei ole varmaa perustaa, jolla voisimme varmistaa, että väitteemme tarkoittavat jotain.
Niinpä heitän ilmaan väitteitä, kuin ne tarkoittaisivat jotain. Ja selitän maailmankatsomukseni sisältöä, ikään kuin maailmankatsomus olisi jokin asia. Mutta tätä ei voi tietää, eikä voi tietää, mitä merkitsee, ettei sitä voi tietää. Sanojen merkityksellisyyden tuntu tulee siitä, että ne saavat ymmärtämään jotain. Et mahda sille mitään: sanoja tulee, sinä toimit. Yritän saada sinut ymmärtämään saman, kuin minä.
Sinulle on varmaan tuttu ajatus, että tietoisuus on olemassa. Sen pystyy periaatteessa todistamaan helposti, koska jokainen toimi, jota teet asian tutkimiseksi, edellyttää sinulta tietoisuutta. Descartes kutsui tätä tietoisuutta "minäksi" ja sen toimintaa "ajattelemiseksi" (mahdollisesti hyvin perustein). Kuitenkin sanojen valinta on epäolennaista, koska riippuen tietoisuuden itselleen projisoimasta rakenteesta sitä prosessia, jonka olemassaolo on välttämätöntä, voi kutsua tietoisuudeksi, minäksi, sinäksi, maailmaksi, prosessiksi tai ihan miksi tahansa. Oikeastaan olennainen sisältö on se, että jotain on tai tapahtuu. Tämän voi ilmaista toisin sanomalla, että tapahtumiselle on media. On perustapahtuminen, jonka syytä ei voi nähdä.
Tämän verran on varmaa. Itse asiassa väitteenä "jotain on" on alisteinen sanojen merkityksille. Vain sen aiheuttama prosessi on itseselittävä, riittävä todistus itselleen. Tätä varmaa asiaa kutsun tietoisuuden tuntemukseksi syistä, jotka liittyvät olettamuksiini ihmisen toiminnasta.
Kaikki muu, kuten yksilöys, kyky ajatella, tietoisuus, kyky havaita, ja niin edelleen, toisin sanoen kaikki se, mitä yleensä katsotaan itseyden osiksi, ovat alisteisia olettamukselle, jota kutsun tietoisuuskoherenssiksi. Tämän olettamuksen tarkkaa sisältöä on melko vaikeaa määritellä, mutta karkeasti ottaen se tarkoittaa, että oletetaan, että käsityksemme mielestämme on suunnilleen oikea: ajattelemme sitä, mitä luulemmekin ajattelevamme, tunnemme sitä, mitä luulemmekin tuntevamme, muistomme pysyvät samoina eivätkä "tanssi" vaihtuen joka hetki, ja niin edelleen. Tietoisuuskoherenssista on mahdotonta varmistua, sillä ainoa keino havainnoida tietoisuutemme toimintaa on käyttää tietoisuuttamme, joka voi toimia väärin. Sen sijaan on aika helppo varmistua, että mikäli tietoisuus on koherentti ollenkaan, sen koherenssi ei ole täydellinen: jokaisella lienee joitain kokemuksia, joissa esim. unen ja valveen rajalla on luullut omaa kipuaan jonkun muun kivuksi, tms. Tällöin joko kyseinen kokemus tai sitten muistikuvamme siitä on epäkoherentti.
Ainoa syy hyväksyä tietoisuuskoherenssi lienee se, että muutoin heitämme kaikkinaisen toivon selvittää ikinä mitään maailmasta. Tietoisuuskoherenssin puute älköön estäkö meitä yrittämästä; tämä mahdollisuus on vain hyvä muistaa, sillä monet esoteeriset, toistumattomat tai monimutkaiset mielentilat ovat huonoja todisteita maailmasta, koska niiden tietoisuuskoherenssia on syytä epäillä.
Käsityksemme maailmasta lepää heppoisilla perusteilla. Uskon, että käsitystämme voi tarkentaa ainakin kahdella välineellä: hankkimalla lisää kokemusta ja tarkastelemalla vanhoja käsityksiään ja niiden seurauksia. (Sivuhuomautus: se, mitä voi pitää jonkin asian "seurauksena", on ihmiselle luontainen tai kokemukseen perustuva sääntö; se ei ole toiseen tapaan varma kuin ne väitteet, joiden seuraamuksia tarkastellaan.) Ihmisten yritys rakentaa maailmankuvaa on pyrkimys rakentaa uskottavaa järjestelmää, joka on sopusoinnussa paitsi itsensä myös kokemusten kanssa. Siksi ihmiset ajattelevat alati oletusten alaisina, oletusten, joita he todella joutuvat silloin tällöin tarkistamaan. Myös väite, että käsitystämme maailmasta vai tarkentaa hankkimalla kokemusta ja tarkastelemalla käsityksiään, on perusteltavissa lähinnä sillä, että se sopii yhteen muiden kokemustemme ja käsitystemme kanssa. Voisiko kuvitella maailmaa, josta käsityksemme tarkentuisi esimerkiksi olemalla ajattelematta juuri mitään? Miksi ei, mutta haluaisinpa kuulla, miten tämä saadaan kuulostamaan uskottavalta...
Nyt haluaisin erikseen paneutua ongelmaan ulkoisesta maailmasta. Tässä ongelmassa on kaksi osaa: mikä ulkoinen maailma on, ja mitä tekemistä tietoisuudella on sen kanssa. (Yllättävän monet lähtevät pohtimaan jälkemmäistä vaivautumatta miettimään ensimmäistä.)
Ulkoinen maailma näyttäytyy tietoisuudelle odottamattomuuksina. Ei ole aina selvää, mistä nämä yllätykset tulevat; ne voivat olla odottamia asioita alitajunnasta, havainnoista, omista tuntemuksistamme ja niin edelleen. Näen edelleen tietoisuudeksi sen, mikä voi havainnoida itseään; tietoisuudesta itsestään tulevat asiat eivät voi tulla odottamatta. Se, että odottamattomia asioita on, todistaa jossain mielessä, että on muutakin kuin tietoisuus -- minun määritelmälläni. Odottamattomuuksia havainnoidessaan tietoisuus oppii ulkoisesta maailmasta joitain asioita.
Vaikka tietoisuutemme olisi eheä, ei ole mitään takeita siitä, että se mieltää ulkomaailman jotenkin "oikein". Ei ole siis mitään syytä olettaa, että tietoisuus jossain mielessä oppii jotain ulkomaailmasta. Oppimisen seurauksena odottamattomuuksien pitäisi periaatteessa vähetä; ehkä näin tapahtuukin, mutta on vaikea arvata, johtuuko se oppimisesta vai havainnoinnin huonontumisesta. Mutta on olemassa oletus, joka tekee mielestäni erittäin uskottavan siitä väitteestä, että tietoisuus oppii.
Tämä on oletus siitä, että tietoisuus on jossain mielessä ulkoisen maailman synnyttämä ja että ulkoisen maailman täytyy olla jollain tietyllä mallilla, jotta tietoisuus syntyisi. Tälle oletukselle on paljon tukevaa aineistoa (unet, tajuttomuus, aivoihin kohdistuneet vahingot) enkä ole ainakaan vielä nähnyt vakuuttavia tilanteita, joissa tietoisuuteni on ollut irrallaan ruumiista, jonka olen tottunut mieltämään sen toteuttavaksi mediaksi. Jos tietoisuus on ulkoisen maailman synnyttämä, on uskottavaa, että tietoisuus pelaa jotenkin ulkoisen maailman ehdoilla. Tällöin vaikuttaa uskottavalta, että ihmiselle luontaiset ajatustavat (yleistykset, koherenssin etsintä, pienimmän erottavan tekijän haku) ovat tavalla tai toisella sellaisia, että ne auttavat olemaan tekemisissä ulkomaailman kanssa. Muutenhan ulkomaailmalla ei olisi mitään syytä synnyttää tietoisuutta, joka on ilmeisesti kuitenkin tekniseltä toteutukseltaan varsin monimutkainen.
Tähän mennessä olen puhunut, ikään kuin tietoisuuksia olisi vain yksi. Kuitenkin, jos oletetaan ulkomaailman synnyttäneen tietoisuuden, on järkevää olettaa sen synnyttäneen useampia; kerrassaan, on syytä olettaa, että aina, kun ulkomaailmassa on tietoisuuden media (tietoisuuden mahdollistava osajärjestelmä), synnyttää tuo järjestelmä myös tietoisuuden. Lisäksi oletan, että tietoisuus syntyy tuon järjestelmän toimintatavasta (tätä kantaa kutsutaan funktionalismiksi); tähän on monimutkaiset syyt, jotka johtuvat vaihtoehtojen epäuskottavuudesta.
Joka tapauksessa vaikuttaa ilmeiseltä, ettemme oppisi tietoisuudestamme juuri mitään, ellei meillä olisi tarkkailtavina muita tietoisia olentoja ja ellemme oppisi ymmärtämään yhtäläisyyksiä heidän käytöksensä ja oman käytöksemme välillä. Muutenkin uskon, että ulkoinen maailma on välttämätön tietoisuutemme kehitykselle myös sisältönä, ei vain mediana; tällä tavoin on itse asiassa teennäistä lähteä liikkeelle tietoisuudesta, ikään kuin se olisi "varmempi" asia kuin ulkoinen maailma, sillä käsityksemme siitä, että meillä on tietoisuus, olemme kumminkin saaneet ulkoisen maailman avulla.
Otetaanpa esimerkki. Ylempänä väitin ainoaksi täysin varmaksi asiaksi väitettä "jotain on", tai itse asiassa sen tarkoitetta (sanojen merkitykset kun eivät ole varmoja). Mutta itse asiassa perustan tämän varmuuden käsitykselleni siitä, että "tapahtumisella" on jokin konteksti, että prosessi vaatii jonkin toteuttavan välineen; ja jos minusta tuntuu, että jotain tapahtuu, silloin jotain on oltava olemassa, sillä muutenhan minusta ei tuntuisi siltä. Mutta itse asiassa olen saanut tämän käsitykseni prosessien ja niiden välineiden suhteesta tarkkailemalla ulkoista maailmaa; yhtä hyvin voi olla, että tämä käsitykseni ei sovellukaan metafyysiseen pohdintaan ja että kaikesta huolimatta "jotain on" ei pidäkään paikkaansa, vaikka minusta siltä tuntuisi. Etten pysty kuvittelemaan asiaintilaa, jossa minusta tuntuu siltä, että jotain on, muttei olekaan, ei todista muuta kuin mielikuvitukseni heikkoutta (tai olemattomuutta).
Vaikka näin viimeinenkin varmuus ehkä evätään, ei ihmisten sitkeälle taipumukselle ajatella ole toki silti tuotettu suurtakaan vahinkoa. Jokainen tietoisuus näyttää kehittyvän ja kehittyessään saavan jonkin vaihtuvaisen läjän käsityksiä. Monet näistä käsityksistä ehkä heijastelevat todellisuutta ja jotkin lähes varmasti eivät; on todennäköistä, että jokaisella ihmisellä on keskenään ristiriitaisia käsityksiä.
Uskon, että on tavallaan kaksi maailmaa: rakenteeton maailma, joka aiheuttaa tietoisuuteemme tulevat odottamattomuudet, ja (esi-)käsitteellinen maailma, joka yrittää rakentaa järjestelmän, joka minimoi odottamattomuudet (tätä kutsutaan "oppimiseksi"). Joskus ristiriitaiset käsitykset johtuvat siitä, ettei ole huomattu jonkin väitteen laajoja seurauksia; joskus taas esimerkiksi siitä, että maailma on käsitteellistetty väärin ja että kaksi asiaa, jotka miellettiin samaksi, ovatkin kaksi eri asiaa (voi olla, että olen virheellisesti yhdistänyt kaksi väitettä jäniksestä, joista toinen tosiasiassa koskee jänistä yöllä tai toinen jänistä päivällä). Ihmisten tapa jakaa maailmaa käsitteisiin lienee yhtä lailla luontainen ominaisuus kuin yleistysten tekeminen, eikä järkevä ihminen tee sille muuta kuin hyväksyy enimmäkseen sen tulokset mutta on valmis kyseenalaistamaan käsitejaon tilanteen sitä edellyttäessä. (Argumentin analysointi)
Tietoisuuden tapa tarkkailla, vertailla ja yhdistellä käsityksiä on verraton apu korjattaessa käsityksiä paremmin todellisuutta vastaaviksi (eli yllätyksettömämmiksi). Mitä muuta on päättely, kuin eheä pohja eheälle maailmankatsomukselle? Mutta se, mikä on oikeaa päättelyä, on yhtä lailla kyseenalaistettava asia kuin ne asiat, joita päättelyllä korjataan. Päättelyn tarkoitus on nimenomaan tuottaa lisää tietoa ja tietoisuutta niistä oletuksista, joilla päättelyyn lähdettiin. Jos ei tutki käsitystensä syitä ja seurauksia, ei ole toivoakaan saada selkeää käsitystä omasta ajattelustaan tai edes mistään sen osasta.
On edelleen mielenkiintoinen kysymys, miksi tietoisuus toimii tällä tavalla, jos hyväksytäänkin oletukseni ulkoisen maailman ja tietoisuuden suhteesta. Tähän tarjoaa uskottavan (joskin erittäin tuulesta temmatun) vastauksen jonkinlainen utilitaristis-evolutiivinen näkemys, jonka mukaan tietoisuuden toimintatavan syy on "hyöty" ja hyödyllisyys taas tarkoittaa järjestelmän taipumusta säilyttää itseään. Tämä "itseään" on tosin ymmärrettävä laajasti: tietoisuuden taipumus ei ole oikeastaan säilyttää itseään vaan toteuttavaa mediaansa, joka taas ei välttämättä kanna samaa tietoisuutta... tarkoitan tällä, että tietoisuus voi olla hyödyllinen, vaikka yksittäisen tietoisuuden säilyvyys olisikin rajallinen. Evolutiivisen perustelun vetovoima on siinä, ettei meidän oikeastaan tarvitse tietää, mikä on itseään säilyttävää eli hyödyllistä; voimme vain odotella ja jee, itseään säilyttävät asiat säilyvät, muut eivät. Samoin voimme sinisin silmin luottaa siihen, että tietoisuutemme on jotenkin hyödyllinen, koskapa se ei muuten olisi tähän asti säilynyt... jos luottamuksemme osoittautuu perusteettomaksi, niin mitäpä tuosta.
Mutta jos hyväksymme oletuksen, että tietoisuus jotenkin heijastelee ulkoista maailmaa, niin silloin voimme tehdä vaikka millaisia päätelmiä maailmasta tarkkailemalla omia käsityksiämme. Tätä aktiviteettia kutsutaan "filosofiaksi".
Voit myös katsoa, mihin oikein pyrin.