Missikisoista on viime aikoina puhuttu paljon. Siksi katsonkin aiheelliseksi ottaa ne puheenaiheeksi. Yritin sitä toistuvasti, mutta tuloksetta. Kukaan ei kertakaikkiaan ollut kiinnostunut wihreistä herneistä. Ja miksi olisikaan; eihän nitä ollut milloinkaan nähty tässä kurjassa maapallon viimeisessä kolkassa. Siellä hän huomasi olevansa, kaukana rakkaista kisoistaan, paikassa, johon hän ei ikinä olisi kilpailusta uskonut joutuvansa. Hän oli epätoivoinen; hänen oli saatava jostain lämpöä, ruokaa ja juomaa. Nämä parrakkaat ja ystävälliset villit eivät milloinkaan olleet kuulleet vihreän värin käänteentekevyydestä. Klorofylli ja fluoresenssi olivat näille onnettomille kuin ilmaa. Mutta herneet; voi, miksi en ollut ottanut niitä mukaani? "Ne" olivat saaneet hänet. "Oi, miksi koskaan ryhdyinkään missiksi", hän ajatteli syvällä mielessään. Silloin minä tulin ajatelleeksi, miten saattasimme vielä pelastua niittämällä kaikki puhkeamattomat kukat yksitellen ja sääliä tuntematta. Seuraukset saattoivat olla veriset, mutta iltaruskon kajo lohdutti jälkimaailmaa sen surussa ja antoi toivoa uudesta johtajasta. Vihdoinkin hän pääsisi misseydestään, ja toinen missi astuisi tähän hullunmyllyyn. Minä tiesin, että häntä oli haukuttu ja että hän oli ollut heikoilla: erämaassa, ruoka lopussa, vaikka hän oli missi! Parrakkuus ei kuitenkaan ollut eduksi hänen missinuralleen. Vain siirtymällä kasvisruokaan hänellä olisi pieni mahdollisuus saada ympärilleen missille sovelias aura. Kuinka kuitenkaan nainen, joka ei milloinkaan ollut kuullut herneistä mitään, voisi sen konsaan tehdä. Silloin, juuri silloin, tajusin, mistä tässä kaikessa oli oikein ollut kysymys. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Herneet! Häntä oli huijattu. Nyt tiesin sen. Nyt kertoisin sen hänelle. Kiiruhdin portaat ylös, mutta liian myöhään. Hän oli jo muuttunut zombieksi. Vain vaivoin sain heitettyä hänet niiltä sijoiltaan suoraan jorpakkoon. Että sellainen tapaus.
[kategoria: vanhat www-sivuni]